Tuulet puhalsivat tuimina tähtikirkkaan taivaan alla.
Metsä nukkui, uinui syvään, eivät sen paljon nähneet puut
pelästyneet pakkasta, eivät viimaa. Lehdettöminä ne taipuivat,
antoivat periksi vahvemmalleen, tuuli huojutti viisaita puita.
Lumi putoili hiljalleen alas, laskeutui puiden tummille oksille,
väritti maan valkoiseksi, muotoili uudestaan vanhan maailman.
Hellästi halasi talvinen yö Pohjolaa, kylmä oli syli, mutta
rakastava; me olemme yhtä.
Kovin rakasti tyttö metsää, ei koskaan pystynyt sitä sanoin kertomaan,
vaan kyllä metsä sen tiesi. Tiesivät paljon nähneet puut, jäätävät tuulet,
tiesi ikiaikainen maa.
Talven tullessa, lumen leijaillessa, kylmän jäätyessä, puiden nukkuessa
rakasti tyttö metsää, syvällä sisimmässään tunsi kotinsa.
Auringon säteet kultasivat metsän paljon nähneet puut, niiden
eläväiset lehdet, niiden tummat rungot ja oksat, kultasi
vihreän ruohon, mikäli lehtien läpi löysi, ja kivien jalon pinnan.
Sammalen peittämät kalliot, joiltakin osin paljaat, lämpimät,
vaan sisin jäässä, aina, ikuisesti. Pohjolan kesän lämmin henkäys,
tuoksuva tuuli, raikas, koskematon, huojutti vanhoja puita,
havisutti lehtiä, liikutti havuja, taivutti runkoja.
Elämää täynnä metsä, pientä ja suurta, huomaamatontakin,
ja kauneutta joka hetki.
Kovin rakasti tyttö metsää, ei koskaan pystynyt sitä sanoin kertomaan,
vaan kyllä metsä sen tiesi. Tiesivät paljon nähneet puut, lauhkeat tuulet,
tiesi ikiaikainen maa.
Kesän kestäessä, jokaisessa lyhyessä hetkessä, tuulen huojuttaessa vihreitä puita
rakasti tyttö metsää, syvällä sisimmässään tunsi kotinsa.
