Provinssirock alkoi ikävillä peruutuksilla; rokkisuosikkieni joukkoon noussut Black Rebel Motorcycle Club peruutti kuukautta ennen festivaalia ja röyhtäilevä runopoika Ed Harcourtin peruuntumisesta kuultiin HS:n välityksellä vasta muutamaa päivää ennen viikonloppua. BRMC:n (joka kuulostaa kovasti JAMC:lta) suunnitellusta keikkapäivästä ei ollut etukäteen tietoa, mutta Harcourtin olisin joka tapauksessa missanut omilla valinnoillani, sillä Plastic Passion –mies päätti osallistua Provinssirockiin lauantaiksi.

Valintojeni aiheuttama harmitus alkoi jo heti matkalla Turusta Seinäjoelle, sillä puhelimen välityksellä sain kuulla norjalaisen Röykksoppin soittaneen loistavan keikan perjantai-iltana. Ja sama kehuminen jatkui festivaalialueella, joten kaiketi se on uskottava, että Röykksopp on loistava live-bändi (eli terveisiä vaan sille popparille, joka näki kaksikon livenä Prahassa ja oli eri mieltä).

Onneksi lauantainakin oli tarjolla kelpo bändejä. Jonna Tervomaa oli ensimmäinen tarkkailuuni joutunut artisti ja yllätyksekseni ennen rentoja t-paita/farkku –yhdistelmiä harrastanut Jonna oli pukeutunut H&M-henkiseen kahisevaan kimallepukuun ja mukavasti roikkuva takkutukka oli vaihtunut kampaukseen, jota voisi kaukokatseen perusteella luokitella kategoriaan afro. Hyvän keikan Jonna bändeineen heitti, mutta kesken piti katselu jättää, kun aikataulu niin vaati.

Klo 17 jotain Radiomafian sponsoroimalla saarilavalla aloitti walesilainen Super Furry Animals, joka sekoitti musiikkiinsa sopivasti poppia ja hörhöilyä. Pop maksimoitiin hienoilla biiseillä (pääpaino keikassa oli tuoreimmalla levyllä) sekä neljän miehen laulustemmoilla ja hörhöily maksimoitiin puolestaan analogisilla syntikoilla ja muilla omituisilla äänillä, ilmassa pyöritetyllä ulinaputkella sekä roudarilla, joka tuli kesken keikan pahvinen John Lennon –naamari päässään heittelemään selleriä yleisölle. Soundillisesti keikka oli oikein toimiva, mutta olisihan se ollut aivan huisaa, jos yhtye olisi pystyttänyt festivaaleillekin stereo-äänentoiston tilalle klubikeikoiltaan tutun 5-kanavaisen äänentoiston. Soundiaan kvartetti vahvisti taidokkaasti koneilla ja (toisin kuin Beastie Boys Ruisrockissa 1998) yhtye tuonut mukanaan lavalle vocoderin, jota vokalisti Ryss soitti hienosti väärin Juxtapose With You'ssa.

Super Furry Animalsin hörhöily jatkui myös lavan ulkopuolella. Ennen Rammsteinin keikkaa osa soittajistosta kyllästyi backstage-oleiluun ja siirtyi rahvaan (mm. minä ja Anssi Kela) joukkoon tutkailemaan saksalaisihmettä. Koska olutta ei ollut saatavilla katselualueella, piti mallasjuoma tuoda backstagelta. Säännöt ovat samat soittajillekin, joten Furriesit turvautuivat legendaariseen 'juoma aidan yli kaverilta kaverille kun järkkäri ei näe' –metodiin. Kaksi tuoppia meni mainiosti salassa, mutta kolmas joutuikin jo sitten järjestysmiehen haltuun. Hauska oli nähdä, että tavat ovat samat poppareilla ja juhlakansalla.

Paviljonki-lavalla eli pyöreällä puisella tanssilavalla kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni livenä Black Audion. Neljällä pikkulevyllään kovasti miellyttänyt koneellista lo-fi rokkia heittävä Black Audio oli oikein mukava live-tuttavuus, mutta miksaajalle miinukset häiritsevän alhaisesta voluumitasosta. Itse asiassa alkukeikka meni sivu suun, koska odottelin keikkaa ulkopuolella enkä kuullut minkäänlaista musisointia ensimmäisten biisien aikana. Ja korvatulpat olin unohtanut kokonaan Turkuun, joten Earejakaan ei sovi syyttää. Black Audio tarjoili biisejään pikkulevyiltään sekä toistaiseksi julkaisemattomia raitoja, joita kaiketi tulemme kuulemaan yhtyeen debyyttipitkäsoitolla. Elvis Calling (vai onko se Calling Elvis) on mainio biisi! Olisikohan väärin määritellä, että Black Audio on blues-kärpäsen pureman saanut Suomen Suicide?

Super Furry Animalsin ohella toinen kovasti odotettu yhtye oli The Ark. Edellinen kohtaamisemme oli 1½ vuotta sitten Säätämössä, mutta nyt oli klubiympäristö vaihtunut saarilavaksi ja keikan aikana sain havaita myös muita muutoksia. Musiikki oli jokseenkin ennallaan (eli Gringos Locos play Abba), mutta Queenin 70-lukuisesta vaatekaapista lainatut valkoiset haalarit olivat vaihtuneet 80-lukuisiin glam-vaatteisiin (enemmän kuitenkin Dingoa kuin Hanoi Rocksia) ja eniten 80-luku näkyi vokalisti Ola Salossa, joka oli Sam Yaffa –koulukunnan mukaisesti laittanut lilojen nahkahousujensa lahkeet lännensaappaiden sisälle. Biisillisesti The Arkin lyhyehkö ja encoreton keikka jakautui melkoisen tasaisesti deyyttialbumiin ja julkaisemattomiin uusiin biiseihin, joista kohottaisin ykköstilalle Hallelujah –veisun, joka kaikessa korniudessaan säilyy hyvien biisien osastolla kolkuttaen sietämöttömien ovea. Hyvä hyvä oikein hyvä!

Mitä muuta? Päälavalla oli metallihyökkäys, jonka tarjoilivat Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Slayer (aika pelottavat päähän asti ylettyvät tribal-tatuoinnit oli yhdellä kaljulla kaverilla) ja Rammstein, joka tarjosi päivän komeimman valo- ja räjähdeshow'n. Musiikki Rammsteinilla oli saksalaistyylisen tiukkaa ja meno oli muutenkin kuin Mad Max –elokuvassa. Hieno homma!