Matka Limasta Rioon taittuikin yokeasti Businessluokassa, kun minut vailla mitaan omaa efforttiani pyydettiin ottamaan yhteytta tiskille ja lyotiin upgrade-boarding pass kouraan. Kovasti LAN Chileen tykastyneena nukuin kuin vauva yolennon Santiagoon. Aamulla jouduin kuitenkin matkustamaan tyolaisten ja paskasakin seassa karjaosastossa Santiagosta Rioon. Riossa hustleri onnistui kuin onnistuikin pummaamaan viisi paikallista yksikkoa, kun luulin hanen edustavan taksiyhtiota. Vastineeksi sain kuitenkin rikottua ison setelin pienempiin yksikoihin. Matkatoimisto Aventuran karnevaalia silmallapitaen buukkama hotelli Copa Sul osoittautui voittoisaksi valinnaksi Ipaneman ja Copacabanan valimaastossa. Eka paiva meni matkan rasituksista toipuessa ja toka maastoon ja tapoihin totutellessa. Ilma oli pebasta tihuuttaen valittomasti vaatteet kastelevaa tihkusadetta koko ajan. Kolmannen paivan aamuna saapuikin Tero ja laksimme scouttaamaan karnevaalihappeningeja paikalliseen touristitoimistoon. Paikallinen n. 80-vuotias kanttura puhui paljon, mutta antoi harvakseltaan toimivia kuumia menovinkkeja. Menimme kuitenkin kantturan opastamina Lapaan keskustan lahistolle juhlistamaan saapumistamme Rioon ja perjantai- iltaa. Siella treffasimme paikallisella sambaklubilla kolme Teron lentokoneessa treffaamaa suomalaista paperi- teknikkoa, joista yksi oli kuin ilmetty Spede Pasasen reinkarnaatio. Juotiin ja etsittiin vimmatusti kuumaa klubia, mutta ei oikein loydetty mitaan. Lopulta paadyimme keskustan klubiin, joka jostain kumman syysta suljettiin jo alkuaamuyosta. Tarjosin rehvakkaasti isot lampimat vodkat koko roikalle, kun kerran Suomesta ollaan. Mitas nyt-tilanteen jalkeen ajettiin Copacabanaan taksikulkueessa ja mentiin Help-nimiseen klubiin, jossa meita tervehti iloisesti lukematon maara mita ihastuttavimpia paikallisia naisia ja vahemman iloisesti likimain samanmoinen maara eurooppalaisia elakelaismiehia. Tulimme pikapuolin siihen tulokseen, etta naiset lienevat maksullisia. Noh, mikas siella oli menoa ihmetellessa ja alle euron kaljoja juodessa. Illan kohokohta oli kuitenkin kun Speden iso ja vaffa kaveri maksoi kahden realin katuviskin trokarille viisikymppisella ja kaveri otti ja pinkaisi juoksuun ja katosi - sekos meita nauratti. Tasta eteenpain yksittaiset paivat ovat hieman hamaran peitossa, mutta hengasimme kuitenkin Copacabanan rantabaareissa, huomasimme Ipaneman olevan Copacabanaa viehattavampi ranta ja etta Ipaneman rannan homosektio hulmuavine sateenkaarilippuineen oli rannan suosituin osasto, jossa muutama tuhat karvapyllya hengasi iloisessa Village People-hengessa; sanottakoon viela, etta homosektio ei sinansa tehnyt rannasta viehattavampaa - pikemminkin pain vastoin. Kavimme myos touristoimassa Sokeritoppa- vuorella, josta nakyma Rioon oli mita kaunein. Buukkasimme alkuviikoksi matkan Ilha Grandelle; ikaankuin toipuaksemme viikonlopun rasituksista ja ladataksemme akkuja karnevaaliin. Sitkeiden ja pitkallisten neuvottelujen jalkeen paikallisen matkatoimistoviskaalin kanssa paadyimme ostamaan samanhintaisen matkan toisen matkatoimiston naisvirkailijalta. Toimistossa treffasimme muuan israelilaisen Carmetan, jonka maailman pisimpiin silmaripsiin Tero ihastui. Matka Ilha Grandelle oli alun minibussisukkulointihelvetin jalkeen jymymenestys: saari oli mita viehattavin, venematkailu leppoisaa ja kavimmepa sukeltamassakin, vaikka eipa se nyt kovin kummoista ollut. Takaisin Rioon mentiin ja ei kylla ole aavistustakaan mita oikein sitten tehtiin. Hengattiin pari paivaa, kaytiin ihmettelemassa Jeesusta pilvessa Corcovado- vuorella. Jeesus ei suostunut Ilmestymaan tiheasta pilviverhosta vaikka kuinka lupailimme konversiota moisesta ihmeesta. Onneksi Jeesuksen jalkojen juuressa tarjottiin kaljaa. Kuinka ollakaan pakanain kaljoitellessa pilvet kaikkosivat hetkellisesti ja Jeesuksen massiivinen V-muotoinen selka tuli esiin - Jeesus kirjaimellisesti kaansi meille selkansa. Taksikuski oli kuitenkin pelimies ja vei meidat tippia vastaan alemmalle nakoalatasanteelle, josta oli jalleen hianot nakymat etaalta katsottuna tuohon maailman kauneimpaan kaupunkiin. Sitten otimme varaslahdon karnevaaliin ja lahdimme Jardim Botanicoon juopottelemaan. Trendibaareja kolutessa istahdimme ottamaan happea ulkoterassille, missa juttelimme alkuun ikaloppujen natiivien kanssa. Kuinka ollakaan seurueessa oli muuan ihastuttava 21-v englanninkielen- taitoinen tyttonen, jonka kanssa hengasimme loppuillan. Illan paatteeksi tyttonen, jonka nimen olen juonut unholaan, antoi Terolle puhelinnumeronsa ja pyysi meita soittelemaan. Soittelimmekin, mutta pikkulutka ei sitten vastannutkaan suomalaisjayhien pateettisiin soittoyrityksiin. Enivei, edellisena iltana olimme hommanneet biljetit Scala-klubin mukamas vimosen paalle oleviin pukubileisiin, jossa teemana oli Red&Black. Terolla sattui kuin sattuikin olemaan muassaan vinkea punamusta diskopaita, mutta minulta puuttui asukokonaisuus taydentamaan hirvihattuani Kiersimme vimmatusti ympari kaupunkia koomista asua hakien - kavimmepa parturissakin parran varjaysta punaiseksi ja turistitoimiston kantturalta kasvomaalikauppaa kysymassa. Ilman tulosta ostimme kosmetiikkaosastolta huulipunan ja varjasimme molemmat partamme punaisiksi Bileet osoittautuivat luvattoman karvaisiksi, tarjoilu luokattomaksi ja vessat kusesta lainehtiviksi. Onnistuimme kuitenkin jotenkin juomaan itsemme humalaan - lisaksi tormasimme sattumalta Carmetaan, jota Tero yritti tuloksetta lammittaa. Lauantaina hengasimme transtestikkeleiden korttelibileissa Ipanemassa ja illalla painoimme menemaan Lapaan ja keskustaan. Treffasimme jalleen Speden katyreineen, jotka olivat kayneet Manauksessa ja viidakossa talla valin. Heista olikin viihdetta alkuillasta, kunnes taksikulkueemme hajosi lopullisesti ja paadyimme Teron kanssa keskustaan. Lahdimme metelia kohti ja Rio Brancolla olikin meneillaan joku karnevaalitapahtuma, jossa paikalliset C-kategorian koulut ottivat mittaa toisistaan. Tapahtuma osoittautui mita viehattavammaksi ja hengasimme ulkona kulkueita ihmetellen kahdestatoista neljaan. Sambamimmien sahkojanis-tyyppinen tanssi aiheutti meissa syvaa poisitiivista kummastusta. Paikallinen boona tuli tiimiin ja vaikka mitaan yhteista kielta ei ollutkaan paatyivat Tero ja boona vaihtamaan kielareita. Siina sitten istusteltiin ja pari viiksimiesta tuli paikalle - ajattelin, etta nyt perkele lahti rahat, mutta kaverit halusivatkin tarjota meille (Teron versio: minulle) suuseksia. Pysyimme kuitenkin lujina, emmeka antaneet. Sunnuntaina oli olo aika kauhea ja vuorossa Sambodromon paakarnevaalitapahtuma, josta olimme maksaneet typerryttavan 370 euroa mieheen. Kiitos kaunis Aventuralle lippujen hommaamisesta. Tapahtuma osoittautui hintansa arvoiseksi, mika on itseasiassa hinnan huomioonottaen aika paljon sanottu. Kuvat Teron webisivulla puhukoon puolestaan. Maanantaina oli patteri tyhja. Yritettiin siina juoda kaljaa, mutta ei siita oikein mitaan tullut. Ilta paattyi kuitenkin hyvin positiivissavytteisesti, kun Teron viikinki- look sai paikalliset teinitytot lahestymaan ja hengasimme natiiviteinien kanssa puolille oin, kunnes piti lahtea hotelliin nukkumaan aamukoneen pelossa. Tero lahti kotiin ja mina Iguassun putouksille. Eka paiva meni hirvittavassa tarinassa ankeassa hotellihuoneessa, mutta tokana uskaltauduin jo putouksille, kun hotellin mamma buukkasi reissun Argentiinan puolelle. Etela-Amerikkalaisittain huomattavan lepsun rajakontrollin jalkeen saavuimme Argentiinan puolen putouksille. Lopun Aikain possujunaa odoteltuani ja puoli kilometria kavely- vauhtia koroteltyani hyppasin junasta pois ja kavelin Paholaisen Kurkuksi nimetyn putouksen aareen. Tieda sitten oliko olo vain viela niin heikko vai mita, mutta ajattelin, etta jaahas etta tassako tama nyt sitten oli. Kavelyn heikentamana suhasin possujunalla takaisin ja lahdin luontopolkua kavelemaan. Luontopolulta avautuikin sitten nakyma putousten koko kaliiberiin ja se olikin sellainen, etta piti oikein istua alas. Tyrmaavaa, kerrassaan tyrmaavaa. Takaisin hotelliin liian ihmismassan kavahduttamana. Seuraavana paivana kavin katsastamassa Itaipun padon, joka on kuulemma maailman suurin lajissaan: Tuottaa 90% Paraguaun ja 25% Brasilian sahkosta. Eipa ollut kummoinen - ilmeisesti kuitenkin melkoinen ylpeydenaihe Paraguaylaisille ja Brasilialaisille. Sielta sitten Brasilian puolen putouksille ja vaikka homma olikin ikaankuin jo nahty niin kyllahan niita putouksia kelpasi katsella. Manaukseen. Buukkasin lopulta lentokentan toimiston naisviskaalin kanssa neuvottelemani matkan Amazonat Jungle Lodgeen. Vaihtoehtona olisi ollut Spede- tyyppinen viiden paivan laivamatka Rio Negrolla. Paadyin matkan rasituksista uupuneena viidakkolodgeen, joka suihkuine ja uima-altaine paivineen vaikutti houkuttelevalta. Matkalla sisaan treffasin pari tanskalaista mimmia, joiden mukanaolo olikin parasta mita ylipaansa saattoi sattua: loppuosa asiakaskunnasta kun koostui pahinta mahdollista laatua edustavista ameriikkalaisturisteista. 1. paivana tutustuttiin ymparistoon vanhan Fransisco-nimisen oppaan kanssa ja iltapaivalla lahdettiin parin tunnin kavelymatkan paassa olevaan leiriin viettamaan yota viidakossa. Sekos oli jannaa. Seuraavana paivana trekattiin aamupaiva takaisin. Matkalla bongattiin kolosta sen kaliiberin hamahakki, etten tohtinut moisia edes kuvitella olevan olemassa: painajaismateriaalia. Iltapaiva olikin sitten vapaa ja mikas siina oli viidakkomatkan rasituksista toipuessa uima-altaassa lilluessa olutta juoden. Kolmantena paivan lahdimme Amazonin ajelulle, jossa bongasimme muiden muassa laiskiaisen, harmaita jokidelfiineja, kaimaaneja ja kalastimme pirajoita. Opas pyydysti kaimaanin veneeseen ja kaikki laappivat pikku piruparkaaa, kunnes se laskettiin takaisin kasvamaan isommaksi. Takaisintulomatka oli kenties koko matkan suurinta karsimysta, kun kaikista typerin ja kovaaanisin ameriikkalainen jokelsi kuskille aina taman vaistaessa kuoppia tiessa: "HAHAHAHAA! WAY TO GO, JANUS, HAHAHAAAA, GOOD JOB ON THAT ONE, HAHAHAAAHHAAHHAAA!" Ottaen huomioon, etta kuoppia oli ehka 30 sekunnin valein niin pohdin yli puoli matkaa keinoja paastaa paivilta joko ameriikanelava tai itseni. Paadyin kuitenkin pistamaan kammenet korviini ja jokeltamaan aaneen, jotta tuon vieressani istuvan heikkomielen kailotus kuuluisi edes vahan vaimeampana. Neljannen paivan aamuna tanskalaiset lahtivat ja mina poika laksin puolestani intiaanioppaan kanssa Urubu-jokea seilaamaan. Christian-nimisen alunperin perulaisen sinansa englanninkielentaidottoman intiaanin kanssa mentiin jokea edestakaisin ja komiaa oli. Ilmoitin alkuun, etta tahdon sitten nahda luontoa enka paikallisia kylia tai farmeja, minka seurauksena lahinna vierailimme paikallisissa kylissa ja farmeissa. Tama ei kuitenkaan ollut niin vastenmielista kuin voisi kuvitella. Itseasiassa en ole koskaan tehnyt noin turismin korruptoimattomampaa turistikierrosta. Vierailtiin farmilla, jonka farmarilla oli 11 lasta eika ilmeisestikaan televisiota ja ylajuoksun inkkari- kylassa, jossa edes Christian ei ollut koskaan kaynyt. Siella Modern Talkingin laulajan hampaaton kadonnut kaksoisveli oli suhmuroinut itsensa kylan paallikoksi ja hantakos syletti se, etta naapurikylan viskaali sai 50realia jokaisesta vierailevasta turistista. Manauksen keskushallinto oli kuitenkin nimenomaan kieltanyt vierailut tahan kylaan turisteilta, mutta nimellista korvausta vastaan olisin saanut jalleen yhden mitaansanomattoman ja ahdistavan luennon viidakon laakekasveista tjsp. Kieltaydyin maksamasta ja hetken ihmettelyn jalkeen poistuimme; matkalla pois bongasimme liikkuvan ylosalaisin olevan metalliamparin, jonka alla olikin iso kilppari, jonka ilkeat intiaanit meinasivat syoda seuraavana paivan. Yo nukuttiin riippumatoissa paikallisen kalastajayhteison kelluvassa hokkelissa. Manauksesta matka jatkui Salvadoriin, jossa nyt tata kirjoitan. En kyennyt edes juopottelemaan eilen, koska Amazoonin paskatauti riepottelee minua tiukassa otteessaan. Nyt pitaisi syoda jotain ja katsoa, josko tasta uskaltaisi lahtea dyykkaamaan.
