plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Lauantai 4.5.2002 oli Säätämössä aivan legendaarinen bändi-ilta. Lavalla nähtiin yhteensä viisi tuoreehkoa bändiä ja joukossa oli kaksi uussuosikkiani - turkulainen TV-Resistori ja (ilmeisesti) tamperelais-jyväskyläläinen The Rollstons.

Ensimmäisenä lavalle astui ex-Generators -laulaja Kortin johtama grooveorkesteri Linko. Kaksi basistia, rumpali, fonisti ja laulaja/kosketinsoittaja heittivät omituista tanssimusaansa. Mitään vikaa bändissä ei ollut, mutta toisaalta mitään ei oikein jäänyt mieleenkään. Ensi kerralla vaihtelevampia biisejä ja enemmän sekaan sitä arvoituksellista vanhaa sämpleriä, joka oli löytänyt paikkansa syntikan päältä.

TV-Resistorin (nyt jo loppuunmyyty) vinyyli-EP Petit Pianista on pyörinyt soittimessani tiiviisti viime syksystä lähtien, mutta livenä en ollut yhtyettä nähnyt lähes kahteen vuoteen. Odotukset olivat korkealla.
Keikka alkoi rauhallisesti vokalisti/kitaristi/kosketinsoittaja Y. Saarisen ja kosketinsoittaja P. Kankaron kahdestaan tulkitsemalla EP:n avausraidalla Digaten ja styylaten, mutta toisesta biisistä alkaen oli meno oli hurjaa, kun vokalisti otti pipon päästään ja muu bändi tuli lavalle. TV-Resistori kuulosti paikoitellen Joy Divisionin punk-meiningiltä ja paikoitellen kieroutuneelta 60-luvun popilta, jota hämmennettiin progeilulla. Vokalistin ääni muistutti paljolti Karkkiautomaatti/Liekki-Janskua ja rumpali Aleksi Salo iski tahtia suhteettoman mielipuolisesti. Soundillista lisätehoa toivat vanhat ja nuhjuiset syntikat, joita parhaimmillaan soitti 3/5 bändistä, mikä puolestaan synnytti mielikuvia jonnekin vokalisoidun Pluxuksen suuntaan. Viimeisenä biisinä kuultiin ilmeisesti menneisyyden kätköistä poimittu terhakka punk-pläjäys. Encorekin olisi ollut kiva kuulla, mutta aikataulu oli tiukka.

The Rollstonsia kehutaan kaikkialla. Ensin ylistivät Marginaali ja keskustelulistat. Nyt on ylistäjien joukkoon liittynyt mm. Nick Triani, joka huhujen mukaan yrittää lobata yhtyettä levy-yhtiö ille. The Rollstonesin omakustanteinen CDr-albumi Doing Time on esitellyt yhtyeen lo-fi -soundisena makuuhuone/keittiöpoppareina, joita Amerikassa voitaisiin kutsua myös nynnyiksi yliopistopoppareiksi.
Visuaalisesti yhtye näyttikin tarjoamaltaan ennakkomielikuvalta; laulaja/kitaristi istui tuolilla ja bändi oli panostanut ketjujen sijaan silmälaseihin. Musiikillisesti yhtye oli livenä levyään rankempi ja rokkaavampi, mutta kuitenkin edelleen pop ja lo-fi. Ennakkoon odotin enemmän Guided by Voices -henkisyyttä, mutta lavalla kuultiinkin yhtymäkohtia mm. Velvet Undergroundiin ja Pixiesiin. Laulu oli paikoitellen puhemaista ja olin valmis vertaamaan vokalisointia Lou Reediin, kunnes tajusin että enemmän tulikin mieleen suomalainen puhelaulukuningas Brandi Ifgrey.
Biisit olivat lyhyitä ja loistavia, kohokohtana Weekdays Are Schooldays, Weekends Are Mine, jossa lauletaan legendaariset sanat 'Hey Ronnie, why do you look so James Dio?'. Keikan jälkeen olin kovasti innoissani näkemästäni, mutta helsinkiläiset popparit tiesivät kertoa, että The Rollstons -asteikolla keikka oli ainoastaan kohtuullinen. Toivottavasti ensi kerralla kuullaan hyvä keikka.

Jäljellä oli vielä kaksi bändiä, Cleaning Women ja New York City Survivors, mutta kahden loistavan keikan jälkeen oli viisaampaa lähteä ruokaravintolan kautta kotiin kuin tylsistyttää itsensä tekotaiteellisuudella.

Aku-Tuomas Mattila

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]