plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Vuoden 2001 Ruisrock lä hti liikkeelle erilaisella konseptilla kuin aiempina vuosina. Uuden järjestäjän myötä ulkomaalaisten bändien osuus oli pudonnut perinteisestä vajaasta kymmenestä kahteen ruotsalaisnimeen, mutta vastaavasti kotimaiselta osastolta saatiin perussuosikkien lisäksi lavalle myös spesiaaliohjelmistoa; HIM soitti vuoden ainoan Suomen-keikkansa ja etukäteen pelottavan säälittävältä ajatukselta tuntunut Hanoi Revisited teki lavadebyyttinsä.
Konsepti tuntui toimivan, sillä molemmat päivät olivat loppuunmyytyjä. Hieno asia, mutta valitettavasti Ruissalon Kansanpuisto ei kestänyt täydellisesti ihmispaljoutta, vaan jonoja syntyi kaikkialle ja erityisesti poispääsy oli hankalaa. Takseja ja busseja ei ollut riittävästi ja lisäksi aikaisemmin hyvin toimineet bussijonotuskarsinat puuttuivat, mikä synnytti kaaosmaista tunkemista. No asiaa on jo puitu riittävästi mm. yleisönosastoilla, joten vuoden 2002 Ruisrockissa nämä asiat ovat varmasti kunnossa.

Lauantai

Helmetillinen helle, joten oli kiva saapua Ruissaloon.Eläkeläiset soittivat Paviljonkilavalla tarjoten humppaversioita mm. takavuosien Ruisrock-kävijöiden U2:n ja Blurin biiseistä . Vuoden 2001 festivaalilta Elkkarit olivat poimineet ohjelmistoon HIMin Join Me in Deathin.
The Rasmukseen sain ainoastaan kuuntelukosketuksen, sillä pitihän toimittajan tutustua myös pressitiloihin, joissa tuntui kaikki olevan enemmän kuin kohdallaan. Ruokaa, juomaa, kahvia ja pullaa toki on tapana tarjota, mutta vielä tupakaa ja sikaria. Oli se ihmeellistä; savuton toimittajakin sortui sikariin, kun konjakki löytyi kollegan taskumatista.
Päivän ensimmäinen kokanaisvaltaisen tutkailun alle päätynyt yhtye oli Tehosekoitin, joka soitti erittäin retrosoundisesti tiikerirokkiaan. Hittipainotteinen keikka ja encorena kuultiin oudohko kaksikko: Junnu Vainion Käyn ahonlaitaa ja Joan Jettin I love rock'n'roll. Huvittavaa, että ex-kitaristi Arska lopetti Tehosekoittimessa musisoinnin perustelunaan tylsistymisen keikkailuun, mutta Ruissaloon Arska oli tullut yhtyeen mukana ja pressitiloissa Arska tuntui viihtyvän kuin kuka tahansa muusikko. No ehkäpä Arska oli tullut Levy-yhtiön pomona valvomaan Tehiksen ja Apiksen toimia.
Ismo Alanko Säätiö soitti kovasti samankaltaisen keikan kuin Provinssirockissakin ja hyvältä kuulosti. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus meni jotenkin ohi, kun piti valmistautua parin vuoden keikkatauolta palanneeseen CMX:ään.
CMX:n setissä kuultiin yllättävän vähän biisejä Dinosaurus Strereophinus -levyltä ja yhtye soitti jokseenkin paljon vanhoja paloja, joista minua kovasti miellytti jostain syystä Vallat ja väet. Bändi oli erittä in tehokas ja ote oli melkoisen raskas. Ihan kivaa, että CMX teki lavapaluun, mutta kyllä levyjenkin varassa olisi voinut elää. Ja mitä ulkoiseen olemukseen tulee, niin kitaristi Janne Halmkrona taisi olla lihonnut, kuten eräs havannoitsija mainitsi heti setin päätteeksi.
Ruotsalainen Backyard Babies oli mainio. Laulaja/kitaristi näytti ylitatuoidulta poikabändin laulajalta, kitaristi Misfits-hahmolta ja basisti tatuoidulta autonkorjaajalta. Erittäin tehokasta rokkia, joka sopi mainiosti rokkifestivaalille CMX:n jälkeiseen olotilaan. Koska vieressä seisoi rokkilehti Kurnukin toimittaja, niin piti saneluttaa nauhrille myös rock-asiantuntija mielipide: "Erittäin hyvä, mutta ei kuitenkaan life changely brilliant. Biiseissä olisi voinut olla Total 13 paremmin esillä, mutta toki yhtye oli promoamassa uutta levyään.". Kaikki eivät olleet samaa mieltä, vaan eräskin toimittaja sanoi 1½ biisin jälkeen, että tällaista poseerausta ei tarvitse katsoa ja lähti baariin.
Backyard Babiesin jälkeen oli vuorossa kahden tunnin kärsimysnäytelmä, jonka tarjosivat Stratovarius ja Nightwish. Kaksi tuntia hewiä on kauhistuttava annos, mutta ei metallituokio pelkkää pahaa ollut, sillä oli oikeastaan oikein hauskaa baarissa suurella porukalla hoilata operafalsetilla Nightwishin tahdissa Over the Hills And Far Awayn kertosäettä. Kello 22.43 päälavalle saapui suhinan säestyksellä HIM. Nauhapuheiden jälkeen yhtye aloitti settinsä uudella ja yleisölle tuntemattomalla Please Don't Let It Go biisillä, joka sai saman tien jatkokseen Wicked Gamen. Yleisö oli kovasti innoissaan. Kolmantena biisinä kuultiin Pretending, joka oli ilmestynyt sinkkuna niukasti ennen Ruisrockia. Radion kautta olin tutustunut monet kerrat Pretendingiin, mutta kaikesta huolimatta kuvittelin kertosä keeseen saakka yhtyeen soittavan Poison Girlia (joka sekin tietysti kuultiin). Kitaristin vaihtaessa soittimensa Jimmy Page -tyyyliseen kaksikaulakitaraan, Ville Valo esitteli seuraavan biisin Sweet Child o' Mine -rip offiksi ja yhtye aloitti In Joy and Sorrow'ksi ristityn uuden biisin, joka osoittautui yhdeksi keikan kohokohdista. Muutenkin keikka oli kovasti minun makuuni; biisit kulkivat, analogista syntikkaa suristetiin ja Ville näytti hyvältä. Myös muu ulkoinen olemus oli kohdallaan, sillä koskettimet oli verhoiltu etelävaltioiden lipulla ja bassorumpujen kalvoissa oli hampurilaisen kuvat.
Encorena kuultiin jokseenkin arvattavsti Gone with a Sin ja Join Me in Death, joka päättyi huisaan analogisurinaan, joka puolestaan pohjusti ilotulitusta, jonka audioelementtinä kuultiin Elviksen huokailema I Can't Help Falling in Love with You.

Sunnuntai

HIMin jälkeen matka keskustaan kesti kauan, joten sunnuntaiaamuna nukutti pitkään ja päivän ensimmäiset aktit, Suurlähettiläät, Flaming Sideburns ja Maija Vilkkumaa, menivät ohi. Flaming Sideburns oli kertoman mukaan polvistuttanut yleisönsä, joten bändissä lienee voimaa.
Zen Cafetta tuli pääasiassa kuunneltua, mutta hieman myös katsottua. Minulla kesti kauan ja Helvetisti järkeä -levyä tuli pyöritettyä monet kerrat ennen kuin hoksasin, että Zen Cafehan on Suomen Kent!
Dingolla oli Mission Impossiblen tunnusmusiikki alkunauhana ja ensimmäisenä biisinä kuultiin ensimmäinen biisi eli Sinä ja minä. Yleisö oli todella aktiivisesti mukana ja laulukuorossa oli voimaa. Keikka oli mitä viihdyttävin ja kaikki hitit kuultiin tunnin setissä. Biisimateriaali oli poimittu kahdelta ensimmäiseltä levyltä lukuunottamatta Kunnian kenttiä ja Elämäni sankaria. Jotenkin tuli säälittävä olo, mutta onneksi se hukkui jonnekin riemun ja nautinnon sekaan. Suurimmat miinukset yhtyeelle täytyy antaa Pepen hawaiji-paidasta, joka tuskin edusti ironiaosastoa. Eihän siitä ole kuin 17 vuotta, kun Pertti Laaksonen oli söpö nuori mies, joka pukeutui harkiten.
Dingon jälkeen oli taas parituntinen pelkkää kuuntelua eli jostain syystä (tarkemmin ajateltuna syynä oli väenpaljoudesta syntyneet logistiset ongelmat) J. Karjalaiseen ja YUP:hen tuli tutustuttua ilman visuaalista yhteyttä. Ultra Brata tuli katsottua lähes koko keikka, mutta tietenkin jäi näkemättä encore, jonka kielisoittajat heittivät ilman vaatteita. Tytötkin olivat kuulemma suunnitelleet 'encoret alasti'-vaihtoehtoa, mutta olivat peruneet suunnitelmansa tajutessaan, että pojilla on kitarat suojakilpinään.
Apulanta tarjosi erittäin loistavan hittikeikan, jonka kruunasivat välispiikkeinä toimineet turkulaisvitsit. Toni Wirtanen on Suomen hienoin rock-tähti!
Lisää rock-tähtiä oli tarjolla Saarilavalla, jonne kapusi Monroe-McCoy Hanoi Revisited. Andylla oli viisi kitaraa rivissä, joten meininki oli suurta heti alusta alkaen. Mike Monroe aloitti keikan riehumalla, minkä seurauksena johdot pätkivät siihen malliin, että korjausmiehistön roudarijoukkiota piti vahvistaa jopa juontaja Wallu Valpiolla. Mike oli tosiaankin vedossa, joten hidasliikkeinen Andy näytti vieressä entistä kauheammalta iso hattu päässään. Lisäksi hidassanainen Andy ei osannut olla hiljaa silloin, kun Mikella oli jotain välisanottavaa.
Oma sääliosastonsa oli taustayhtye. Ymmärrän, että joku voi olla kiinnostunut Miken tai Andyn heittämästä vesipullosta, mutta tuskinpa kukaan vie aarteena kotiin apukitaristin heittämää vesipulloa. Tähtien säestä minen ei tee vielä kenestäkään tähteä!
Kaikesta alkumoitinnasta huolimatta yhtyeen keikka oli erityisen toimiva ja viihdyttävä. Pipeline toimi introna ja perään kuultiin pitkä lista hittejä: mm. Malibu Beach, Oriental Beat, Motorvatin, 11th Street kids, I Cant Get it, Underwater World, Tragedy, Don't You Ever Leave Me (joka oli omistettu Miken edesmenneelle vaimolla Jude Wilderillle), Cutting Corners, Up Around the Bend. Million Miles Away oli Mikelle raskas pala. Mike itki ja minäkin vuodatin kyyneliä aurinkolasieni takana ja tuskinpa olimme ainoita. Hieno keikka, joka melkein korvasi sen, etten mennyt heinäkuussa 1983 Littoisten hiekkarannan tanssilavalle katsomaan Hanoi Rocksia.
Hellacoptersiin tutustuin pikaisesti ja totesin, että kaikki oli jokseenkin samanlaista kuin yhtyeen ensimmäisellä Ruisrock-keikalla. Rokkipojat kuitenkin tuntuivat tykkäävän, joten soittoaikansa yhtye oli ansainnut.
Bomfunk MC'sia odottelin kovasti, sillä edellinen kohtamisemme vuotta aiemmin Koneistossa oli onnistunut. Vuodessa tilanne oli kuitenkin hieman muuttunut, sillä Bomfunk Big Band oli kutistunut 2+2 -malliin eli Raymond Ebanksin ja DJ Gismon apuna oli drums'n'bass-osasto, mutta lisääntyneestä koneistumisesta huolimatta homma toimi oikein elävästi. Elävyyttä toki lisäsivät myös lukemattomat breikkaajat sekä muut kutsutut ja kutsumattomat vierailijat. Ensinmainittua edustivat tulevaisuuden tähdeksi esitelty tummaihoinen Mighty 44 sekä vanha tuttu oranssi hirviö eli Kärsty Hatakka, joka kävi komeasti vierailemassa Sky's the Limitissä sekä käyttämässä Bomfunkia taustabändinään oman K2 Systemin tanssihitille. Kutsumattomien osastoa edusti kunniakkaasti Andy McCoy, joka kävi huudattamassa yleisöä ja kehumassa meininkiä. Poistumissuunnitelmia miehellä ei ilmeisesti ollut, sillä supertähti piti taluttaa pois.
Vanhojen biisien sekaan yhtye soitti uusiakin biisejä ja ennakkoon oli jo ehditty tiedottaa, että kakkosalbumin ykkössinkku Super Electric saa virallisen ensi-iltansa Ruisrockissa. Varsinaisen keikan viimeisenä biisinä kuultiin Uprockin Beats ja encorena kuultiin levyttämätön biisi sekä Freestyler, jota oli selkeästi odoteltu.
Keikan jälkeen lausuin nauhurille Bomfunkin MC'sin olleen festivaalin paras bändi ja taidan edelleen olla samaa mieltä.

Aku-Tuomas Mattila

www.ruisrock.fi

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]