Pieni vauva on avuton. Hän ei pysty liikkumaan eikä puolustamaan itseään.
Jumala on nähnyt meidän heikkoutemme. Hän ei tuomitse ihmisen avuttomuutta, vaan saapuu auttamaan. Herralla olisi paljonkin syytä kritisoida ihmisiä ja meidän toimintaamme. Se, mitä ihminen tekee toisille ja itselleen, ei ole kaunista katseltavaa. Mutta Jumala katsoo läpi sormien. Hän pitää meitä viattomina ja puhtaina. Jumalalla on varaa siihen, koska hän on tuhonnut pahuuden juurisyyn. Jumala lähti taisteluun Saatanaa vastaan. Ihmiskunta oli Saatanalla saaliinaan. Kuolemalla Kristus pääsi tuonelaan, minne saalis oli viety. Päästyään Pahan pääpesäkkeeseen Jeesus nuhteli Saatanaa siitä, että hän oli vääryydellä anastanut itselleen ihmiskunnan. Jumalalla ja vain Jumalalla on oikeus ihmiskuntaan. Niinpä Jeesus Kristus toi meidät tuonelasta takaisin Jumalan luo.
Vaikka kuinka näyttäisi aivan muulta, näin on tapahtunut. Jumala on pelastanut jokaisen meistä. Elämä on koittanut ja kuolema kuollut. Kaikella on merkitys. Mikään ei ole turhaa eikä ikävää. Synti on menettänyt voimansa, samoin ahdistus ja vaiva. Meidät on otettu kokonaan Jumalan rakkauden syleilyyn. Niin, jopa paratiisi on maan päällä. Saadaksemme kaiken tämän meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Kaikki on jo tehty. Uskomatonta! Se onkin uskomatonta. Sitä, että pelastus on jo täysin toteutunut, ei voi nähdä ilman uskoa. Usko on olennaista. Se on Jumalan pitämistä Jumalana, sellaisena, joka kykenee kaikkeen. Hän on tehnyt kaiken meidän puolestamme. Me emme voi tehdä mitään hänen puolestaan. Kaikki on jo tehty. Koko pelastus on suoritettu.
Mutta voi penseyttä! Voi yltäkylläisyyttä ja omahyväisyyttä! Tämä ei kelpaa meille ihmisille alkuunkaan. Pienen, avuttoman vauvan asema on aikuiselle, vastuulliselle yksilölle kauhistus. Edes pieni osa pelastuksen toteutumisesta halutaan asettaa ihmisen hartioille, jotta ei vietäisi pois täysivaltaiselle ihmiselle kuuluvaa vastuuta. Tätä on olla haalea: pitää pelastuksen antamaa voimaa ainakin osittain omana tuotoksenaan. Ilmestyskirjassa mainitut Laodikean seurakuntalaiset olivat haaleita. Jos he olisivat olleet kylmiä, he olisivat pitäneet itseään voimattomina ja osattomina pelastuksesta. Jos he taas olisivat olleet kuumia, he olisivat pitäneet itseään osallisina pelastuksesta Jumalan armon tähden. Mutta laodikealaiset pitivät Kristuksen aarteita omina saavutuksinaan. He eivät enää katsoneet ristiin, voimaan, joka ilmenee heikkoudessa, myös ihmisen omassa voimattomuudessa.
Ihmiset eivät uskoneet Jeesukseen, vaikka hän teki voimatekoja heidän keskuudessaan. Usko ei synny Jumalan voiman näkemisestä. Se syntyy Jumalan heikkouden näkemisestä. Ristillä riippuessaan Jeesus on kuin pieni vauva. Hän on avuton ja alaston. Hän ei pysty liikkumaan eikä puolustamaan itseään. Niin kuin pientä lasta hänen äitinsä Maria lohduttaa häntä, mutta saa hänet syliinsä vasta kun hän on kuollut. Ja hänen taivaallinen Isänsä on hylännyt hänet. Meidän avuttomien ihmisten takia Jumalan Poika tuli avuttomaksi. Hän on kuin heikko lapsi, joka rakkaudellaan parantaa aikuiset kovuudestaan. Meillä ei ole enää mitään pelättävää. Kuolema, tuska, epäusko ja viha on kaikki naulattu ristille. Ne eivät enää kuulu meille, ne on tuhottu Kristuksen kuoleman kautta. Nousemalla kuolleista Jeesus on voittanut meille autuuden ja äärettömän ilon Jumalan yhteydessä. Muuta ei tarvita. Jumala on rakastanut meidät kokonaan.