plastic passion
visuaalisesti vaimea - tekstisisällöltään toimiva
verkkopopjulkaisu
www.geocities.com/muovimagazine

Turkulainen Ben's Diapers nauhoitti neljä vuotta sitten debyyttialbuminsa Popatakin laskuun rehvakkaasti Los Angelesissa ja jo ennen levyn ilmestymistä kolme vuotta sitten pyörä lähti liikkeelle. Poko osti Popatakin, EMI osti Pokon ja Ben's Diapers sai kenkää. Ketjureaktion myötä Ben's Diapers siirtyi rumpali Mikko Lappalaisen omalla Rhythm Barrel -yhtiölle ja hyvä näin, sillä luulenpa että yksi syy uuden levyn loistavuudelle on äänitystapa; kolme eri studiota ja neljä eri sessiota. Pätkätyö ei kuitenkaan kuulu levyllä sekavuutena, vaan hiottuina sovituksina ja sopivana variaationa biisivalikoimassa
Kansainvälisyys ei kadonnut ensilevyn jälkeen, sillä levyn on tuottanut australilainen, mutta muutaman viime vuoden Tukholmassa asunut poppari Joe Algeri, joka tuntuu käskyttäneen yhtyettä vähintäänkin yhtä tiukasti kuin maanmiehensä Michael Carpenter debyytillä.
Ensilevyllään Ben's Diapers kuulosti powerpop-yhtyeeltä, joka olisi voinut tulla melkein mistäpäin tahansa, mutta uutukaisellaan yhtye kuulostaa kovasti amerikkalaiselta ja ei niinkään nykypäivä n jenkkirokkareilta, vaan 70-luvun partakavereilta, jotka saivat väistyä syrjään silloin, kun punk tuli ja pilasi kaiken (sorry Mikko! Sinä keksit, minä kirjoitin). Oma amerikkalaisuuslisänsä tulee Ben's Diapersin harrastamista country-vaikutteista, jotka ovat enemmänkin ihan oikeaa kantria kuin nykyään niin muodikasta alternative countrya. Ihan pelkästään 70-luvun Amerikkaa levy ei edusta, sillä kukaan jenkki ei olisi hyödyntänyt T Rex -kitaraa niin hienosti kuin Sweet Somethingsissa hyödynnetään ja toisaalta Hey Rock And Roll on aivan liian pelottava 70-luvun tekeleeksi.
Kuutosbiisin pelottavuudesta huolimatta levy on positiivinen paketti. Yleensä, jos sanoitusta kuvailee sanalla arkirealismi, niin kyseessä on nätisti kerrottu tekstien olevan pelkkää soopaa. Ja vaikka Mikko Lappalaisen sanoittamissa BD-viisuissa lauletaan yksinäisistä öistä, yöllisistä sähkökatkoksista ja tasaisesta arjesta, niin mieliala on vahvasti plussan puolella. Mukavaa, että joku on ymmärtänyt, ettei pop-musiikissa tarvitse aina ruikuttaa tai vaihtoehtoisesti lässyttää tytöistä.

Joe Algeri & The Sugarrush: Split
7" single
Rhythm Barrel

Hopeanharmaalta taustalta katsoo leppoisa leluapina suoraan kuulijaa silmiin. Mukavan asetelman rikkoo oikeasta alakulmasta löytyvä röyhkeä tekstilaatikko: 'Hey Motherfucker! Joe Algeri wrote a song about the Sugarrush and The Sugarrush wrote a song about Joe Algeri.' Unohtakaamme röyhkeys ja olkaamme kiitollisia saamastamme informaatiosta, sillä nyt tiedämme mistä oikein on kyse. Tai osittain tiedämme, sillä vasta kantta kääntämällä selviää, että molemmilla puolilla on myös lisukebiisit, jotka eivät kaiketi kerro kääntöpuolen artist(e)ista.
Joe Algerin Sugar Rush kertoo tarinan kauniista rokkia soittavista pojista joihin minä-hahmo ihastuu. Biisi on sävellykseltään, sovitukseltaan ja soundeiltaan kovasti 60-lukulainen poplaulu ja erityisesti rummut soivat aitoon 60's-henkeen. Selitykseksi kelvatkoon fakta, että biisi on nauhoitettu tukholmalaisessa Up n' Running -studiolla, joka tunnetaan siitä, että kaikki laitteet on valmistettu ennen kuin minä tai kukaan muukaan oli edes syntynyt. Algeri Australialaisen taustayhtyeenä biisillä soittaa projektihenkinen The EUs eli Ben's Diapersin biisintekijäkaksikko Söderströ m/Lappalainen, espanjalainen basisti Colman Gota Thompson sekä tukholmalainen studionomistaja Tom Hakava.
Joe Algerin kakkosbiisinä kuullaan akustinen Break Up in Barcelona, jonka Joe on nauhoittanut kotonaan.

The Sugarrush ei tarjoakaan 3 Chords for Joe -biisillään yhtyeen tavaramerkiksi muodostunutta energistä sähköpoppia, vaan biisi on rauhallinen akustisen kitaran ja laulun yhteistyö, jota sävytetään steel-kitaralla ja huuli harpulla. Tarinassaan The Sugarrush kertoo kuinka laulujen kirjoittaminen ja tyttöjen pussailu on turhaa, koska Joe Algeri on jo ehtinyt tehdä jo kaiken. Biisin on nauhoittanut HIMin tuottajana kunniamerkkinsä ansainnut Hiili Hiilesmaa, mutta yll ätyksellisesti soundit eivät ole sen ihmeellisemmät kuin kääntöpuolen kotiäänityksessä.
Kakkosbiisinsä Summer Love on sentään perinteistä Sugarrush-kamaa. Ei ihan Stereo tai C'mon Baby, mutta kelpo biisi kuitenkin.

Aku-Tuomas Mattila

Rhythm Barrel

paluu plastic-starttiin
paluu levyarvioihin

kommentoi tai kysy: [email protected]