plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Kolme päivää festareilla kolmekymppisenä ja vieläpä kaukana kotoa. Ei kiitos!
Valinta oli tehtävä ja valitsin sunnuntain, leppoisan päätöspäivän. Perusteluina The Dandy Warhols ja Depeche Modesta sooloilemaan lähtenyt Dave Gahan.

Paljon jäi väliin hyviä bändejä, mutta onneksi raportointi toimi ja tiesin mistä jäin paitsi. Perjantain missasin mm. tanskalaista garagea, ruotsalaista tyylipoppia, belfastilaista viileää dj-meininkiä ja amerikkalaista isoa rokkia.
The Raveonettesilta odotettiin menoa tyyliin 'Jesus and Mary Chain meets The Cramps', mutta meno olikin enemmän 'JAMC meets JAMC'. Hyvä keikka kuulemma.
Kentiltä ei oikein odotettu mitään, sillä monenkertaisilta Suomen-vierailta tiedettiin tasan tarkkaan, mitä on tarjolla. Yllätys kuitenkin kuultiin, sillä Kent soitti yllättävän paljon (suuri määrä) yllättävän paljon (radikaalisti) uudelleensovitettuja biisejä kahdelta ensimmäiseltä levyltään. Hyvä keikka kuulemma.
David Holmes tarjoili YleX-teltassa sekvensserikattauksen, jota oli kiva tanssia. Hyvä keikka kuulemma.
Audioslave rymisteli päälavalla ennen Kentiä ja tarjoili paketin minulle vierasta rokkia, mutta piristi keikkaansa mainioilla covereilla Nick Lowelta, The Clashilta ja The White Stripesilta. Hyvä keikka kuulemma.

Lauantaina meni sivu silmien ja korvien myös monenlaista mainiota: Tehosekoitin (heitti coverina Bomfunk MC's:n Freestylerin), CMX, Lemonator, Office Building...
Queens of the Stone Age heitti monen rokkarin mielestä festivaalin parhaan keikan ja kehuja sateli myös monelta kevympään menoon itsensä opettaneelta popparilta.
Se mistä sunnuntaina puhuttiin oli Massive Attack. Lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi, Bristolin triphopparit heittivät päälavalta sellaisen alataajuusvyörytyksen, että neljän vuoden takainen loistava Ruisrock-keikkakin jäi kuulemma kakkoseksi. Vahvasti live-meiningillä toiminut Massive Attack tarjoili hidasta tunnelmointiaan vaihtuvin vokalistein. Varsinaisten jäsenten, 3D:n ja ja Daddy G:n lisäksi lavalla kuultiin vakiokalustoon kuuluvaa Jamaikan vanhaa patua Horace Andya, tuntemattomaksi jäänyttä mustaa naisvokalistia sekä Dot Allisonia, joka hoiteli lavalla mm. Elizabeth Frazerin ja Sinead O'Connorin levytontteja. Massive Attack oli hienosti lokalisoinut keikkansa käännättämällä taustasloganinsa suomeksi. Läsnäolijat saivat lukea taustakankaalta turhaa triviatietoa sekä vakavampaakin kannanottoa mm. tilastoja Irakin sodasta. Aivan loistava keikka kuulemma.

Sunnuntain oli sitten jo minunkin aikani astua festivaalille. Ensimmäiseksi kuulin ja sitten hetkeä myöhemmin myös näin Liekin, jonka kotimaiset tyylikumppaninsa olivat jo lopettaneet uransa vokalisti-kitaristi Janskun tai Provinssirockin syntyessä neljännesvuosisata sitten. Liekki-nelikköä vahvistivat suurella päälavalla ylimääräinen kitaristi sekä huilisti. Komea keikka, päivän paras kotimainen.
YleX-teltassa jatkoi turkulainen Sweatmaster, joka tahkosi trio-rokkiaan voimalla ja tyylillä. I Am the Demon And I Love Rock'n'roll on törkeän hieno rokkipläjäys, mutta siitä huolimatta en ymmärrä, mik si Sweatmaster on parempi kuin joku toinen saman koulukunnan bändi. Teltta meni pähkinöiksi, mutta luulenpa, että vaikkapa iltavuoroaan odotellut Boomhauer olisi pystynyt samaan.
Agents rautalankakitaroi päälavalla ja saarilavalla kuultiin teksasilaisen Spartan 2000-luvun grungea. Mieleen tuli Soundgarden, joka kesällä 1990 hämmästytti turkulaisia Ruisrockissa, mutta vain muutamaa vuotta myö hemmin oli maailman viilein bändi myös monen sellaisen korvissa, jotka eivät kiitollisena muistelleet ensitapaamista.

Dave Gahan oli suurimman odotukseni kohde. Depeche Mode -miehen soolodebyytin olin korkannut vain muutamaa päivää ennen festivaalia, mutta olin jo ehtinyt luoda mielikuvan; ei loistava levy, mutta perinteisen hyvä, ja eikä missään tapauksessa niin huono kuin media on antanut ymmärtää. Pienillä koneannoksilla tehtyä rockia, joka etäisesti muistuttaa Depeche Modea.
Dave Gahan aloitti keikkansa Hidden Housesilla, joka on lievästi velkaantunut Curen Disintegration-albumille. Laulusoundi oli kolkon goottilainen ja muutenkin tunnelma oli synkähkö. Silmät sulkemalla keikka olisi lähtenyt hienosti kä yntiin, mutta kymmenen metrin päästä nähty lavamiehistö latisti kokonaisuutta. Dave itse oli liian rock ja välillä tuli mieleen enemmänkin Robert Plant kuin se mies, joka myöhäisteinivuosinaan seisoi syntikkarivistön edessä pöyhkeässä tukassaan ja futuristisessa meikissään. Kukkoilu suotakoon Davelle, joka haluaa olla rock-tähti, mutta ne muut... Biisintekijä/kitaristi Knox Chandler näytti Gary Moorelta ja vingutti kitaraans a pahemmassa takakenossa kuin Andy McCoy. Basisti on Daven tuttu parantolapäiviltä ja siltä näyttikin. Hammasrivistö oli harvahko ja tatuointeja oli rystysissä, kämmenselässä ja niskassa; mahtaakohan äijällä olla ihan puhtaita jauhoja pussissaan? Rumpali näytti hyvämieliseltä hölmöltä, joka lienee huijattu kiertueelle nakkisämpylä- ja päivärahapalkalla. Asiallisen miehen osastoon soittajista pääsi ainoastaan kosketinsoittaja.
Musiikillisesti keikka ei ollut lainkaan niin katastrofi kuin visuaalisesti. Oikeastaan keikka oli aika hyvä, kun otti oikean asenteen ja muistutti itselleen, että Dave tahtoo hyppiä yläruumis paljaana ja tehdä rockia.
Hidden Housesia seurasi sinkkubiisi Dirty Sticky Floors ja jo neljäntenä biisinä kuultiin DM-tuotantoa. Question of Time ei todellakaan toiminut, vaan kuulosti pahoilla ylikierroksilla käyneeltä raiskausyritykseltä. Pahoinpitelyä seurasi kolmen hiturin hengähdystauko, mikä muistutti albumillakin esiintyvästä liiallisesti balladiosastosta. Black And Blue Again on ehkäpä Daven hienoin biisi, mutta väärässä seurassa silläkin on riski olla erottumatta edukseen. Hitureita vaivasi määrän lisäksi myös toinenkin ongelma: kauniisti alkaneet biisit päättyivät liialliseen revittämiseen ja ennen kaikkea Knoxilla oli vaikeuksia hillitä itseään.
Slovarien jälkeen kuultiin erittäin toimiva versio Walking in My Shoesista sekä ehkäpä jopa liiallisen hyvin yhteensopiva kaksikko Bottle Living ja Personal Jesus. Yleisöltä haettiin lauluapua 'reach out, touch flame'-kuoroihin ja kun riittävän kovaan osallistumiseen oli päästy, niin keikka päättyi 45 minuutin kohdalla.
Encorena kuultiin tyylillisesti parhaiten Depeche Moden ja Gahanin soolotuotannon yhdistävä I Feel You sekä Never Let Me Down Again, joka sujui Gahanin bändiltä pikkasen paremmin kuin Sad Paradelta, joka veivasi samanlaisella kokoonpanolla biisiä Turun klubeissa kymmenen vuotta sitten.
Kaikesta kritiikistä huolimatta keikka oli musiikillisesti ihan hyvä, enkä missään tapauksessa halua yhtyä niihin kymmeniin muihin ihmisiin, joilta kuulin keikan jälkeen liiankin ankaraa kritiikkiä.

Päivän parhaasta keikasta vastasi The Dandy Warhols, joka soitti YleX-teltassa heti Gahanin jälkeen. Yhtye käveli lavalla kuin eteiseen; otti päällysvaatteet pois, laittoi laukut naulaan ja alkoi soittamaan. Kolme ensimmäistä biisiä oli lähes shoegazingia kaikkine musiikillisine haahuiluineen ja nappuloiden kääntelemisineen. Psykedelia-aste oli jokseenkin korkea ja ainakin minä olisin ilman välispiikkiä ollut tietämätön, että kolmas biisi oli cover AC/DC:n Hell's Bellsistä. Avaustroikkaa seurasi kahden pop-biisin hittiputki eli Bohemian Like You ja Not If You Were the Last Junkie on Earth. The Dandy Warhols -nelikolla oli apunaan koneita sekä useammassakin biisissä vieraillut trumpetisti, mutta siitä huolimatta poppiosasto kuulosti levyversioitaan pelkistetymmiltä . Erityisesti eron huomasi uutuusalbumin hienosti tuotetussa kuningasraidassa We Used to Be Friends, jossa Duran Duranista tutun Nick Rhodesin tuotanto pääsee oikeuksiinsa.
Keikka päättyi eritäin pitkään ja psykedeeliseen haahuiluversioon The Stoogesin Loosesta, joka korosti taas yhtyeen kaksijakoisuutta. Periaatteessa The Dandy Warholsia voisi kuvata kokoomuslaiseksi, sillä pop-biiseillää n yhtye on vallannut paikkansa isoilla festivaaleilla, mutta lavalle päästyään se ei kuitenkaan tarjoile pelkästään kansaanmenevää poppista, vaan myös korkeakulttuurista avantgardea, jota rahvas ei ymmärrä. Erittä in hieno homma!
Analogisyntikoiden vielä suristessa loppua Looselle, vokalisti-kitaristi Courtney Taylor-Taylor laittoi huivin kaulansa, otti laukun ja takin kainaloonsa ja poistui muiden jäsenten saattelemana lavalta. Encorea ei kuultu vaikka yleisö sitä vaatikin. Pettymys, sillä useasti kosketinsoittaja Zia McCabe saapuu encoreen rinnat paljaana. Encorettomuudesta huolimatta loistava keikka.

Festivaali päättyi Kolmannen Naisen päälavaesiintymiseen, joka ei ollut (ainakaan toistaiseksi) comeback-keikka, vaan kunnianosoitus kotiseutufestivaalin juhlavuodelle. Lähtöä tehdessä seurasin sivusilmällä lavatapahtumia ja luulenpa, että jos Kolmas Nainen kuuluisi suosikkeihini, niin olisin pitänyt kovasti näkemästäni.

Aku-Tuomas Mattila

www.provinssirock.fi

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]