Lohikäärmeen Unelma


Kaikki mitä nyt kerron tapahtuu hyvin syvällä alpeilla. Kerron nyt minun oman tarinani unelmastani. Asun siis syvällä alpeilla olevassa luolassa. Se on aika pieni luola, mutta siellä on hyvin kotoisaa. Kerron nyt koko tarinani. Synnyin samaisessa luolassa, missä asuin pitkän ikää. Äitini oli hyvin viisas ja kiltti lohikäärme, mutta isäni lähti heti, kun olin syntynyt, joten en muista hänestä mitään.
Asuin äitini kanssa monta vuotta, kun eräänä iltana olin mennnyt jo nukkumaan ja kun aamulla heräsin, näin vain luolan nurkassa pienen myttyyn rutatun paperilapun, jossa äiti kertoi, että ei voisi olla hetkeäkään enää luolassa vaan lähtisi etsimään isää. Tulin tietysti hyvin surulliseksi, kun äiti lähti sillä tavalla, mutta mitä minä sille mahtaisin.
Kerron nyt vähän sinulle itsestäni. Olen vihreä, niin kuin kaikki sukulaiseni on, nimeni on Sharmet ja olen siis äitini ainoa pieni lapsi ja ainoa poika. Minulle ei ole vielä kasvanut siipiä, niin kuin kaikilla muilla tuntemillani lohikäärmeillä. No, nyt jatkan tarinaani.
Kun äiti oli lähtenyt en pystynyt nukkumaankaan, saati sitten syömään. Silloin päätin, että en kyllä pystyisi olemaan luolassa ilman äitiä, joten päätin lähteä. Jätin äidilleni lapun, jos hän vaikka joskus sattuisi tulemaan takaisin ja minä en olisi vielä palannut. En itseasiassa lähtenyt luolasta äidin ikävän takia, (sen minä uskottelin muille lohikäärmeille) vaan lähdin etsimään itselleni siipiä.
Lähdin luolastani hyvällä tuulella, mutta aika innoissani, kun en ollut koskaan käynyt vuoristoa kauempana. Lähdin laskeutumaan kohti vuoriston alapäätä. Kallio oli hyvin jyrkkä, mutta selviydyin siitä kunnialla. En jaksanut odottaa että löytäisin itselleni sopivat siivet. Lähdin tallustelemaan niittyjä ja kallioita pitkin. Metsien läpi ja mäkien yli. Juuri, kun olin istahtamassa erään kannon päälle, metsässä joku huusi kaukaa: ”Älä istu sen kannon päälle!” Ihmettelin, kenelle siellä oikein huudeltiin, mutta heti kun tajusin, että metsässä ei ollut ketään muita, kuin minä ja mikä-otus-lieneekään. Sieltä juoksi piipittäen hyvin pikkuinen otus ja se huusi: ”Älä vain missään nimessä istuko sen kannon päälle!” Kun otus kerkisi luokseni, tajusin, että pikku olento oli aivan pieni lintu. Katsoin lintua hämilläni. ”Se nielaisee kaikki jotka istuvat sen päälle,” lintu piipitti. Katsoin äkkiä kantoon ja katsoin sitten takaisin lintuun. ”Minä olen muuten Terri Tehohaukka,” lintu sanoi. ”Minä olen lohikäärme Sharmet,” vastasin linnulle vähän epäillen. ”Miksi ihmeessä sinä olet tullut lumottuun metsään?”, pikkuinen lintu kysyi. ”Etsin itselleni siipiä, niin kuin varmaan hyvin huomaat, että minulla ei ole niitä,” vastasin Terrille vähän varmempana, kuin aikaisemmin. ”Minä muuten tiedän mistä voisit saada hyvät siivet,” lintu sanoi. ”Tule perässäni!” Seurasin lintua metsän laitaan. Siinä oli hyvin jyrkkä kallion pudotus. Kallion vieressä kasvoi hirveästi suuri lehtisiä puita. ”Nappaa tuosta puusta lehtiä,” lintu sanoi. ”Sieltä latvasta,” se jatkoi. Otin latvasta suuria lehtiä. Lintu oli sillä välin käynyt hakemassa keppejä ja köynnöstä. ”Ojenna käpäläsi tai mikä lie onkaan,” lintu sanoi. Ojensin linnulle käpäläni tai mikä olikaan ja lintu laittoi kepin siihen ja lehtiä riviin niiden päälle ja sitoi köynnöksellä. ”Nyt et muuta kuin hyppäät tuolta kielekkeeltä ja räpyttelet siipiäsi.” Menin vähän epäröiden kielekkeelle ja vastahakoisesti hyppäsin siitä. Räpyttelin lehtiä vimmatusti ja kas kummaa pysyin ilmassa jopa 30 sekuntia, kunnes kupsahdin maahan nenälteni. ”Ei tainnut oikein onnistua!”, huusin linnulle ylös, mutta se ei ollut enää siellä. Se oli tainnut häippästä, kun oli kuullut kamalan muksahduksen. Päätin, että en enää taida koettaa lehtien varassa lentämistä. Jatkoin matkaani vähän oikeaa jalkaani ontuen, mutta minun oli pakko saada siivet ennemmin tai myöhemmin. Tallustelin taas läpi niittyjen ja metsien. Jokien yli ja pilviverhon ali. Pian näin kamalan ison linnan. Ajattelin käydä katsomassa linnaa, kun se näytti niin yksinäiseltä ja asumattomalta. Avasin linnan oven ja näin yllätykseksi kamalasti ihmisiä suippohattu päässään ja kaapu päällään. Tajusin sillä hetkellä, että ei tämä linna mikään asumaton ollut, vaan se oli Noita- ja Velhokoulu. Lapset kääntyivät heti, kun ovi paukahti kiinni. He katsoivat minua hämmästyneenä ja joku huusi yhtäkkiä ”Opettaja! Opettaja! Kouluun on tullut hirviö!” Oppilaat alkoivat oitis kiljua ja huutaa ja pian aulaan alkoi sadella aikuisia ihmisiä (kai ne sitten olivat niitä opettajia). Opettajat rauhoittelivat lapsia ja joku otti sitten minut kiinni jollain ihmeloitsulla, jolloin minulla todella välähti. Keksin miten saisin itselleni siivet. Kun oppilaat oli saatu takaisin tupiinsa opettajat veivät minut ulos ja kysyivät monia kysymyksiä: ”Miksi ihmeessä sinä tänne tulit?” Opettajat olivat näköjään hoksanneet, että minä osasin puhua. ”Minä etsin itselleni siipiä, kun minulla ei niitä nyt satu olemaan” Vastasin vähän näsäviisaasti. Opettajat menivät keskustelemaan jonnekkin vähän kauemmas minusta. Kuulin, että joku sanoi, että: ”Lähetetään se kiellettyyn metsään”. Totta kai minä tiesin siinä vaiheessa elämää, että mitä siellä kielletyssä metsässä olisi. Kaikkea todella kamalaa, jota en tässä edes pysty kertomaan. Pian opettajat kuitenkin tulisvat luokseni ja ajatukseni katkesi. Eräs hyvin tärkeän näköinen henkilö sanoi minulle: ”Olemme päättäneet, että jos me loihdimme sinulle siivet, niin sinä rupeat meille posteljooniksi koska pöllöt eivät jaksa mitään yli suuria lasteja.” Tietysti minä suostuin, koska minun elinikäinen unelmani olisi vihdoinkin toteutumassa, minä saisin SIIVET!!!!! Opettajat lupasivat minulle myös, että saisin silloin tällöin lomaa, jotta voisin käydä katsomassa äitiäni, joka oli palannut isän kanssa kotiluolaan. Nyt minä sitten istuskelen tässä keinutuolissa ja kirjoittelen elämästäni.


(c) Jennifer McGlamour
Ei saa kopioida!!!