00. Esipuhe

Voi ajatella, mitä tiedettä se semmoinen onkaan, missä tiedemiehet ovat niin vakuuttuneita todellisuuden jumalattomuudesta, että He käyttävät tieteen koko arvovaltaa väittääkseen jokaista sellaista tieteen vastaiseksi, joka vahingossakin esittää todellisuuden olevan itsessään älykäs ja tietoinen itsestään persoonallisella tavalla?

Tietysti todellisuus itsessään on tiedemiehille täysin jumalaton paikka, kun tiedemiehet kieltäytyvät fanaattisesti hyväksymästä todellisuuden ikuisuutta, josta asenteesta seuraa suoraan, että tiedemiehille kaikki asiat ovat syntyneet olemattomuudesta; että ajallinen olemassaolo tapahtuu itse asiassa olemattomuudessa, eli tieteen mukaan kaikki asiat ovat pelkkää illuusiota.
Tiedemiehet eivät vain taida hyväksyä sitä totuutta itseensä, että tietystä asenteesta seuraa aina tietyn tyyppinen maailmakuva; että se on asenne, joka määrää, miten maailmansa näkee. Tiedemiehet eivät muuta asennettaan havaintojen mukaan, vaan He tulkitsevat kaikki havainnot siten, että ne todistavat Heidän olevan oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä. Jos ei pysty hyväksymään ikuisuutta, silloin pitäisi pystyä hyväksymään se ikuinen totuus, ettei ajallisia olioita voi olla olemassa itsestään.
Asenne ei koskaan muutu kuin vain tahdosta, ja jos ihminen ei halua nähdä Jumaluutta luonnossa, silloin Hän ei voi sitä nähdä, vaikka Jumaluuden tosiasia olisi kuinka ilmeinen, koska se on asenne, joka tulkitsee kaikki havainnot mieleisekseen.

Pelkkä yksinkertainen ajattelu johti siis meidät siihen, että jos älyä ilmenee, niin se on kiistattomasti luonnon älykkyyttä, eikä kukaan erillinen olento ole sitä voinut luoda. Jo pelkkä tieteen puolelta esitetty yleispätevyys sanoo, että älyn on oltava samaa älyä myös muissa, jotta olisi perusteltua uskoa muidenkin voivan uskoa tieteen löydöksiin. Näin siis tiedemiehen ensimmäisenä tehtävänä tulee olla sen tunnustaminen, että Hänen älynsä on luonnon oma prosessi, ja jos tiedemies ei tätä tunnusta, miten Hänen voi silloin olettaa olevan ymmärtäväinen missään muussakaan asiassa, jos Hän kieltäytyy omiin ennakkoasenteisiin vedoten uskomasta, että Hänen älykkyytensä ei ole Hänen vaan luonnon. Ymmärtäväisyys kaikissa asioissa edellyttää ymmärrystä perusasioista, ja jos tiedemies ei ymmärrä älyn olevan luonnon oma prosessi, silloin tuo on eittämättä selvää ymmärtämättömyyttä.

Kun nimittäin ihminen uskoo, että Hänen älynsä on luonnosta peräisin --ja edelleen erottamaton osa luontoa--, silloin Hän voi olla täysin vakuuttunut siitä, että Hänen älynsä toimii, koska luonto tietää, miten älykkyyden tulee toimia, ja mikä on älykkyyden perusta ja mitä äly itse asiassa on. On siis itsestään selvää, että jonkun on jo pakkosta tiedettävä absoluuttisesti kaikki älystäkin, koska jos kukaan ei tietäisi, miten äly toimii ja mikä on älyn perusta, silloin älyä ei olisi olemassakaan, sillä mikä tahansa asia on reaalinen vain silloin, kun joku tietää siitä absoluuttisesti kaiken.

Ihmisen äly ei siis toimi oikein, jos ihminen väittää, että Hänen älynsä on Hänen omaa omaisuutta, eikä Luonto tiedä mitään Hänen älynsä sisällöstä tai toiminnasta. Ihmisen asenne ei ole luonnonmukainen asenne, jos Hän kieltää, ettei luonto itsessään tiedä absoluuttista totuutta Hänestä eikä Hänen ajatuksistaan. Älykkyyden olemus todistaa kiistattomasti kaikella älyllisellä arvovallallaan, että älykkyyttä on vain silloin, kun olento älyää tajuta olevansa luonnon prosessi, jolloin siihen ymmärrykseen kuuluu ehdoton salaisuudettomuus; että Luonto tietää kaiken ihmisestä, eikä ihminen voi salata luonnolta mitään asiaa. Jos nimittäin ihminen uskoisi, että Hän voi salata jonkun asian luonnolta, niin siinä tapauksessa Hän väittää, että Hänellä on jotain semmoista, joka ei kuulu luontoon.

Ihminen voi olla aito tieteen tekijä vain, kun Hän uskoo ehdoitta, että Luonto tietää kaiken Hänestä. Ja vain siloin tieteilijä voi uskoa pääsevänsä perille lopullisesta tiedosta, kun Hän uskoo, että jollakin on jo lopullinen tieto, koska jos tiedemies uskoo, ettei kellään voi olla ennen Häntä tietoa, miten asiat ovat, miten ne silloin voivat jo olla siten kuin ne ovat?
Tieteilijä itsekin on olemassa vain, koska luonto tietää, miten tieteilijä on, koska tieteilijä on aito tieteen tekijä vain, kun Hän uskoo ehdoitta olevansa luonnon prosessi. Jos tiedemies ei usko olevansa luonnon prosessi, silloin Hänen on tietysti pakko väittää, ettei luonto tiedä, miten asiat ovat, koska tuo väite sisältyy jo heti alussa tiedemiehen ottamaan ennakkoasenteeseen, miten asiat ovat.

Tiedemiehet eivät ymmärrä, että ennakkoasenne sisällyttää itseensä kaikki seuraukset, sillä tiedemiehet ovat saaneet ymmärtämättömyysseurauksen juuri siksi, että He ovat käyttäneet heti alussa älyä väärin. Koska luonto on itsessään äärimmäisen järkevä, silloin tietysti on täysin luonnollista puhua, miten se on ihmisen oma ennakkoasenne, joka luo juuri semmoisen kaikkeuden, mikä näyttää selittävän täysin Hänelle Hänen asenteensa siihen.

Asenteet eivät siis ole mitään pistemäisiä juttuja, vaan ne ulottuvat alusta loppuun asti, ja niiden sisällä ovat jo kaikki ne seuraukset, joista asenteellinen joutuu kärsimään, tai saa nauttia autuudesta, kun tajuaa oman asemansa luonnossa.
Ymmärtämättömyys kuuluu jokaiselle, joka ei pide itsestäänselvyytenä omaa olemistaan luonnon osana. Se ei ole siis väärin, että ihminen on ymmärtämätön, koska ymmärtämättömyys kuuluu jokaiselle, joka kieltää olevansa luonnon omaisuutta. Vain luonnollinen ihminen omaa ymmärtäväisen ajattelun, koska ymmärrys ei totisesti ole luonnotonta, vaan luonto on kokonansa äärimmäisen ymmärtäväinen, joka huomataan siitä, että vain ymmärtämättömät voivat väittää tätä totuutta vastaan.

Jos siis ihminen tahdostaan omaksuu ajallisen asenteen, silloin ilosanoma kuuluu ilmoitettuna Hänelle, että ajallisella asenteella on aina loppu. Eli jokainen, jolla on ajallinen asenne, joutuu ennemmin tai myöhemmin luopumaan asenteestaan, sillä ajallinen on ajallista, koska sillä on alku ja loppu. Vain ikuisuusasenne voi olla kestävä, koska sillä ei ole alkua, joten sillä ei voi olla myöskään loppua, koska se on loogisesti mahdotonta, että ikuisuusasenteella olisi ajallinen loppu.

Tiedemiesten ei siis pidä odottaa, että Heidän ajalliset/jumalattomat asenteensa olisivat kovinkaan kestäviä ja pysyä. Jos nimittäin tiedemies haluaa asenteensa olevan ajallisuutta kestävä ja aikojenkin päätsä pysyväinen, silloinHänen on ehdoitta vaihdettava tahallisesti ja harkitusti itselleen ajaton asenne. Jos nimittäin tiedemies ei käsitä tätä ajallisuuden kestämättömyyttä, mutta silti tiedemies haluaa, että Hänen tulkintansa todellisuudesta olisivat mahdollisimman kestäviä, silloin Hän käyttäytyy äärimmäisen lapsellisesti, suorastaan omaa älykkyyttään halventaen.
Kaiketi jokaisen tieteilijän pitää tajuta tehdä mahdollisimman pysyvää tiedettä, eikä ainakaan tahallaan tehdä sellaisia tulkintoja, joista Hän ajattelisi, että ne on tehty sillä samalla ideologialla, jolla kertakäyttökulttuuri tekee muutkin tuotteensa, missä arvo määräytyy vain myytyjen tuotteiden määrällä. Eikä kestävyys ole siinä kulttuurissa arvollista, koska jos asiat olisi tehty kestämään, silloin kulttuuri ei voisi olla kulutusyhteiskunta.

Viisas tieteilijä ei siis milloinkaan kauppaa lapsille ajallisia tulkintoja, koska viisaus on juuri siinä, että tajutaan ajallisten tulkintojen olevan kestämättömiä uusien havaintojen edessä. Viisaus ei siis milloinkaan suvaitse jumalattomuutta, sillä jumalattomuudessa tehdyt tulkinnat perustuvat tulkitsijan omaan asenteeseen; jumalattomuuteen, eikä jumalattomuusasenne milloinkaan suvaitse ikuisuuspohjaista tulkintaa millekään asenteelle, koska jumalattomuus on täysin ajallista.

Tiedemiesten ei siis pidä pahastua siitä, kun puhutaan jumalattomuusasenteen olevan katovaista. Jos He tästä puheesta kuitenkin pahastuvat, menköööt itseensä ja vaihtakoonsa tahallaan ja harkitusti oman asenteensa jumaluusasenteeksi, jolloin Heilläkin on aito mahdollisuus luoda kestäviä ja pysyviä tulkintoja todellisuudesta.
Se ei siis ole vielä todiste tiedemiesten jumalattoman kaikkeuden puolesta, kun He ovat jatkaneet jumalattoman tieteen perinnettä jo neljäsataa vuotta. Se vain osoittaa, että nykytieteen peruskäsitys kaikkeudesta on täysin ajallinen, ja siten se tulee kuolemaan pois niin kuin perhonen, joka keväällä kukoistaa loistossaan, mutta aikansa lennettyään kuolee haalistuneena ja repaleisena pois.

Jumalattomuus ei voi kestää yhtä kauan kuin jumalallisuus; jumalattomuus ei ole jumalisuuden vastakohta, sillä jumalisuuteen kuuluu ikuisuus, kun taasen jumalattomuus on vain yksi sellainen ikuisuuden synnyttämä kehrä, jota ajallisuudeksi kutsutaan. Jumalattomuus häviää, mutta jumalattomuuden kuolema ei hetkauta Jumaluutta milään tavoin, eikä näin ollen jumalalliset asenteet muutu, kun jumalattomuusasenne katoaa siihen tuhoonsa, joka on varattuna kaikille alullisille asioille.

Mitä tulee uskontoihin, niin ymmärtäväiset eivät voi pitää tätä uskontojen puolustuksena, eikä tämä myöskään ole millään muotoa uskonnollistakaan puhetta, koska sanoohan tämä Sana selvästi ja yksikäsitteisesti, että ajalliset asiat ovat katoavaisia. Uskonnot ovat selvästi ajallisia, koska niillä on perustajansa, joita uskontojen uskovaiset palvovat kaikilla muotomenoillaan sallimatta minkään loukata niitä.
Jos uskovaisilla olisi oikea ja kestävä oppi, silloin He hylkäisisivät ehdoitta uskonsa oppi-isiinsä, ja ottaisivat ehdoitta vastaan taivaallisen opin, jolla ei ole alkua eikä päivien loppua; tosi uskonnolla ei milloinkaan ole oppi-isiä, kuten aito tiede ei milloinkaan kehitä katoavaisia tulkintoja havainnoille.

Ymmärtämättömät väittävät uskonnollisuudeksi kaikkea sellaista, missä puhutaan ikuisuusasioista, eivätkä He tajua, että kaikkina aikoina on ollut ymmärtäväisiä, joiden ymmärrys on juuri siinä, että He ovat puhuneet ikuisia juttuja, --ja sitten nuo ikuisuuspuheet on ymmärtämättömien taholta tulkittu uskonnollisuudeksi. Vain ymmärtäväiset puhuvat ikuisia, koska He eivät voi tulkita ilmiöitä ajallisuuden pohjalta, koska itse ajallisuuskin on heille vain muuan ikuisuuden ilmiö.
Kun siis tämä puhe muistuttaa muiden aikakausien ikuisuuspuheita, niin se ei ole todiste uskonnollisuuden puolesta, vaan siitä, että muinakin aikoina on elänyt ihmisiä, jotka eivät ole nähneet eroa itsensä ja luonnon välillä, jolloin Heidän puheensa on ollut ymmärtäistä puhetta, koska sitä ei ole puhunut ajallinen yksilö, vaan ikuinen luonto ajallisen yksilön kautta. Älköön siis kukaan väittäkö tätä puhetta uskonnolliseksi puheeksi, koska uskonnollisuus on pelkästään omaan ajallisuuteensa ja kuolevaisuuteensa uskovien tulkintaa sille, joka Heistäkin heijastelee Heidän kuivaan sieluunsa jotain ikuista ja kestävää.

Ymmärtäväinen ihminen ei puhu ajallisuudestaan, koska luonto Hänessä on ikuista, ja se on luonto, joka puhuu ymmärtäväisen suulla. Tästä syystä ymmärtäväinen ei ole keskittynyt pelastusrituaaleihin, eikä voi uskoa pelastusoppeihin, koska Hän ei ole erossa siitä, joka yksin on ikuista. Ymmärtäväisen ymmärrys on Luonnon/Jumalan ymmärrystä, ja siksi juuri ymmärtäväiset ymmärtävät jumalallisia juttuja, koska Heidän ymmärrys on jumalallista.
Siis ne asiat, jotka näyttävät uskovaisilta Jumalan puheelta, ovatkin itse asiassa Jumalan puhetta, koska sitä puhuvat ymmärtäväiset ihmiset, jotka eivät tarvitse pelastusoppia eivätkä sovitusta, koska He ovat tajunneet itsensä yhdeksi Jumalan kanssa --ilman oppia. Sovitusta tarvitsevat vain He, jotka ovat erossa Jumalasta. Ja jos ihminen on erossa Jumalasta, silloin Hänellä ei voi olla ymmärrystäkään siitä, mikä on jumalallista. Vain Jumalan kanssa olevilla on ymmärrys asioista. Jumalasta erossa olevilla ei siis voi olla oikeaa pelastusoppia, koska Jumalan yhteyteen voidaan päästä vain opeitta.
Jos nimittäin pelastusoppeihin uskovilla olisi oikea oppi, silloin He eivät enää tarvitsisi sitä oppia, koska oikea oppi voi tulla vain Jumalasta, ja joka on saanut opin Jumalalta, on tietysti tavannut Jumalan... Tästä siis nähdään, että nuo oikeisiin oppeihin uskovat eivät ole vielä tavanneet Jumalaa, vaan vain papin, joka väittää tavanneensa Jumalan, koska väittää olevansa Jumalan asialla. Jos siis pappi on Jumalan asialla, silloin Hän ei voi enää opettaa ajallisia oppeja, eli siis niitä oppeja, joilla on alku, kuten kristinopillakin on.

Tiedemiehet siis olettavat luonnon olevan jotakin muuta kuin mitä se on; että tieteelle luonto ei voi olla puhtaasti luonnollinen, koska tiedemiehet selvästi tuntevat itse olevansa jotakin muuta kuin osa luontoa. Tosin on huomattava, että tuon tuntemuksen tiedemiehet saavat lahjaksi siltä asenteelta, että He eivät edes halua nähdä itseään luonnon osana, vaan He ovat asettaneet itsensä objektiiviksiksi tarkkailijoiksi luonnon yläpuoliselle näköalapaikalle, johon tieteen mukaan luonto ei voi tunkeutua, koska tieteen mukaan luonto ei voi olla tietoinen siitä, mitä ihminen on.

Kuten tiedemiehet olettavat luonnon sisältävän jotakin muutakin kuin luontoa, niin samoin myös uskovat uskovat, että Heilläkin on jotakin muutakin kuin vain sitä, mikä on Jumalasta, koska jos uskovat uskoisivat, että Heillä on vain Jumalan antamia juttuja, silloin Heidän ei tarvitsisi uskoa uskontonsa oppeihin, joiden ainoa tarkoitus on pitää yllä uskovien uskoa jumalattomiin juttuihin. Uskonnot elävät vain niin kauan, kun niiden ylipapit pystyvät uskottelemaan, että ihmisellä on jotakin sellaista, joka ei ole Jumalasta; että ihminen on luonnoton, erossa luonnosta. Uskonnolle ei olisikaan sijaa, jos uskovan pitäisi uskoa vain jumalallisiin asioihin, kuten tiedemies voi olla jumalaton tasan tarkkaan niin kauan, kun Hän uskoo olevansa luonnoton; että luonto on vailla tiedemiehen suurenmoista älyä.

Kuten alussa huomattiin, miten tiedemiehet käsittävät tieteen perusfunktioksi kaikkeuden todistelun jumalattomaksi, niin myös uskontojen perusfunktio ei olekaan Jumalan ja ihmisen yhdistäminen, vaan uskontojen ainoa tarkoitus on pitää yllä ihmisten uskoa jumalattomiin asioihin; asioihin, joita kukaan luonnollinen ihminen ei omista, vaan jotka ovat vain uskovien ja jumalattomien omaisuutta. Asioihin, joihin Jeesus ei koskaan uskonut, koska Jeesus lapsuudestaan asti uskoi, että Hänellä on vain sellaista, jotka Jumala on Hänelle antanut.
Uskontojen papit nimittäin tuomitsevat helvettiinsä jokaisen, joka uskoo, ettei Hänellä ole muuta kuin jumalallisia asioita, ja samoin tiedemiehet närkästyvät suunnattomasti, kun joku uskaltaa puhua, miten Hän ei ole muuta kuin osa luontoa. Tiedemiehet puhuvat halveksivasti ihmisen naiviudesta, jos Hän ei tunnusta tieteellisenä totuutena, että luonto on Hänessäkin ilman tietoisuutta, mutta jos tieteen pitäisi tietoisuudesta jotakin sanoa, niin sitä ei voi sanoa varmasti, koska tieteilijät pitävät epätieteellisenä sitä, jos joku uskaltaa puhua tietoisuudesta vakuuttavasti. Tieteelle tietoisuus on vain olettamus, eikä fakta.
Tieteen mukaan ihminen on epätieteellinen, jos Hän ei tunnusta, että ihmisen tietoisuus on täysin erossa luonnosta, joka on yksi yhteen sen kanssa, kun papit tuomitsevat kadotukseen jokaisen, joka ei usko sitä oppia, että ihmisessä on jumalattomia juttuja.

Koska siis tiedemiehillä ja uskovilla on jotakin muutakin kuin Luonnolta/Jumalalta saatuja juttuja, silloin tietysti on selvää, miten uskovat ja tiedemiehet haluavat jatkuvasti todistella itselleen ja muille, miten todellisia Heidän jumalattomat/luonnottomat juttunsa ovat. Ymmärrys kuitenkin sanoo, että se on epätodellista, jota pitää todistella todelliseksi:

Koska siis uskontojen ainoa tehtävä on todistella reaaliseksi sitä, että ihminen on erossa Jumalasta, silloin tietysti uskovainen uskoo olevansa erossa Jumalasta, kun Hän uskoo siihen oppiin, että ihminen on erossa Jumalasta. Jumala ei ole voinut antaa mitään oppia, ja vähiten sellaista oppia, että ihminen ja Jumala olisivat erossa toisistaan, joten uskovilla on selvästi jotakin sellaista, jota He eivät ole voineet saada Jumalalta. Koska jos ihmisen ja Jumalan ero olisi olisi Jumalasta, silloin tietysti se olisi kaikille (jumalattomillekin) selviö, eikä sitä varten tarvittaisi mitään oppia. Oppeja tarvitaan aina siis vain siihen, että todistellaan jonkun epätodellisen olevankin itse asiassa todellista; että väitetään mustan olevan valkoista.

Ymmärtämättömillä on aina kova hinku todistella jonkun puutteen olevan todellista, eivätkä He millään halua korvata puutetta asian reaalisuudella; ymmärtämättömät väittävät, miten reaalista pimeys on, eivätkä He millään halua poistaa pimeyttä tuomalla siihen valoa. Samoin uskovat hinkuvat kauheesti uskoa, miten erossa He ovat Jumalasta, eivätkä He millään uskalla uskoa, että Heidän ja Jumalan väli on aina ollut niin lyhyt, ettei siihen sovi edes Heidän uskontonsa ensimmäinen kirjainkaan. Ja aivan samoin tiedemiehet uskottelevat, miten aine onkaan vailla tietoisuutta, koska tiedemiehet eivät suurin surminkaan halua uskoa, että Heidän aineelliset aivonsa ovat tietoista ainetta, koska jos tiedemies uskoisi oman tietoisuutensa olevan luonnon tietoisuutta, silloin Hänen olisi täysin mahdotonta väittää aineen olevan vailla tietoisuuden valoa.