Kahdeskymmeneskuudes joulukuuta vuonna kaksituhattaneljä olin Kulosaaren
kirkossa tapaninpäivän iltajumalanpalveluksessa. Kuten kaikki hyvin tiedämme,
sinä päivänä Aasiassa menetti henkensä lähes kolmesataatuhatta ihmistä.
Suomalaisia kuoli sataseitsemänkymmentäkahdeksan. Kyseessä oli kaikkien
aikojen tuhoisin tsunami. Sinä murheisena tapaninpäivänä olin ensimmäistä
kertaa elämässäni Kulosaaren kirkossa. Pimeä ja talvinen kirkonmäki oli
kuvastus kristinuskon perimmäisestä valosta: rististä. Pimeänä ja kuolemaa
tuottavana Jeesuksen Kristuksen risti imee itseensä maailman pimeyden ja
kuoleman. Tsunamin tuottama menetys ja suru oli määrätön. Myös meidän
sielussamme on tsunameja, joiden tuhot ovat suunnattomat. Nämä tsunamit
johtuvat siitä, ettemme katso pimeää ristiä.
Jumala
asuu kirkkaudessa, jota ei voi lähestyä. Tämä kirkkaus on häikäisevä,
sokaiseva, se vie valon pois silmistämme. Se ei meidän paljaille silmillemme
ole muuta kuin pimeyttä. Jumala on ääretön, Jumala on mahtava, Jumala on
suuri. Kirkkaus ja pimeys verhoavat hänet kuin viitta, jonka läpi ei näe.
Raamatussa sanotaan: ”Hän teki majakseen pimeyden, sateiden lähteen, raskaat
pilvet. Hänen loistonsa sytytti liekkiin hehkuvat hiilet.” (2. Sam. 22:12-13)
Alussa ihminen yritti paljain silmin nähdä Jumalan, vaikka Jumala ylläpiti ja
yhä edelleen ylläpitää koko hänen olemassaoloaan. Me emme voi omin silmin nähdä
mitään, saatikka sitten Jumalaa. Siksi ihmisellä ei ole enää jäljellä mitään
keinoa nähdä Herraansa. Sokaistuneessa tilassaan ihminen lankeaa kahteen
suureen harhaan: syntiin ja lakiin. Ne vieroittavat ihmisen Jumalasta.
Synti
tarkoittaa sitä, että pidämme jotakin muuta kuin Jumalaa jumalana. Mutta kuka
tai mikä on jumala? Jumala on kaiken hyvän lähde. Maailmassa on paljon hyviä
asioita, kuten perhe, ruoka, luonto ja kauneus. Kulosaaren rannat ja kalliot
ovat myös Jumalan lahjaa. Ainoa
Jumala on kaikkien elämämme hyvien asioitten lähde. Hyvät asiat eivät
kuitenkaan ole hyvyyden lähteitä. Niistä emme voi olettaa saavamme lopullista
iloa tai merkitystä elämäämme. Ihmisen osa on yksinkertaisesti iloiten ottaa
vastaan Jumalan luomat hyvät lahjat. Luomakunnan lahjat ovat äärellisiä. Ne
saavat merkityksensä ainoastaan äärettömässä Jumalassa. Synti orjuuttaa
meidät äärellisiin asioihin ja vie samalla maun pois näistä Jumalan hyvistä
lahjoista. Äärellisellä on äärensä, rajansa, mutta äärettömällä
Jumalalla ei ole loppua. Sen tähden vain hänessä on vapaus ja hänen täyteydestään
kumpuaa loputtomasti äärellisiä lahjoja.
Jumalan laki on
sisältönsä puolesta oikeassa, mutta pelastuskeinona se on varsin vaarallinen.
Jos jo synti vieroittaa ihmisen Jumalasta, tekee laki hänestä Jumalan
vihollisen. Miksi näin? Kun ihminen yrittää löytää pelastusta teoistaan
tai ratkaisuistaan, hän osoittaa epäluottamuksensa Jumalan voimaa kohtaan.
Jumalalla on yksin valta pelastaa ihminen. Epätoivo synnin langettaman tuomion
edessä kuitenkin johtaa ihmisen vielä epätoivoisempiin vaihtoehtoihin. Hän
yrittää miellyttää Jumalaa perustellen harhansa sillä, että Jumala
kunnioittaa ihmisen itsemääräämisoikeutta. Tällainen ajattelu on Jumalan
hylkäämistä. Kaikki ei olekaan enää ilmaista lahjaa, vaan ihmiselle jää jäljelle
joko suurempi tai pienempi vastuu pelastuksen toteutumisessa. Tosiasiassa
Jumalalla ei ole mitään muuta halua kuin pelastaa ihminen ehdoitta. Jumala
hoitaa itse Jumalan tehtävät.
Kristinuskon
ydin on valo pimeydessä. Kun olemme kaikkein epätoivoisimmillamme, olemme
kaikkein lähimpänä Jumalaa. Itse Jumalahan sanoi: ”Jumalani, Jumalani,
miksi minut hylkäsit?” Kristus tulee meidän puolestamme pimeydeksi pelastaakseen
meidät. Hän rakastaa syntisiä, murheellisia ja epätoivoisia. Hän on
heikkona heikkojen voima. Miten Kristus voittaa synnin? Synti on Jumalan
tappamista. Niinpä hän kuolee. Miten Kristus voittaa lain? Laki on Jumalan
hylkäämistä. Niinpä hän joutuu epätoivoon. On siis jäljellä vain yksi
keino löytää elämään merkitys: katsoa ristiin. Ristin voima antaa sinulle
uskon, kun sinulta masennuksessa, murheessa tai surussa puuttuu kyky nostaa silmäsi.
Risti sai keskipäivällä aikaan pimeyden, mutta keskiyöllä se
saa aikaan valon. Kaikkivaltias Jumala, Kristus, meidän Herramme, valaisee
pimeyden pimeydellä. Pimeys ei ole kaiken loppu, se on kaiken alku. ”Jumala
sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.” (1. Moos. 1:3)
Tämän valon
sai vanha Simeon nähdä. Hän piti käsivarsillaan heikkoa Jumalaa, jonka hän
uskoi kuolevan koko maailman syntien tähden. Kuoleman edessä hän ei katsonut
mitään muuta kuin ainoaa Pelastajaansa. Jeesus Kristus on kuolema kuolemalle
ja helvetti helvetille. Hänen valonsa polttaa pois pimeyden, synnin ja lain
vaatimuksen. Vain armo jää jäljelle. Armon tsunami hukuttaa kadotuksen
tsunamin. Älkäämme epäilkö, älkäämme masentuko. Meillä on aina toivo,
meillä on aina elämä, meillä on aina ilo. Niin kuin Simeon katsokaamme Pyhän
Hengen antamin voimin Jeesusta Kristusta, meidän Herraamme. Laulujen laulussa
sanotaan: ”Rakkaus on väkevä kuin
kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen
liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva
ei vie sitä mukanaan.” (Laul. l. 8:6-7)