27.2.2003
kirjoittaja: Miranda Devine
Suomennos (translated by): Mikko Vesterinen (in 2003)
Journalistien maine on juuri sukeltanut muutaman pykälän syvemmälle kohti katuojaa, kiitos viimeisimmän Michael Jackson -dokumentin, jonka TV-kanava 9 näytti tiistai-iltana. Take 2: The Interview They Wouldn't Show oli Jacksonin vastaisku brittiläisen toimittajan Martin Bashirin tuhoisalle kahden tunnin dokumentille, jossa 44-vuotias laulaja kuvattiin pahansuopana kummajaisena, jolla on palava himo vuoteensa jakamiseen nuorien poikien kanssa.
Mutta, Jacksonin oman kameran otoksista koostuva Take 2 paljastaa, kuinka Bashir käytti yhtä voimakkaimmista ammattinsa aseista - empatiaa - saadakseen Jacksonin avautumaan, ja sitten petti hänet.
Bashirin dokumentti, Living With Michael Jackson, kuvasi Jacksonin seikkaperäisesti lasten ahdistelijana. Kyseisessä dokumentissa laulaja myönsi usein kutsuvansa lapsia nukkumaan omaan sänkyynsä. Siinä mainittiin myös 14-vuotiaan Jordy Chandlerin vuonna 1993 tekemät syytökset, joiden mukaan Jackson oli ahdistellut häntä. Siinä tuotiin esille myös Jacksonin omalaatuinen käytös, mukaanlukien paljon esillä ollut lapsenroikotusepisodi berliiniläisen hotellin parvekkeella.
Kaikista vakuuttavimpia olivat Bashirin järkeilevä ääni, joka kertoi katsojille siitä syvästä "levottomuudesta", jota hän tunsi tehdessään dokumenttiaan ja kirottua loppuratkaisuaan.
"Neverland on vaarallinen paikka haavoittuvaiselle lapselle," hän sanoi. "Olin vihainen siitä, miten hän laittoi lapsensa kärsimään."
Mutta Take 2:ssa, Jacksonin kameran kuvaama otos näyttää Bashirin sanoneen melko päinvastaisia mielipiteitä. "Suhteesi lapsiisi on ilmiömäinen," Bashirin kuullaan sanovan Jacksonille, ääni vilpittömyyttä uhkuen. "Kun näen sinut heidän kanssaan, se saa minut lähes itkemään, koska suhteesi heihin on niin luonnollinen, niin rakastava ja välittävä."
Eräänä päivänä sen jälkeen, kun Jackson tapansa mukaan kutsui ryhmän köyhiä ja sairaita lapsia viettämään päivän Neverlandissa, Bashir sanoi hänelle: "Ongelma [huonon julkisuuskuvasi suhteen] on se, ettei kukaan ikinä tule käymään täällä. Mutta itse olin täällä eilen ja se kokemus oli lähes hengellinen valaistuminen."
Ei tuskin olisi ollut journalistia, joka ei olisi edes hieman kiemurrellut vaivautuneena kuunnellessaan Bashirin imartelevan Jacksonia, tunnistaen tutun tekniikan haastateltavan olon rentouttamiseksi, kuunnellen sympatioiden, näyttäen ymmärtävän haastateltavan ongelmia.
>br> Haastattelijan ja haastateltavan välille rakentuvan läheisyyden tunteen kaksinainen luonne on jotakin, jonka kanssa useimmat toimittajat painiskelevat jossain vaiheessa urallaan. Se on synkkä eettinen alue, jota kirjailija Janet Malcolm kuvaili kovin sanoin "moraalisesti puolustelemattomaksi" vuonna 1990 ilmestyneessä kohua herättäneessä kirjassaan The Journalist and the Murderer.
"Jokainen journalisti, joka ei ole liian typerä tai liian täynnä itseään huomatakseen mitä hänen ympärillään tapahtuu, tietää tekevänsä moraalisesti puolustelemattomia asioita," hän kirjoittaa. "Hän on tavallaan luottamusmies, joka hyväksikäyttää ihmisten turhamaisuutta, tietämättömyyttä tai yksinäisyyttä, saavuttaen heidän luottamuksensa ja pettäen heidät ilman tunnontuskia."
Malcolm oli kirjoittamassa vuoden 1983 bestselleriä, Fatal Visionia, jossa kertoja Joe McGinniss liittoutuu USA:n armeijan lääkäri Jeffrey McDonaldin kanssa, jota syytetään raskaana olevan vaimonsa ja kahden lapsensa murhaamisesta. McGinniss sanoi kirjoittavansa kirjan, joka todistaisi McDonaldin syyttömyyden, ja eli hänen kanssaan oikeusprosessin ajan tullen hänen parhaaksi ystäväkseen. Mutta sen jälkeen kun McDonald tuomittiin, McGinniss petti hänet, kuvaten hänet huumeriippuvaisena narsistina, joka yrittää tukahduttaa vihansa naisia kohtaan.
Uudemmassa kirjassa nimeltä Beat the Press, joka julkaistiin Yhdysvalloissa viime lokakuussa [2002], sen kirjoittajat Al Guyant ja Shirley Fulton arvostelevat rankasti edellistä ammattiaan. He sanovat journalistien manipuloivan haastateltaviaan sanomaan jotakin "typerää, syyllistä, hullua tai pahempaa", käyttäen likaisia temppuja "lypsääkseen tietoa" vastahakoisilta ihmisiltä.
Totta kai toimittajat käyttävät juoniaan saadakseen tietoa. Journalistialan oppilaitoksessa minulle opetettiin, että hiljaisuus on kaikista voimakkain haastatteluväline, että ihmisen luonto yrittää täyttää aukot keskustelussa ja että jos journalisti vastustaa sitä pakonomaista tarvetta, haastateltava kiirehtii puhumaan ja yleensä kertoo enemmän kuin oli aikoi.
Sellaisia tekniikoita voidaan pitää "temppuina", mutta ovat oikeastaan kuuntelemista. Journalistit haastattelevat jatkuvasti vastenmielisiä hahmoja - poliitikkoja, organisaatioita, huijareita, byrokraatteja ja jopa poptähtiä - paljastaakseen tietoja, jotka muuten pidettäisiin salassa tavalliselta kansalta. Mukana on väistämättä petoksen elementtejä, eikä vähin niistä ole toimittajan äkillinen käytöksen muutos haastateltavaa kohtaan.
Silti useimmat toimittajat pitävät omia keinojaan välineinä jalon kutsumuksensa toteuttamiseen, joka on, jopa vikoineen ja häikäilemättömine harjoittajineen, olennainen osa demokratian toimimisessa. Tarunomainen yhdysvaltalainen journalisti Joseph Pulitzer kirjoitti vuonna 1904, että "kykenevä, omaa etuaan tavoittelematon, yleisönsä huomioon ottava lehdistö, jolla on älyä erottamaan mikä on oikein, ja rohkeutta tehdä niin, voi säilyttää sen yleisen hyveen, jota ilman suosittu hallitus on ivan ja pilkan kohde". Mutta hän myös varoitti, että "kyyninen, kaupallinen, kansaa kiihottava lehdistö tuottaa ajan mittaan yhtä alhaisia ihmisiä kuin se itse".
Se mitä Bashir on tehnyt Jacksonille, menee kauas vastuuntuntoisen journalismin rajojen ulkopuolelle. Hän syyllistyi pettämään miestä, jota ei olla virallisesti syytetty rikoksesta, tarkoituksellisesti valehdellen ja salaten todelliset motiivinsa. Bashir on sanonut, että kahdeksan kuukauden lähemmän tarkastelun ja estämättömän tutkinnan aikana Jackson ei syyllistynyt mihinkään rikokseen, vaan oli rakastava ja ystävällinen omia lapsiaan ja muita ihmisiä kohtaan.
Bashirilla ei ollut "savuavaa asetta", mutta silti hän piti kiinni petollisesta päätöksestään. "En lähtenyt tähän aikomuksenani käräyttää hänet lapsen ahdistelusta," Bashir sanoi eräässä online-haastattelussa. "Toistan vielä etten syytä ketään lasten ahdistelijaksi tai pedofiiliksi tai miksikään sellaiseksi." Niinpä varmaan.
Bashir voi olla vakuuttunut kaksinaamaisuutensa oikeutuksesta sillä tekosyyllä, että hän puolusti niiden lasten etuja, joita Jackson saattoi satuttaa, kertomalla maailmalle totuuden tästä ihmishirviöstä. Mutta Bashirin keinoissa oli jotakin hyvin häiritsevää. Hän raiskasi journalismin vain saadakseen aikaan dramaattisemman show'n. Hän käytti taitojaan kääntääkseen suuren yleisön Jacksonia vastaan.
Mutta lopulta, kaikki mitä kellä tahansa journalistilla on, on heidän maineensa. Bashir saavutti kuuluisuutta haastatellessaan prinsessa Dianaa, ja on todennäköisesti päättänyt uransa haastateltuaan Michael Jacksonia. Kukapa häneen enää luottaisikaan?