HULLUKO? EI, HÄN ON HYVÄ ISÄ

8.12.2002
kirjoittaja: Jonathan Margolis
Suomennos (translated by): Mikko Vesterinen (in 2003)


Kiitospäivä on amerikkalaisperheiden vuoden kohokohta. Jokaisessa amerikkalaisessa kodissa ateriana on kalkkunaa kaikilla koristuksilla sekä kurpitsapiirasta. Sellaisen tyypillisen aterian ääressä vietin kiitospäivää kaksi vuotta sitten - mutta melkoisen epätavallisen perheen seurassa, sillä vierainani ystäväni talossa New Jerseyssä olivat Michael Jackson ja hänen 5-vuotias poikansa, Prince Michael I, sekä 3-vuotias tyttärensä Paris.

Aivan oikein, sama Michael Jackson, joka, keikuteltuaan nuorinta lastaan, Prince Michael II:ta, berliiniläisen hotellin parvekkeen yllä 60 jalan korkeudessa, on nyt tuomittu maailman huonoimmaksi isäksi. Huolimatta siitä, että Jackson esitti anteeksipyyntönsä hullun käytöksensä johdosta, sosiaalityöntekijät ovat kertoneet minulle, että jos se tapaus olisi sattunut tässä maassa, kaikki kolme lasta olisi todennäköisesti otettu huostaan.

Mutta silti, niiden neljän kuukauden perusteella jotka vietin Michaelin ja hänen kahden vanhimman lapsensa seurassa ennen ja jälkeen tuon kiitospäivän, tulin kyseenalaiseen johtopäätökseen: Jackson ei oikeastaan ole lainkaan hassumpi isä. Eikä vain siihen, sillä Prince Michael I ja Paris ovat kokemusteni mukaan yhdet parhaiten käyttäytyvistä, vähiten pilalle hemmotelluista ja tasapainoisimmista lapsista.

Opin tuntemaan heidät melkoisen hyvin sinä aikana, minkä vietin heidän seurassaan. Luin heille, Paris sylissäni istuen, ja Prince istuen vierelläni. Annoin Princen myös kuulla kunniansa siitä, että hän ajoi jalkani yli leikkitraktorilla. (Hän vastasi sanomalla kohteliaasti anteeksi, ja toistaen anteeksipyyntönsä isänsä kehotuksesta, koska tämän mielestä ensimmäinen ei kuulostanut "tarpeeksi siltä, että Prince todella oli pahoillaan".)

Tämä ei ollut sitä pilalle lellittyjen penskojen käytöstä, jota olin odottanut. Mutta muita yllätyksiä oli vasta tulossa. Suositun käsityksen mukaan Jacksonin lapset elävät eristyksissä, eivätkä saa ylläpitää minkäänlaista kontaktia muihin lapsiin. Mutta itse olen nähnyt heidän leikkivät monta tuntia ystäviensä kanssa.

Väitteiden mukaan kaikki Jacksonin lasten lelut tuhotaan päivän päätteeksi tartuntavaaran pelossa. Mutta olen nähnyt heidän halaavan ja imeskelevän likaisia, epähygieenisiä muovirojuja, joita kaikilla lapsilla on.

Olen kierrellyt ympäri lelukauppaa Princen ja Parisin kanssa Michaelin erään shoppailuvillityksen aikana. Se tapahtui klo 19, ja loppui nopeasti, koska lasten nukkumaanmenoaika oli lähestymässä - he saivat itselleen vain yhden lelun per nenä.

Jackson saattaa olla neuroottinen, omalaatuinen ja suorastaan outo, mutta Prince ja Paris ovat fiksuja, luottavaisia, rakastavia ja huomaavaisia. He sanovat rukouksen ennen ateriaa, puhuvat enemmän lauseita kuin yksitavuisia amerikkalaisia murahduksia, eivätkä muiden lasten tavoin saa kiroilla.

Princellä on juhlalliset kasvot, mutta ilkikurinen luonne ja hellittämätön uteliaisuus. Vaikka häntä ympäröi henkilökuntaa, jotka innokkaasti toteuttavat hänen isänsä pyynnöt, en huomannut lainkaan ylimielisyyttä pojan käyttäytymisessä.

Tuntiessani Parisin hän oli pieni tyttö, jolla oli söpöt, suipot kasvot. Hän kilpaili aina Princen kanssa diitä, kumpi ehtisi ensiksi pompata istumaan isänsä polvelle. Koska Jackson on eronnut lasten äidistä, Debbie Rowesta, lasten tekemisiä valvoi Governess Grace, tarkkaavainen latinalaisamerikkalaisrouva, joka piti itsensä tiukasti taka-alalla. En usko minkään pystyvän karkaavan hänen valvonnastaan, ja jos hän yhä toimii lastenhoitajana, en uskalla edes ajatella minkä saarnan hän on antanut työnantajalleen siitä järjettömästä parveke-episodista.

Princen vaatteet näyttivät olevan Michaelin valitsemia, ja Parisin vaatteet heidän lastenhoitajansa valitsemia. Erityisia tapahtumia varten Prince haluaa pynttäytyä kuin pikku lordi Fauntleyroy. Paris sen sijaan näytti aina pukeutuvan arkisiin, pitsimäisiin ja hiukan vanhanaikaisiin samettivaatteisiin.

Kolmen lapsen isänä, en nähnyt Princen ja Parisin tappelevan keskenään yhtä paljon kuin sisarukset yleensä. Eräällä aterialla, Prince huomasi Parisin muiluttaneen lempilelunsa pöydälle. "Parisilla on lelu, Parisilla on lelu" hän härnäsi. Michael huomautti, ettei Princen oikeastaan pitäisi nauraa, koska hänelläkin oli "lempparilelu". Pieni poika näytti hillitsevän riehumistaan ja nolostuvan tämän tosiasian paljastumisen takia. Puoli minuuttia myöhemmin, mutta tällä kertaa hiljaisella äänellä, Prince aloitti uudelleen: "Parisilla on lelu..." Paris ei kiinnittänyt hänenn mitään huomiota.

Suuri osa Jacksonin omalaatuisuudesta johtuu hänen oman isänsä rajuista kurinpitotavoista. Michael on ankara omille lapsilleen, mutta aivan päinvastaisella tavalla, humaanisella tavalla. Hän on määrätietoisesti lasten lyömistä vastaan, ja jossain hänen sisällään paljastuu se luja päättäväisyys siitä, että hänen lastensa tulisi saada mahdollisimman normaali kasvatus.

Hän on erityisen huolissaan ja toiveikas siitä, että kun hänen lapsistaan tulee teini-ikäisiä, heidän tulisi välttää huumeita ja muita show-bisneksen taustailmiöitä. Hänen mielestään "ei tarkoittaa ei", mutta kuria täytyy pitää ilman suuttumista tai huutamista. Kun lapset ovat tuhmia tai epäystävällisiä toisiaan kohtaan, hänen tapanaan on takavarikoida heidän lelunsa ja laittaa heidät nurkkaan seisomaan.

Kotona Neverlandissa hän säännöstelee heidän lelumääräänsä. He eivät saa viitata leluihin "ominaan" silloin kun heidän kaverinsa ovat käymässä, ja heille on myös opetettu, että ainoa syy omistaa rahaa on, että sen edut voi jakaa muiden ihmisten kanssa. Mikä on jokseenkin hämmästyttävää, on se että Michael väittää puuttuvansa ankarasti turhuuksiin. Hän kertoo, kuinka yllätti Princen kampaamasta hiuksiaan peilin edessä ja sanomasta "Minähän näytän hyvältä." Michael oikaisi hänen sanojaan: "Näytät OK:lta."

Princelle ja Parisille on myös opetettu, että heidän tulee olla diplomaattisia, mutta ei valehdella. Jopa valkoiset valheet ovat heidän isänsä mukaan väärin. Hän opettaa lapsia mieluusti "näkemään asiat toisella tavalla".

Prince, esimerkiksi, pelkää lentokoneiden turbulenssia. Michael selittää, että jos Princelle kertoo että hän on vuoristoradan vaunussa lentokoneen sijaan, hän kyllä tietää sen olevan valetta. Mutta jos hänelle sanoo että hän on lentokoneessa, mutta että hänen pitää kuvitella sen olevan vuoristorata, siitä tulee mielipidekysymys.

Michael on myös ankara itselleen. Eräänä päivänä kun hän oli äänittämässä uusinta levyään, Prince tuli studioon ja kaatoi popcornia lattialle. Michael vaati saada siivota koko sotkun itse. "Minun poikani sai aikaan sen sotkun. Siispä minä siivoan sen" hän sanoi hämmästyneille muusikoille laskeutuessaan polvilleen lattialle.

Rabbi Shmuley Boteach, Michaelin ystävä ja kiitospäivän ateriamme isäntä, uskoo tähden omaavan harvinaislaatuisen, vaistonvaraisen kyvyn empatisoida lapsia - mahdollisesti sen takia, ettei itse ole koskaan saanut kasvaa aikuiseksi. Hän kertoo kuinka hänen 8-vuotias tyttärensä eksyi Neverlandissa. Löytäessään tämän itkemässä, hänen aikomuksenaan oli kertoa tälle ettei sellainen kannata, mutta Michael puuttui asiaan ja sanoi: "Tiedän miltä sinusta tuntuu, muistan kuinka minullekin kävi noin kun olin pikkupoika". Näin tätä kuvatun kaltaista empatiaa monen monta kertaa. Michael puhuu kaikille lapsille kuin aikuisille. Hän ei salli heidän keskeyttävän aikuisten keskustelua, mutta on yleensä valmis kuuntelemaan lapsen kysymyksen, kun taas suurin osa muista aikuisista vain teeskentelevät kuuroa. Hän ei siedä koiria, mutta on ostanut lapsilleen kultaisennoutajan, ajatellen että olisi väärin tartuttaa lapsiin hänen järjettömän epäluulonsa koiria kohtaan. Hän ei myöskään pidä siitä, että lasten kömpelöihin kysymyksiin vastataan vain tekaistuilla vastauksilla. Hän itse haluaa etsiä niihin oikeita vastauksia jopa laajasta yksityiskirjastostaan.

Siispä, mitä ihmettä Michael Jackson luuli tekevänsä nyt jo pahamaineisen parveke-episodin aikana? Mikä johti lähes vainoharhaisesti lapsiaan suojelevan miehen vaarantamaan vauvansa hengen tarpeettomasti? Voin vain arvata hänen toteuttaneen, mielettömällä tavalla tosin, toista hänen omista periaatteistaan - että lapsia tulisi opettaa olla pelkäämättä mitään. Hän kertoi minulle ruokaillessamme sinä iltana, että hän rakastaa jännitystä, muttei ymmärrä miksi.

On vaikeaa ajatella tämän selityksen painavan paljoa sosiaalityöntekijöiden vaakakupissa, ihmisten joita Michael saattaa kohdata, jos mitään Berliinin tapauksen kaltaista vielä tapahtuu. Mutta ehkäpä heidän tulisi huomioida eräs kohta Michaelin puheesta Oxfordin yliopistolla, jossa hän oli puhumassa lapsuudesta ja lapsistaan:

"Mitä jos he kasvaessaan vanhemmiksi alkavat hyljeksiä minua, ja valintojani, jotka vaikuttivat heidän nuoruuteensa? 'Miksei meille annettu tavallista lapsuutta, kuten kaikille muille lapsille?' he saattavat kysyä. Ja sillä hetkellä rukoilen, että he toteavat minut siihen syyttömäksi. Rukoilen, että he sanoisivat itselleen, 'Isämme teki parhaansa, kun otetaan huomioon ne ainutkertaiset olosuhteet, joissa hän meitä kasvatti.'"

Hän päätti puheensa sanomalla: "Toivon, että he keskittyisivät aina positiivisiin asioihin, uhrauksiin joihin olin halukas heidän vuokseen, ja etteivät he kritisoisi niitä asioita, mitä eivät saaneet, tai tekemiäni virheitä, joita varmasti yhä teen heitä kasvattaessani. Jokainen meistä on ollut jonkun lapsi, ja tiedämme että huolimatta kaikkein parhaistakin suunnitelmista ja yrityksistä, virheistä sattuu aina. Se on vain ihmisyyttä."