plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Toista kertaa järjestetty Koneisto-festivaali keräsi Turussa Kupittaan puistoon n. 15000 ihmistä, mikä oli enemmän kuin vuonna. Vieläkään ei ollut ahdistavaa tungosta, mutta väkeä onneksi riitti oikeaoppisen festivaalitunnelman syntymiseen. Sen sijaan ahdistusta synnytti ilma; aurinko paistoi täysillä ja lämpötila oli pitkälti yli 25 astetta. Onneksi illan myötä hellekin alkoi helpottaa.
Esiintyjien määrä oli jokseenkin sama kuin edellisenäkin vuonna (oliskohan ollut n. 150 bändiä/artistia/DJ:tä), mutta minua kiinnostavien aktien määrä oli pienempi, mitä en pidä lainkaan negatiivisena asiana, sillä jatkuva ramppaaminen paikasta toiseen (7 arenaa ja 5 baaria) ja esitysten puolivillainen seuraaminen ei ole maailman hauskimpia juttuja.

Minun osaltani festivaali lähti käyntiin perjantaina 20.30 Aavikon aloittaessa settinsä klubiteltassa. Jotenkin olen aina kuvitellut Aavikon marginaaliseksi marginaalisuosikiksi, joten yllätys oli suuri monisatapäisen yleisön vaatiessa bändiä lavalle kovaäänisesti. Aavikko soitti pääasiassa kakkosalbumin Multi Mysicin biisejä ja settinsä oli aivan hillitön. Välillä piti oikein ihmetellä, kuinka orkesteri osaa luoda rumpalilla, kahdella urkurilla ja vähäisillä konepohjilla niin hienoa ja svengaavaa isntrumentaalimusiikkia. Tosin koko keikkaa Aavikko ei soittanut kolmikkona, vaan konemusiikkifestivaalin kunniaksi yhtye oli ottanut mukaansa pari akustista avustajaa eli saksofonistikaksikon. Epädigitaalisen musiikkinsa mukaisesti myös visuaaliset avut olivat elektronisessa mielessä alkeellisia; hienon videotykkiesityksen sijaan yhtyeellä oli lavalla 80-luvun busseista tuttu yksirivinen näyttötaulu ja sanomakin oli jokseenkin vähäinen: aavikko-teksti sekä muutama epämääräinen kuvio, joista ainoastaan Pacman-äijä oli tunnistettavissa. Jos jotain miinuksia tä ytyy antaa, niin torutaan suosikkibiisin Viitostien vocoder-lauluja, jotka kuultiin taustanauhalta. Kyllä jokaisella bändillä pitäisi olla vocoder lavalla.
Aavikon jälkeen oli aika siirtyä Moon TV Poolille eli kahden uima-altaan väliin odottomaan ensimmäisen varsinaisen Fu-Tourist -keikan alkua. Futu-Jorin apuna lavalla olivat kosketinsoittaja Jussi Lehtinen (legendaarisen vihattu turkulainen ravintolakeisari) sekä Superista tuttu Ville Särmä sähköpercussionistina. Avausbiisi oli sekä temmoltaan että soundeiltaan hieman verryttelynomaista, mutta kakkosbiisistä alkaen balanssit olivat kunnossa ja yleisö tanssimassa aktiivisesti. Starcity Roller pisti lisää vauhtia tanssijalkoihin ja erityisesti kaksi viimeistä biisiä (yllättäen Big Trouble ja King Kong) villitsivät kansaa. Puolivälissä keikkaa Jori keskittyi pelkästään Flying V:nsä soittamiseen ja kutsui kahden biisin ajaksi vierailevaksi laulajaksi Manboy-vokalisti Karo Bromanin. Musiikillisesti meininki oli rytmikäs ja kansainvälinen, mutta esiintymiseen olisi kaivattu lisää sähköä, kuten Apulanta-Toni asian ilmaisi katsottuaan keikan alusta loppuun. Mutta mutta mutta; hyvä keikka, eikä se syntikkakaan niin epävireessä ollut kuin asiaa vielä seuraavana päivänäkin manaillut Lehtinen väitti.
Fu-Touristin kanssa samaan aikaan soitti Op:l Bastards, joten Fu-keikan päätyttyä piti kiirehtiä takaisin klubitelttaan todistamaan Opeleiden keikan päättymistä. Telttaan tullessani oli aistittavissa loppurutistus, mutta yllä tyksekseni huipennusta kesti lähemmäs kymmenen minuuttia kolmikon kurittaessa instrumenttejaan. Yhtye kuulosti niin rokkaavalta kuin vanhoihin syntikoihin ja rytmikoneisiin ja kitaranromuihin luottava ryhmä voi kuulostaa. Puranen ja Kaukolampi seisoivat kyyryssä syntikoiden äärellä, mutta Vilunki 3000 nousi syntikkapöydä lleen rankaisemaan kitaraansa ja tanssimaan jokseenkin omituista tanssiaan. Op:l Bastards sai ansaitun encoren ja palasi lavalle soittamaan ei-niin-helpon version Sagittariuksesta. Keikkaa alusta alkaen todistaneet katsojat kertoivat, että keikka oli kokonaisuudessaan kaukana yleisönkosiskelusta, mutta se ei villiintynyttä yleisöä haitannut.
Teltasta siirryin pienempään telttaan eli Aktivist Theateriin, jossa Rephlexille levyttävä Ovuca tutkailia laptopiaan ja tuotti maailmaan erittäin Aphex Twin -tyylistä rytmiseostaan. Hra Ovuca jammaili työpöytänsä takana ja lavashow'sta vastasivat erilaisiin eläinpukuihin puketuneet tytöt. Voin vain kuvitella kuinka kuuma oli karhupuku päällä, kun istuessakin tuli hiki. Mukavalta kuulosti ja kivaa oli.
Ovucan jälkeen illan viimeiset festivaalitunnelmat haettiin klubiteltasta, jossa australialainen LumuKanda-kaksikko tarjoili leppoisan vähäeleistä rytmielektroansa. Hetki LumuKandaa, Pollo Mexicana Kotipizzasta ja kotiin.

Lauantaina oli iltapäiväkiireita muualla kuin Koneistossa, joten oli pakko jättää väliin mahdollisuus haastatella Ladytronia. Kurjaa ja ikävää.
Festivaalialueelle saavuin parahiksi seuraamaan Polytronin keikkaa Aktivist-teatteriin. Keikka oli mainio ja kaksikko toi lievästi mieleen Chemical Brothersin; ei musiikillisesti vaan ulkonäöllisesti. Lavalla hääri syntikoiden takana kaksi nuorta miestä, joista toinen näytti tietokonenörtiltä ja toinen hippimatemaatikolta. Ennen keikkaa kerroin festivaaliseuralaisillesi Polytronin soittavan leppoisaa elektronihölkötystä, mikä pitää paikkansa. Ja kyseessä on erittäin kehuva ilmaisu, vaikka väärinymmärryksen vaara on suuri. Polytronin 80-lukuinen ja melodinen instrumentaalivääntö rullaa täysillä, niin kotona kuin keikallakin.
Polytronin jälkeen pieni vilvoittelu olutkarsinassa ja takaisin kuumaan Aktivist-lehden sponsoroimaan väliaikaisrakennukseen seuraamaan Imatran Voiman keikkaa. Jälleen kerran lavalla nähtiin kaksi nuorta miestä, jotka vääntelivä t lukuisista syntikoistaan nappuloita ja loihtivat ilmoille maukkaita soundeja. Imatran Voima edustaa musiikkityyliä , jota luonnehditaan yksinkertaisesti elektroksiksi. Soundillisesti tulee kovasti mieleen amerikkalaiset 80-luvun breakdance-jutut, jotka puolestaan olivat paljon velkaa Kraftwerkille. Erityisplussa Imatran Voimalle vocoderin live-käytöstä.
Helle oli liki tappava, joten taas oli poikettava pikaiselle juomalle ennen siirtymistä altaalle seuraamaan turkulaiskaksikko L'go Pistoolin keikkaa. Ja taas oli tuttu asetelma; kaksi miestä ja paljon koneita. Legojen musiikki oli kahteen edelliseen kaksikkoon verrattaessa groovempaa ja rytmit oli paikoitellen bigbeatahtavia ja dubahtavia. L'go Pistoolia on kutsuttu avaruus-dub-discon äänenkannattajaksi ja fakta on helppo hyväksyä.
Ruokailutauko ja hetken hengähdys nurmikkoalueella urheiluhallin kupeessa. Ruokailun aikana tuli erittäin ankarasti esille liiallisen musiikkitarjonnan haitat. Musiikkia tuli joka puolelta, eikä mistään saanut oikein mitään selvää. Päällimmäisenä erottuivat ulkoilmabaareista kuuluvat DJ-setit, joiden tarjonta ei ainakaan minun mieltäni kohottaneet. Sen sijaan, että olisin kuullut altaalla soittaneen Nicole Willisin keinuilua kuulin minulle kasvottomiksi jääneiden tiskijukkien tarjoamaa tasatahtista tykitystä. Tiedän, että nykyään on trendikästä olla hieno DJ (myönnän itsekin nauttivani, kun saan DJ-keikoillani kiitosta yleisöltä ), mutta miksi niiden arvostettujen tiskijukkien levyt ovat aina tylsää housea tai peräti hardhousea? Kunpa ensi vuonna olisi DJ-vapaita olutalueita, joiden kaiuttimiin ohjattaisiin musiikkia live-arenoilta.
Mutinat sikseen. Urheiluhallissa soitti Koneveljet, joka näytti ja kuulosti hyvältä. Kolmikko oli noussut lavalle rakennetulle ylikorkealle korokkeelle ja tarjoili valkoisiin haalareihin puketuneina tiukkaa iskua, joiden tahtiin koko iso urheiluhalli tuntui tanssivan. Videokankaille välitettiin suoraa kuvaa Koneveljien tanssitytöistä.
Koneveljistä piipahdin lyhyesti klubitelttaan, jossa settiään heitti turkulainen hip hop -ryhmä Ritarikunta. Pohjat olivat kohdallaan, mutta jostain syystä sanoista ei saanut oikein mitään selvää. Ties vaikka olisivat tälläkin kertaa solvanneet ravintolakeisari Lehtistä, joka raukkamaisesti ei anna yli kolmekymppisen hiphopparin maalata graffiteja baariensa seiniin. Ikävä mies!
Ladytron oli minulle festivaalin odotetuin akti. Liverpoolilaisnelikon debyyttialbumi 604 on pyörinyt kevään ja kesän aikana runsaasti soittimissani ja olen monet kerrat ihastellut yhtyeen ihastuttavia sanoituksia, tarttuvia sävellyksiä sekä tyylikkäitä soundeja, jotka on tuotettu parikymmentä vuotta vanhoilla syntikoilla. Onni ei ollut Ladytronin matkassa, sillä yhtyeen soittokamat olivat jääneet Kööpenhaminaan ja nelikko joutui lainaamaan suurimman osan lavalaitteistostaan Turusta. Lainakamat eivät heti löytäneet virettään ja miksaajakaan ei ollut tilanteen tasalla keikan alkaessa. Soundit olivat liian tunkkaiset ja lauluista ei saanut selvää, mikä puolestaan aiheutti sen, että Ladytroniin tutustumattomat ihmiset eivät takuulla pystyneet ihastumaan yhtyeen loistaviin sanoituksiin. Onneksi soundit paranivat loppua kohti, mutta mistään hifismistä ei voida puhua (voidaanko yleensäkään puhua hifismistä, jos yhtyeen soundi perustuu romuina ostettuihin analogisyntikoihin?). Keikalla kuultiin lähes 604-albumi lähes kokonaan ja parhaimmiksi osoittautuivat levylläkin eniten miellyttäneet Discotraxx, He took her to a movie sekä kaksibiisisen encoren viimeisenä biisinä kuultu The way that I found you. Suosikkibiisini Paco! kärsi eniten kehnosta laulumiksauksesta, sillä live-tilanteessa ei voinut saada selville, että sanoituksessa luetellaan tavaratalon osastoja. Vaikka soundeissa oli parannettavaa, niin visuaalisesti Ladytron oli loistava. Koko orkesteri oli pukeutunut mustiin housuihin sekä hopeanvärisiin Atari-takkeihin. Herrakaksikko seisoi taaempana naamat vastakkain vääntelemässä syntikoiden nappuloita ja tytöt seisoivat etureunassa melko tiukasti syntikoidensa takana lauluosuuksienkin aikana. Hienoa meininkiä; hieman kuin Kraftwerkin täsmällisyyteen ihastunut Human League.
Ladytronin jälkeen päälavalla eli urheiluhallissa soitti englantilainen Red Snapper, joka on Jimi Tenorin tavoin saanut kenkää Warp -levy-yhtiöltä. Red Snapper oli jokseenkin erikoinen näky Koneisto-lavalla, sillä yhtyeen muodostavat pystybasisti, rumpali ja kitaristi sekä avustajan vakanssilla toimiva konemies. Lisäksi yhtyettä kävi lavalla avustamassa mustaihoinen miesvokalisti, joka on viettänyt melkoisen paljon vapaa-aikaansa kuntosalilla. Lähinn ä trip hop -orkesterina aloittanut Red Snapper oli festivaalin groovein yhtye ja välillä musiikki oli lähes jazzia. Meno oli tiukka ja minä tykkäsin.
Red Snapperin jälkeen viimeiset pyrähdykset backstage-alueella, hetki Futureshockia urheiluhallissa ja Kotipizzan kautta kotiin.

Mitä jäi mieleen? Paljon hyviä hetkiä hyvän musiikin parissa. Mitä jäi väliin? Liian paljon liian hyvää . Perjantaina DDR Rhythm, Chainsmoker, Puola ja O Samuli A soittivat ennen kuin ehdin festivaalialueelle, Don Johnson Big Band samaan aikaan kuin Aavikko ja Jori Hulkkosen johtama 10 Turntable F-Comm Special samanaikaisesti Jori Sjöroosin johtaman Fu-Touristin kanssa. Launtainakin olisi ollut kiva nähdä/kuulla mm. Palefacea, Nicole Willisia (apunaan aviomiehensä, joka oli perjantaina kuiskaillen pyytänyt Opeleilta syntikkaa lainaksi; tilannekomiikkaa, joka kuulostaa vielä kerrottuna hauskalta, mutta kirjoittaessa huumori katoaa), Kwania sekä Slusnik Lunaa, mutta aina ei voi ehtiä joka paikkaan.

Aku-Tuomas Mattila

www.koneisto.com

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]