plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Jos on torstaina bailannut aamuneljään yllättävien veronpalautusten vuoksi, sitten mennyt töihin kahdeksaksi aamulla ja painanut niska limassa neljään asti, ei välttämättä jaksaisi vääntäytyä Tavastialle murtuneen jalkansa kanssa.
Kyseessä oli kuitenkin Kent, yhtye, jonka musiikkia olen rakastanut ensilevystä asti. Joten aivot narikkaan ja menoksi.

Bändi avasi keikan todella vahvasti. Uudelta Vapen & Ammunition -levyltä päräytettiin ilmoille neljä käsittämättömän hienoa biisiä: Sundance Kid, Kärleken väntar, Pärlor sekä sinkkubiisi Dom Andra. Näistä Pärlor on ollut henkilökohtainen suosikkini tähän saakka, kunnes livekokemuksen myötä Kärleken väntar nousi samalle tasolle. En ollut aikaisemmin tajunnut sen mahtavuutta, mutta silmäni (ja korvani) aukesivat kuunnellessani Sami Sirviön kitarataiturointia.

Uusien kappaleiden lisäksi kuultiin oivallinen sekoitus vanhempaa materiaalia. Ensimmäiseltä levyltä mukaan oli valittu Ingenting Någonsin, Isolalta Celsius ja tietenkin bändin tähän mennessä kai isoin hitti Om du var här. (Ei muuten ole mitään huvittavampaa kuin kuunnella suomalaisyleisön laulavan "om dyyyyyyyy var häääääääääär"... Joakim Berg itsekin on kertonut olevansa aina naurukohtauksen partaalla kuullessaan perisuomalaista mullikuoroa). Hagnesta Hilliltä esitettiin mahtipontinen ja kaunis Kevlärsjäl, täysillä rokkaava Revolt III, en Himmelsk Drog sekä kyyneleet silmiini saanut, henkilökohtaisestikin koskettava Berg & Dalvana.

Keikan lopuksi bändi esitti uudelta levyltään vielä kappaleet FF ja Elite, joiden aikana allekirjoittanut alkoi pohtia taustanauhojen mielekkyyttä. Mietin olisiko Kentistä improvisoimaan, voisiko bändi koskaan soittaa johonkin biisiin fiiliksestä riippuvan kitarasoolon tai rumpuvälikkeen. Vastaus on todennäköisesti ei.

Joakim Berg keikisteli lavalla kokovalkoisessa asussa ja otti yleisönsä heti ensimmäisistä sekunneista alkaen. Kappaleiden välissä hän jutusteli rennosti yleisölle kertoen bändin olevan taas "Helsinki-bakfylld", kuten aina. Suomessa keikkaillessaan Joakim muistaa aina korostaa ja tuoda esille Markuksen, Samin ja Harrin suomalaisen taustan. Ja mikäs äijiä on kehuessa, mallikkaasti sujuivat soittohommat. Joakimia lukuunottamattahan bändi ei ole varsinaisesti lavalla mikään showakti. Sami Sirviö näyttää pitkäksi venähtäneeltä pikkupojalta tukka silmillään, ikuinen nahkatakkinsa yllään, elviksenä ja kuninkaana hän on lavalla too cool to be true. Markus Mustonen soittaa ja laulaa hyvin ja onnistuu samalla näyttämään kauniilta. Harri Mäntyä katsoessa voisi luulla äijän kuuluvan jonkin keskinkertaisen humppabändin komppiosastoon, Revolt III sai hänetkin kuitenkin notkumaan rennosti. Martin Sköldiä, tuota isoa nallekarhumaista hahmoa ei kukaan yleensä huomaa, mutta minä nautin katsoessani kuinka Martin jammailee kuin omassa yksitysessä huoneessaan, maailmassaan.

Encorena kuultiin kolme biisiä. Ne räjäyttivät täpötäyden Tavastian vielä kerran. Socker, Musik Non Stop sekä upea 747. Enemmänkin olisi jaksanut kuunnella. Mutta ei makeaa mahan täydeltä!

Kent on elämäni soundtrack. Kentin musiikki koskettaa minua jotenkin julman syvältä.

Nina Lampela

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]