plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Rabenin 700-vuotta vanhan linnan ympäristöön jo viidettä kertaa rakennettu festari kuuluu vielä niiden tapahtumien joukkoon, joihin ihmiset tulevat musiikin ja yhdessäolon takia. Täysin päinvastoin kuin muotinäytökseksi muuttunut Leipzigin WGT, Herbstnächte muistuttaa kovasti suomalaisia kesäfestareita, eli telttailua, bändejä ja hyvä fiilis. Kaksi lavaa, toinen linnan sisäpihalla ja toinen portinpielessä, lyhyet välimatkat lavojen välillä ja inhimilliset hinnat, siinä resepti onnistuneelle festariviikonlopulle.

Ensimmäinen yhtye jota ehdin seuraamaan, oli death rockia veivannut Bloody Dead + Sexy. Olivat ainakin opetelleet Christian Death -maneerit enemmän kuin tarpeeksi, aina laulajan Rozz-tyylistä ääntämystä myöten. Kitaran särösoundi oli sama kuin Rikk Agnew:lla ja jokainen bassolinja kuin suoraan Only Theatre Of Pain -albumilta.
Pikkulava ja viime vuoden bändikisan voittaja, Osiris Taurus. Nyt yhtye oli lisännyt tribaalityyliin lisää koneita, eikä lopputulos ollut yhtä vaikuttava kuin viime syksynä. Osiris Taurus saisi pysyä perinteisissä instrumenteissa ja rytmijutuissa.
Takaisin päälavalle seuraamaan Faith and the Musen keikkaa. En ole oikein koskaan ymmärtänyt tämän yhtyeen suosiota, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Aika rokkipohjalta livenä biisejään heittivät. Kate Bush -versiointi oli liian vaikea pala, mutta selvästi avauspäivän suurin yleisön suosikki.
Minulle perjantain kohokohta oli kuitenkin Andy Sexgangin akustinen setti. Viulisti, kitaristi ja legenda itse soittivat materiaalia aina Sex Gang Childrenin alkuajoista Andyn viimeisimpiin soololevyihin. Riisuttuja versioita suurella antaumuksella. Omien biisien lisäksi tuli Leonard Cohenia ja Marianne Faithful -klassikoita.
Love Is Colder Than Death oli jättänyt koneet pois ja siirtynyt entistä enemmän sinne Dead Can Dancen viitoittamalle polulle. Hyvin toimi tämäkin bändi livenä. Sitä vastoin illan päättänyt Wolfenmond sortui käsittämättömään määrään soittomokia, joten yleisökin kaikkosi kohti Bruno Krammin (Das Ich) isännöimää yöklubia linnan tallirakennuksessa.

Lauantaina oli päivällä Saksassa kovassa suosiossa olevia 'minä-olen-stara-ja- luen-kirjasta-novelleja' -tapahtumia. Tosin täällähän nämä myös dubbaavat kaikki elokuvat ja tv-ohjelmat. Jäi minun osalta väliin.
Scream Silence ja sitä totuttua Berliini-soundia tyyliin Dreadful Shadows. Ei mitään omaa, mutta ihan kelvollista goottirokkia. Sopi hyvin oluenjuonnin taustalle.
Kamikaze 52 oli kelpo kuunneltavaa aina kun malttoivat pysytellä wave-bändinä, mutta aika karua kuunneltavaa kun naislaulaja päätti rääkyä äänijänteet rullalle metallin tahdissa. Ja jotenkin ne biisitkin kuulosti paremmilta ilman niitä metalliväliosia.
Sitten alkoikin illan hittiputki. Ensin Das Ich, joka oli yhtä upea kuin aina ennenkin. Se kosketintelineenä toimiva härveli on jo itsessään näkemisen arvoinen. Samoin kuin Bruno Krammin kampaus. Biisejä koko uran varrelta ja yleisö oli ekstaasissa.
Kiireellä pikkulavalle ja seuraamaan The Last Dancen keikkaa. Jäi viime vuonna näkemättä, kun oma keikkamme oli heti heidän jälkeensä, mutta nyt tuli seurattua lavan edestä. Setti pääosin uudelta levyltä ja jokunen hitti menneiltä vuosilta. The Last Dance on kolahtanut musiikillisesti ihan ensimmäisestä levystä lähtien, eikä tämäkään ilta ollut pettymys. Ovat lisäksi niin pahuksen mukavia kavereitakin. Tuli sitten istuttua taas iltaa takahuoneen oluttarjoilun ja The Last Dancen seurassa, kuten niin monta kertaa aiemminkin.
Kalifornian poikien jälkeen vuoroon Diary Of Dreams, joka on parantanut keikkojaan vuosi vuodelta. Ehkä syynä on kasvanut hittien määrä, joten yleisön on helpompaa hoilottaa mukana. Myös lavaesiintyminen tuntuu parantuneen.
The Fields of the Nephilim-, The Nefilim- ja Sensorium-muusikoista koostunut NFD soitti... (yllätys, yllätys) pääosin Fields Of The Nephilim -biisejä. Ihan kivasti silleen yksi yhteen. Väliaikamusaa.
Illan lopuksi The Gathering ja sitten The Last Dancen takahuoneen kautta jälleen tallirakennuksen klubihumppaan.

Sunnuntai oli sateinen, joten bändejä tuli seurattua vain osan aikaa. Kokonaan näkemättä jäi ainakin Allgemeinkonkret, Down Below, On The Floor ja End. Puolivälissä iltaa pikkulava oli pakko sulkea myrskyn takia ja kaikki bändit siirtyivät päälavalle. Seurasi hienoista säätämistä, odottelua ja ilmoitettua lyhyemmät setit, mutta yleisesti ottaen kaikesta selvittiin kunnialla. Illan kohokohtina Catastrophe Ballet ja Zeraphine. Molemmat tuli seurattua kaatosateessa loppuun asti.
Zeraphine kuulostaa täysin samalta kuin Dreadful Shadows, mikä tietysti selittyy osin samalla laulajalla, mutta kyllä ne biisitkin samasta nuottikirjasta on napattu.
Catastrophe Ballet on saanut ex- Project Pitchfork/Aurora Sutra -laulaja Patricia Nigianista hyvän vahvistuksen ja setin lainabiisit, Anarchy in the UK ja Love Missicle F-1-11 toimivat juuri niin kuin pitääkin.
Letzte Instanz ja klubitoiminta jäivät väliin, kun piti lähteä ajamaan kohti Berliiniä, mutta ensi syksynä uudestaan.

Jyrki Witch

paluu plastic-starttiin
paluu live-arvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]