Muistan vieläkin hyvin elävästi vuoden 2000 kevättalven ja kuinka raskasta aikaa se minulle oli. Jouduin tekemään vaikean päätöksen että ensimmäinen islantilaiseni Sälli nukutettiin ikiuneen maaliskuussa, kun sen kivut alkoivat osoittaa tarvetta jatkuvaan särkylääkitykseen. Vaikka yhteinen taipaleemme oli ollut pääosin surusävytteistä ja vaikeuksista toiseen tarpomista, oli Sällistä siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tullut minulle hyvin rakas. Päätös raastoi sydäntäni, mutta omistamiseen kuuluu myös se, että ymmärtää ajallaan päästää ystävästään irti, ennen kuin elämästä tulee pelkkää tuskaa.

Sällin menetystä surren oli tarkoitus jatkaa yhden islantilaisen taloutena muutama vuosi, uutta koiraa en osannut kuvitella ottavani. Mutta elämä osaa yllättää kun sitä vähiten odottaa, niin tässäkin tapauksessa. Ei mennyt kai kuin reilun kuukauden päivät Sällin poismenosta, kun Lumiluodon Riitan kanssa jutellessani hän ohimennen mainitsi että Sällin pentuesisar Skutla etsi Ruotsissa uutta kotia. Skutla oli ollut sijoitusnarttuna ja oli nyt kasvattajan luona pentuineen. Sijoituskotiin Skutla ei voisi kuitenkaan palata, sillä omistaja oli sairastunut eikä jaksanut enää huolehtia siitä. Kasvattajankaan luokse se ei voisi jäädä, sillä se ei tainnut oikein tulla juttuun emonsa kanssa.

Kun Riitta kertoi asiasta minulle, mieleeni tuli heti ajatus että näin oli tarkoituskin käydä ja sanoin että voisin kysyä josko Skutla voisi muuttaa Suomeen luokseni. Oikeastaan en tarvinnut edes kovin kauaa harkitsemisaikaa, lopullinen päätös asiasta tehtiin saman puhelun aikana, ja päätin rohkeasti ottaa Skutlan kasvattajaan yhteyttä asian tiimoilta. Jostain syystä muistan yhä, monen vuoden jälkeenkin, aivan selvästi tämän puhelun ja kuinka tuolloin olin kävelyllä Reetun kanssa. Muistan selvästi paikan missä olin menossa kun Riitta kertoi Skutlan etsivän kotia ja muistan paikan missä olimme kun päätös siitä että kysyn Skutlaa Suomeen lyötiin lukkoon.

Minua hieman pelotti kasvattajan suhtautuminen, sillä en kuitenkaan ollut aivan varma mitä hän sisimmässään ajatteli Sällin kohtalosta, mutta päätin ottaa härkää sarvista. Kasvattaja ei tyrmännyt asiaa, mutta sanoi haluavansa miettiä jonkin aikaa. Olimme sopineet Riitan kanssa että Skutla tulisi yhteisomistukseen ja Riitta teettäisi sillä pennut mikäli puuttuvat terveystutkimukset olisivat kunnossa. Itse en halunnut pennutukseen ryhtyä.

Noin viikon kuluttua kasvattajalta tuli viesti, jossa hän kertoi päättäneensä myydä Skutlan meille ja pääsimme neuvottelemaan hinnasta. Kasvattaja oli ajatellut tekevänsä Skutlalla vielä toiset pennut, joten tämä luonnollisesti vaikutti neuvotteluihin. Riitta hoiti tämän puolen kasvattajan kanssa ja minä keskityin käytännön asioihin eli koiran hakemiseen.

Niinpä sovimme päivän jolloin lähdin Ruotsiin hakemaan Skutlaa, kasvattaja sanoi tuovansa sen Tukholman satamaan joten minun ei tarvitsisi ajaa Linköpingiin. Sitten perjantai-iltana 9.6. nousin Turussa laivaan ja jännittyneenä odotin millainen tytteli aamulla olisikaan odottamassa. Olin nähnyt Skutlasta vain kuvia, joten ensimmäinen silmästä silmään tapaaminen oli vielä edessä. Kasvattaja oli varoittanut minua etten järkyttyisi, sillä Skutla olisi kalju pentujen jäljiltä, mutta en kuitenkaan osannut varautua tarpeeksi: Skutla muistutti lähinnä kapista kettua (katso kuva), muutamia hulluja pitkiä karvoja hapsotti siellä täällä. Kerta kaikkiaan hupaisan ja hellyyttävän näköinen! Skutla oli hyvin reipas eikä tuntunut välittävän mistään oudoista äänistä laivaterminaalissa, reippaan uteliaasti se tarkkaili ympäristöään. Ensivaikutelmani oli siis lupaava. Kasvattaja kertoi että Skutlan kutsumanimi oli Skutt, joka taipui suomalaisessa suussa sujuvasti muotoon Skuti. Nimellä ei siis ole mitään tekemistä kuuluisan eläinlääkärikaiman kanssa, mitä olen usein joutunut selittämään. Tehtyämme kasvattajan kanssa paperit valmiiksi, jätimme hyvästit ja nousimme Skutin kanssa laivaan. Se oli todella reipas, se ei haikaillut kasvattajan perään lainkaan, totesi vain että nyt lähdettiin tuon ihmisen mukaan. Laivassakaan se ei kummastellut mitään, aivan kuin tällainen olisi sen arkipäivää. Olimme aika paljon laivan kannella, mukava sää kun oli ja Skuti keräsi ihastelijoita ja rapsuttelijoita magneetin tavoin. Ihmiset vain luulivat sitä vielä pennuksi, enkä kieltämättä yhtään ihmetellyt, oli se hassuine hapsuineen aika keskenkasvuisen näköinen. Totesin että Skutista lähti vieläkin runsaasti karvaa kun vain henkäisikin sitä päin ja se hillitsi innokkaimpia ihailijoita jotka olisivat vieneet sen heti mukanaan. Ihmiset hämmästelivät kun kerroin että olin vasta sinä aamuna tavannut Skutin ensimmäisen kerran, niin nopeasti se otti minut omaksi ihmisekseen. Totesin myös että Skuti oli samaa maata veljensä Sällin kanssa, tuntui pitävän omasta äänestään. Lyhyen tuttavuutemme perusteella vaikutti siis siltä että olin kaikin puolin saanut Sällin siskon, niin paljon niissä oli samaa temperamenttia.

Turun laivaterminaalissa Skuti ehti irvistellä tullin huumekoiralle kiirehtiessämme junaan ja lyhyen junamatkan jälkeen olimmekin perillä Salossa, missä meitä oli vastassa Reetu hoitotäteineen. Reetu oli aivan innoissaan uudesta tyttöystävästään, mutta tunne taisi olla yksipuoleinen, sillä Skutia tuntui lähinnä ärsyttävän moisen klopin tutustumisyritykset ja heti ensi kättelyssä Skuti rökittikin ihastuneelta Reetulta luulot pois.

Heti seuraavana aamuna, sunnuntaina, lähdimme Salossa pidettävään näyttelyyn. Emme tosin osallistumaan vaan yleisöksi ja tuttuja moikkaamaan. Monen ilme oli aika epäuskoinen kun he näkivät Skutin (katso kuva), eivät kai kerta kaikkiaan voineet käsittää miksi olin ostanut sen näköisen ”rotan” ja vielä Ruotsista asti. Ihmetystä varmaan vielä lisäsi tieto, että tämä ”rotta” oli Ruotsin muotovalio ja Ruotsin Voittaja –99. Yritin kyllä selittää että Skutilla oli juuri ollut pennut, mutta jotenkin ihmiset tuntuivat epäuskoisilta, ”ahaa, joo…”. Skuti käyttäytyi varsin nätisti, mutta panin merkille ettei se ollut kiinnostunut tutustumaan vieraisiin koiriin. Samoin se ei pitänyt muiden tutustumisyrityksistä. Se ei pelännyt tai ollut vihainen, sitä ei vain kiinnostanut muut koirat – toki se ärähti ja teki kantansa selväksi mikäli joku heittäytyi liian tuttavalliseksi. Sen motto näytti olevan: minä annan sinun olla rauhassa, anna sinäkin minun. Tämä asenne on Skutissa yhä, sitä ei kiinnosta tutustua vieraisiin koiriin.

Alku aina hankala…

Huomasin heti alussa että hihnassa ulkoilu tuotti Skutille suuria vaikeuksia. Välittömästi ulko-ovella se kävi jo niin ylikierroksilla ettei koko asiasta meinannut tulla mitään. Se kiskoi hihnassa ja haukkui kiihkeästi ja etsi mahdollisia muita koiria vaikkei niitä ollut näkyvissäkään. Asumme suositun ulkoilureitin vieressä, joten varmastikin se haistoi pihallemme kantautuvat toisten koirien tuoksut ja se sai sen raivoihinsa - uskaltavat mokomat tulla hänen pihalleen! Eikä räyhääminen ollut mitään pientä, Skuti oli aivan näännyksissä jo kymmenen minuutin ulkoilun jälkeen. Tosin sen lihaskunto ei ollut paras mahdollinen, joten sekin vaikutti osaltaan nopeaan väsähtämiseen, onneksi. Tässä tilanteessa Skutiin ei saanut mitään kontaktia, sen nenän edessä saattoi heiluttaa makkaraa, eikä se tuntunut edes tajuavan sitä (ja Skutihan on hyvin ahne koira). Jos sitä komensi olemaan hiljaa tai yritti muutoin pakotteilla saada sen lopettamaan räyhäämisen, niin se tuntui päinvastoin vain saavan lisää vettä myllyyn. En oikein keksi mitään muuta sanaa kuvaamaan silloista käytöstä kuin ’riivattu’.

Lisäksi Skuti yritti hyökkiä kaiken liikkuvan perään. Sille kelpasivat kaikki pyöräilijöistä lähtien, eikä tässäkään tapauksessa ollut kyse mistään laimeasta kiinnostuksesta vaan yritys lähteä takaa-ajoon tapahtui sata lasissa ja kovan räkytyksen saattelemana. Traktorit, kuorma-autot ym. isot kulkupelit saivatkin Skutin jo aivan pois tolaltaan. Oikeastaan ainoa mikä ei sitä kiinnostanut olivat jalankulkijat, jotka liikkuivat ilman mitään ’apuvälineitä’. Sain tietää että se oli entisessä kodissaan harrastanut aidan takaa räyhäämistä ohikulkijoille, seuranaan tässä puuhassa talon toiset koirat, joten eipä ihme että edessämme oli tällaisia ongelmia. Minulle kerrottiin myös että aiempi omistaja oli hermostunut aina kun ulkoillessa oli tullut toinen koira vastaan, joten se oli varmasti edesauttanut huonoa hihnakäytöstä, tunnetilathan välittyvät nopeasti hihnan toiseen päähän. Minä en aikonut hyväksyä moista riekkumista, jo ihan käytännön syistäkin, joten edessämme oli pitkä tie opetella toivotumpia tapoja, olihan Skutilla takana neljän vuoden vahvistehistoria näiden asioiden suhteen.

Skutilla oli muitakin minun näkökulmastani katsottuna erikoisia, mutta onneksi ei mitenkään ongelmallisia käytöstapoja. Se ei esimerkiksi osannut kävellä tien laidassa vaan tassutteli aina keskellä tietä. Vaikka sen suorastaan nosti tien sivuun, niin ensimmäisten ottamiensa askelten aikana Skuti siirtyi takaisin tien keskelle kuin vieteriukko ikään. Tien reunassa kävelemisen opettelu kuului tietysti ensimmäisten uusien tapojen listalle jo silläkin perusteella että se on koiralle huomattavasti turvallisempi paikka kulkea kuin keskiviiva. Tähän liittyen Skuti ei myöskään kakannut tien sivuun vaan se teki kikkareet keskelle kulkuväylää, mutta pissan se jostain syystä kävi tekemässä nipin napin penkan puolelle.

Skuti oli selvästi opetettu viimeisen päälle näyttelykoiraksi, sillä se ei laukannut ollenkaan. Vaikka miten yritin spurtata sen kanssa, se ei vaihtanut laukalle, se vain pidensi askeltaan ja pinkoi minkä kintuistaan pääsi – ravilla. Ajan kanssa se alkoi myös laukkaamaan ja kieltämättä myös rohkaisin sitä siihen. Miksikö Skutin sitten piti oppia laukkaamaan? Ei minkään erityisen syyn vuoksi, kunhan vain halusin niin.

Kun Skuti ensimmäistä kertaa astui uuden kotinsa kynnyksen yli, se kiersi huoneet läpi ja meni sitten maaten nurkkaan. Huomasin että sisällä se vetäytyi aina nopeasti jonnekin sivuun makaamaan, eikä se juuri liikkunut sieltä mihinkään. Se ei ollut peloissaan vaan makaili rauhallisesti, tarkkaili mitä ympärillä tapahtui ja piti visusti huolen ettei ollut kenenkään tiellä. Kuulin että edellisessä kodissa oli koirien pitänyt sisätiloissa pysyä pois jaloista, joten luonnollisesti Skuti jatkoi tätä tapaa. Minua se hämmästytti, sillä koirani lojuvat yleensä keskellä lattiaa ja parhaimmalla kulkuväylällä ja Skuti omaksuikin tämän tavan nopeasti. Tosin jälkeen päin on välillä tuntunut siltä että nurkissa makaaminen olisikin ollut säilyttämisen arvoinen tapa, sillä Skutilla on tapana tulla makoilemaan aivan jalkoihin kiinni ja monesti tulee vahingossa tallattua sen päälle tai kompastuttua siihen.

Skutin hampaat olivat myös asia johon halusin puuttua pikaisesti. Sillä oli valtavasti hammaskiveä ja sen hampaat olivat kauttaaltaan ruskeat. Sällillä oli ollut sama ongelma eli myös sille tuli helposti ja runsaanpuoleisesti hammaskiveä, joten tätä taipumusta tuntui olevan perheessä. En ole koskaan ollut sen ajatuksen ystävä että veisin koirani vuosittain hammaskiven poistoon ja rauhoitettavaksi vain sen toimenpiteen vuoksi ja toisaalta olen liian laiska että viitsisin harjata koiran hampaat säännöllisesti, joten olen ratkaissut hammashygienia-asian antamalla koirille säännöllisesti raakoja luita kaluttavaksi. Siispä ei mennyt montaakaan päivää siitä kun Skuti oli muuttanut meille, kun se pääsi pihalle raa’an naudan luun kanssa hoitamaan purukalustoaan. Sillä oli ientulehdustakin, sillä ikenistä valui verta kun se jyrsi ahnaasti luitaan, mutta yllättävän nopeasti, muutamassa viikossa, sen hampaat olivat puhtaat hammaskivestä eivätkä ikenetkään enää itkeneet (katso kuva).

…lopussa kiitos seisoo

Aloitin heti aluksi katsekontaktin opettamisen, sillä kontaktin otto ja pitäminen on mielestäni perusta kaikelle muulle opetukselle. Skuti ei katsonut mielellään kasvoihin, silmistä puhumattakaan, se suorastaan vältteli sitä ja oli hyvin vaivautunut ja piti päänsä visusti käännettynä sivuun. Onneksi katsekontaktia on helppo harjoitella: katseesta nami. Aluksi palkan saamiseen riitti pelkästään pään nytkähtäminenkin minua kohti ja siitä vaatimukset lisääntyivät sitä mukaa kun edistystä tapahtui: palkan saadakseen Skutin piti kääntää päätä minua kohti, vilkaista minuun päin, vilkaista kasvoihini, katseen pitäminen kasvoissani. Aluksi pidin oman pääni käännettynä sivuun että Skuti tuntisi mahdollisimman vähän uhkaa ja kun se osasi ottaa hyvän katsekontaktin, aloin katsomaan takaisin.

Vapaana juoksemista ja oman luottamukseni kasvattamista harjoittelimme metsässä. En luonnollisesti halunnut ottaa mitään riskejä Skutin ollessa ilman hihnaa, en vastaantulijoiden vuoksi enkä Skutin oman turvallisuuden, joten suuntasimme useana päivänä viikossa kohti polutonta metsää. Toimin aivan samoin kuin pennunkin kanssa eli kutsuin Skutia usein luokseni, minkä palkitsin makupalalla ja kehuilla minkä jälkeen se sai jatkaa juoksenteluaan. Näin opetin sen tulemaan luokseni kutsusta, pitämään yhteyttä minuun ja samalla vahvistui oma itseluottamukseni Skutin hallinnan suhteen.

Usein toistuvat ja suhteellisen pitkät metsälenkit palvelivat myös toista tarkoitusta erittäin hyvin: Skutin kehnohkon lihaskunnon kasvattamista. Olin jo aiemmin onnistunut kuntouttamaan Sällin pitkien sairaslomien surkastuttaman lihaksiston juuri metsässä ulkoilulla ja olin todennut että liikkuminen epätasaisella, pehmeällä alustalla vahvisti lihaksistoa monipuolisesti. Lisäksi tällöin Skuti sai liikkua oman jaksamisensa mukaan. Luonnollisestikaan se ei juoksennellut ympäriinsä niin paljon kuin Reetu, mutta varmastikin kulki kaksi kertaa sen matkan minkä minä.

Lihaksiston vahvistumisen huomasi selvästi myös Skutin takaliikkeiden parantumisena ja taisipa hyvästä lihaskunnosta olla apua synnytyksessäkin kun kuollut pentu ei meinannut tulla ulos ilman eläinlääkärin apua. Haittapuolena kunnon nopeasta kohoamisesta sanottakoon se, että valitettavasti Skutin käytöstavat eivät parantuneet yhtä rivakkaa tahtia, joten se jaksoi rähjätä enemmän ja jos mahdollista, kiihkeämmin.

Aloin purkamaan jahtaamisongelmaa vastaehdollistamisen kautta. Tämä tarkoitti sitä, että kun tähän asti esimerkiksi mopon kuuleminen ja näkeminen oli yhdistynyt Skutin mielessä hurjaan takaa-ajoyritykseen, halusin sen alkavan yhdistämään tilanteen mukavaan naminsyöntihetkeen kanssani. Tähän tarvittiin valppautta myös minun osaltani, jotta pystyin ennakoimaan Skutia kiihdyttäviä tilanteita ja huomaamaan mopot ennen sitä. Onneksi se ilmaisi hyvin selvästi milloin niiden ääni kantautui sen korviin, siis jo paljon ennen kuin mopo tuli näköpiiriimme, ja minun oli mahdollista ryhtyä tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin hyvissä ajoin. Vastaehdollistamisen tein yksinkertaisesti siten että heti kun havaitsin mopon lähestyvän tai huomasin Skutin käytöksestä että sellainen on lähestymässä pikapuoliin, aloin syöttämään sille nameja kunnes mopo tuli ja meni ohitsemme. Välittömästi mopon mentyä laitoin namibaarin kiinni, joten namien saaminen rajoittui selvästi mopon läsnäoloon. Syöminen itsessäänhän on vielä rauhoittava tapahtuma, joten siinäkin mielessä namien syöttäminen ajoi asiaamme – tosin Skutille kaikki syömiseen liittyvä on aika hektistä puuhaa, joten mahtoiko sillä sittenkään olla rauhoittavaa vaikutusta…

Tällä tavoin Skuti kuitenkin oppi nopeasti että mopot ja muut ohi pyrähtävät asiat tarkoittivat makupalaa ja pian se alkoikin oma-aloitteisesti ottamaan kontaktia ja odottamaan namia kun se havaitsi sellaisen. Hyvänä puolena tässä tavassa on se, että vapaana ollessaankin Skuti tulee omasta aloitteestaan hakemaan minulta namin kun se havaitsee jotain kiihdyttävää vaikken minä sitä hoksaisikaan. Tosin vastaehdollistaminen on onnistunut niin hyvin ettei Skuti koe enää tarvetta jahdata kulkuneuvoja kuin ihan satunnaisesti.

Suurin urakka Skutin uuteen kotiin sopeuttamisessa oli tietysti toisiin koiriin kohdistuvan remmirähjäämisen hallintaan saaminen. Ihan aluksi ajattelin ja toivoin että muutamassa kuukaudessa se unohtaisi vanhat tavat ja alkaisi käyttäytymään kunnolla, mutta aika nopeasti ymmärsin että mikäli haluaisin kokea onnistumisen hetkiä tässä projektissa, niin haaveita ja tavoitteita kannattaisi asettaa realistisemmiksi. Ymmärsin myös että lopputulos ei ehkä koskaan tulisi olemaan sellainen kuin haaveilin eli välinpitämättömästi vastaantulijoihin suhtautuva Skuti, sillä resurssini eivät tulisi riittämään niin perusteelliseen uudelleen koulutukseen kuin se olisi vaatinut. Asia olisi ollut toinen mikäli Skuti olisi ollut talon ainoa koira, mutta näinhän ei ollut, enkä ollut valmis uhraamaan kaikkea energiaani siihen Reetun kustannuksella. Niinpä asetin tavoitteekseni saada Skutista suhteellisen asiallisesti käyttäytyvä koira, jonka ei tarvitsisi olla välinpitämätön muita kohtaan, mutta mitään hallitsematonta rähjäämistä en tulisi kuitenkaan hyväksymään. Koska Skuti kuului samaan sarjaan islantilaisia kuin veljensä Sälli, siis niihin joiden pitää joka tilanteessa sanoa viimeinen sana - tai tässä tapauksessa haukahdus - lähdin myös siitä olettamuksesta että täysin mykkää ei siitä koskaan tulisi.

Tämän ongelman ratkaisemiseen käytin samaa tekniikkaa kuin autojen kohdallakin eli vastaehdollistamista. Tulokset tosin olisivat taatusti olleet sata kertaa paremmat ja niitä olisi saatu nopeammin, mikäli olisi ollut joku jonka avulla lavastaa tilanteita, mutta kyllä yksinkin jälkeä syntyi hiljalleen. Toisten koirien kohtaaminen oli Skutille hyvin vaikeaa, sillä sen ympärillä oleva henkilökohtainen turva-alue osoittautui yllättävän suureksi. Oivalsin pian että suurin osa rähjäämisestä johtui epävarmuudesta vieraita koiria kohtaan ja se pyrki rähjäämisellä karkottamaan niitä kauemmas. Olimme käyneet muutaman kerran koirapuistossa ja siellä kävi aina niin etteivät Skutin ”antakaa minun olla rauhassa” - viestit valitettavasti menneet toisille koirille perille ja ne pyrkivät sinnikkäästi tekemään tuttavuutta. Tällöin Skuti tuli jalkoihini istumaan sen näköisenä että tänne ne eivät ainakaan tule häntä kiusaamaan. Siispä otin sen periaatteen, ettei yksikään koira saisi tulla Skutin luokse kun se oli hihnassa, eikä sen tarvitsisi mennä tutustumaan keneenkään ja näin luoda sille turvallisuuden tunne joka toivottavasti osaltaan vähentäisi remmirähjäämistä. Tästä periaatteesta kiinni pitäminen tarkoitti - ja tarkoittaa yhä sitä, että välillä joudun olemaan hyvinkin tyly toiselle koiran ulkoiluttajalle, kun hän väkisin yrittää tuoda koiransa haistelemaan. Minulle on kuitenkin aina ollut päivänselvää että tärkeintä on se, mitä koirani ajattelevat minusta johtajana ja että ne voivat luottaa minuun ja uskoa kykyyni selvittää niiden hankalaksi kokemat tilanteet. Valitettavasti vain tämä luottamus on saanut erittäin ikäviä kolhuja muutaman kerran kun irrallaan pidetty koira on hyökännyt kimppuun - välillä jopa niin että on tullut eläinlääkärireissu.

Skuti osoitti heti että se on hyvin reviiritietoinen ja rähjäämisen kiihkeys oli suoraan verrannollinen kodin läheisyyteen. Niinpä yritin tehdä hihnalenkitkin poissa kotiympyröistä aina kun mahdollista. Väkisinhän Skuti alkoi pitämään lähikorttelia omana reviirinään, kun siinä päivittäin kierrettiin pienet pissalenkit. Ja Skuti ei kerta kaikkiaan aikonut sietää vieraita koiria omalla alueellaan.

Pyrin ulkoillessamme pitämään etäisyyden toisiin koiriin niin suurena, ettei Skuti menettänyt kokonaan itsehillintäänsä. Kiersimme tarvittaessa toisia koiria vaikka pusikoiden kautta ja yritin välttää kohtisuoraa etenemistä toista koiraa kohti, mikä on siis koiran näkökulmasta uhkaavaa. Pusikoiden kautta kiertäminen ei tarkoittanut sitä että olisimme menneet sinne karkuun vastaantulevaa koiraa, vaan pyrin toimimaan tilanteessa mahdollisimman rauhallisesti asenteella ”juuri tätä kautta olin suunnitellutkin meidän kulkevan”. Yritin ennakoida tilanteita valitsemalla sellaiset reitit että meillä olisi mahdollisuus väistää ja pitää välimatkaa vastaantulijaan, jotta tilanteet pysyisivät hallinnassani. Tällä tavoin toimimalla halusin osoittaa Skutille että minuun voit luottaa, sillä en vie sinua tilanteeseen jonka koet ahdistavaksi. Aina toisen koiran ollessa näkyvissä tarjosin Skutille nameja jatkuvalla syötöllä, jotta se alkaisi yhdistämään koirat nameihin ja pidin huolen että olin itse aina sijoittuneena sen ja vastaantulijan väliin. Tarvittaessa blokkasin sitä seisomalla hyvin lähellä sen edessä tai jopa kävelemällä hieman sitä päin ja pakottamalla näin sen vilkaisemaan itseäni – mistä tietysti palkitsin – ihan vain säilyttääkseni hallinnan kiperässä tilanteessa. Alkuun koko homma tuntui tervassa tarpomiselta, sillä Skuti oli jo pelkästä toisen koiran hajusta niin kiihdyksissä ettei se kyennyt syömään mitään ja se suorastaan sylki namit pois kun yritin tuputtaa niitä sille ja keskittyi täysin rinnoin rähjäämiseen. Uskoin kuitenkin että tämä oli oikea keino purkaa sen ongelmakäytöstä ja jatkoin sitkeästi harjoitusten tekemistä. Tämä vaihe oli erittäin turhauttava, sillä tuntui ettei mitään edistystä tapahdu ja koko touhu on aivan turhaa. Onneksi sain vertaistukea eräältä amerikkalaiselta postituslistalta, jossa keskityttiin juuri tällaisiin ongelmiin ja pitkälti heidän kokemustensa ansiosta jaksoin jatkaa epätoivoisen tehtävän puurtamista. Sinnikäs yrittäminen kuitenkin alkoi tuottaa tulosta ja vähitellen Skuti alkoi pystyä ottamaan namin kädestäni aina vain lyhyemmän ajan kuluttua toisen koiran havaitsemisesta. Edistysaskeleet olivat pienen pieniä, mutta eteenpäin mentiin kuitenkin! Tärkeää siis oli, etten lyhyen yrittämisen jälkeen laittanut hanskoja naulaan ja todennut ettei homma toimi. Pitkäjänteisyys ja päättäväisyys ovat usein avainasemassa kun kyseessä on jo tavaksi muodostuneen käytösmallin muokkaaminen.

Sitä mukaa kun Skuti alkoi käyttäytyä hillitymmin toisen koiran tullessa vastaan, pystyin pienentämään välimatkaamme siihen ja vähentämään namien antamista. Nykyään koirien ohitukset tapahtuvat aina nami kädessä kaiken varalta ja siten, että minä olen edelleen Skutin ja ohitettavien välissä. Palkitsen sen aina onnistuneesta ohituksesta. Mikäli vastaantuleva koira käyttäytyy rauhallisesti, suorittaa Skuti ohituksen sydämen syke hieman kohoten  mutta muutoin nätisti. Valitettavasti vain usein vastaantulijat antavat oman koiransa aivan vapaasti tuijottaa, vaania, ryntäillä tai jopa hyökkiä kohti ja tällöin Skuti tuntee olonsa uhatuksi eikä se aina pysty hillitsemään itseään. Skuti ei koskaan tule pääsemään ongelmakäytöksestään eroon, vaan näiden asioiden ja tilanteiden hanskaaminen on jo aikaa sitten muodostunut minulle tavaksi elää ja olla sen kanssa.

Skuti on todella upea persoona ja se on ilahduttanut elämäämme monin tavoin. On ollut onni saada omistaa se, mutta monesti olen ollut myös varsin turhautunut yrittäessäni kouluttaa ”vanhalle koiralle uusia temppuja”. Lähinnä tässä ajattelen ongelmakäytöksen poiskouluttamista: kun juttu on alkanut sujumaan, niin joku takaisku on pyyhkinyt kaiken edistyksen pois – esimerkiksi kimppuun käynyt irtokoira. Kun tällainen tilanne on vielä tullut eteen useammin kuin kerran, niin rehellisyyden nimissä on myönnettävä että joskus on mieli tehnyt huutaa suoraa huutoa ja lyödä hanskat naulaan. Vanhat piintyneet tavat, joihin vielä liittyy hyvin vahva tunnelataus, ovat kuitenkin yllättävän lähellä pintaa vaikka kuori näyttäisikin joltain muulta.

Vaikeinta koko prosessissa oli kenties omien hermojeni kurissa pitäminen varsinkin alussa, sillä kun Skutin käytös ei tosiaankaan ollut mitään mitä ylpeänä omistajana esittelin, turhautuminen ja väsyminen sai usein omankin mielen kiehumaan. Se puolestaan välittyi hetkessä hihnan toiseen päähän ja siinäpä olikin se soppa valmis. Se, mistä uupumuksen ja kyllästymisen hetkinä sain voimia jaksaa, oli ymmärrys siitä ettei Skuti ollut läpeensä paha vaan vain huonokäytöksinen tietyissä tilanteissa, sillä käyttäytyihän se esimerkiksi näyttelyissä aivan mallikelpoisesti. 

Muistoja

Eräs mieleenpainuvimmista muistoista on, kun Skuti putosi tyhjään kaivoon. Tämä tapahtui samana kesänä kun Skuti muutti meille. Olimme ystäväni kanssa lenkittämässä koiria metsäpolulla, jonka varrella on vanha tyhjä, kanneton kaivo. Olin metsälenkeillä aktivoinut koiriani pyytämällä niitä kiipeämään kivien päälle, tasapainoilemaan kaatuneilla puunrungoilla yms. joten ne suorastaan hakivat siihen sopivia paikkoja. Kuitenkaan en osannut varautua siihen että Skuti bongaisi kaivonrenkaan ja päättäisi hypätä ”kiven” päälle. Niin kuitenkin kävi. Yhtäkkiä ystäväni kiljahti ”Skutla!” ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän huudahti että Skuti putosi kaivoon!  En oikein edes ehtinyt ymmärtää mitä oli tapahtunut kun ryntäsimme sydän pamppaillen katsomaan mihin Skuti oikein joutui. Sen muistan että mieleeni ehti iskeä kauhunsekainen ajatus: näinkö pian ja ikävästi tämäkin sitten päättyi... Helpotus oli suuri kun kurkistimme kaivoon ja siellä Skuti oli aikoja sitten sinne heitettyjen ja muutaman metrin syvyyteen jumiin jääneiden romujen päällä. Suojelusenkelit olivat olleet mukana, sillä pudotusta oli onneksi pehmentänyt risukasa jonka joku oli sinne heittänyt.

Siinä Skuti tyynen rauhallisesti pötkötti risujen päällä, vaikka edessä ja takana oli pelkkää tyhjää. Yhden kerran se liikahti ja inahti, kun teimme ystäväni kanssa pelastussuunnitelmaa, mutta rauhoittui heti ja jäi liikkumatta paikalleen. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: palokunta paikalle tai minä kaivoon. Päätimme ensin kokeilla jälkimmäistä eikä auttanut muu kuin ryhtyä toimeen. Teimme talutushihnoista turvaköyden ja onnistuin laskeutumaan kaivon reunalla (onneksi!) olevaa rautalevyä pitkin alas. Levy oli onneksemme sen verran tukevasti jumissa, että se kesti painoni, mutta romu-risukasa, minkä päällä Skuti makasi ei sitä tehnyt. Niinpä roikuin hihnaan tukeutuen ja kurkotin kiinni Skutin pantaan ja onnistuimme kuin onnistuimmekin nostamaan Mamman ylös.

Pelkällä säikähdyksellä siis selvittiin, mutta emme voineet kuin ihmetellä Skutin hermoja. Se ei hätääntynyt missään vaiheessa, ei edes silloin kun ystäväni otti sen vastaan kaivosta niskanahasta nostaen. Mamma oli tyynen rauhallinen koko välikohtauksen ajan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun ihastelin Skutin hyviä hermoja ja sanoimmekin silloin että jos luonnetestituomari joskus sanoo tällä koiralla olevan huono hermorakenne, niin puhukoon pukille! Jos Skuti olisi alkanut räpiköimään siinä risukasan päällä, sillä olisi ollut suuret mahdollisuudet pudota syvemmälle. Onnea oli siinäkin, että se putosi jalat edellä, en oikein edes uskaltanut ajatella miten huonosti asiat olisivat voineet mennä... Skuti ei siis saanut naarmuakaan ja ainoat vammat tulivat minulle, kun jouduin kaivossa olleiden piikkilankojen raapimaksi, ja ystävälleni, joka sanoi että hänellä löivät polvet loukkua. Skuti ei edes säikähtänyt ja kun ponnistelin ylös kaivosta, se oli vastassa odottelemassa että mitäs sinä oikein siellä teit. Mitäkö opin? No sen ainakin, että vaara vaanii juuri siellä missä sitä vähiten osaa odottaa eli tutuissa paikoissa ja tilanteissa. Jälkeenpäin ihmettelin myös miten pystyin toimimaan tilanteessa niin tyynen rauhallisesti ja määrätietoisesti.

Toinen mieleen painuva muisto on kun samaisena kesänä kävimme kokeilemassa lampaiden paimentamista eräällä tilalla.

Alkuun näytti siltä ettei Skuti, suureksi yllätyksekseni, ollut pennin vertaa kiinnostunut lampaista. Se kulki meidän ihmisten mukana eikä mennyt edes katsomaan paimennettaviaan vaikka suorastaan usutimme sitä. Olimme saapastelleet laitumella varmaankin vartin verran ja ajattelin jo että menikö koko reissu ihan pelkäksi huvimatkaksi, kunnes yllättäen tapahtui jotain mikä sai meidät nauramaan. Lammaskatras oli juossut laitumen yhdessä laidassa olevan kumpareen päälle ja lampuri lähetti oman koiransa siirtämään ne pois aidan luota. Kun lauma liikahti, syöksähti viereltäni pieni punavalkea ohjus hurjasti haukkuen katrasta kohti: "Siellähän pysytte, ettekä liiku mihinkään!" Tämä tilanne sattui vielä tallentumaan filmille, mutta valitettavasti tärähtäneenä, sillä juuri tuolla hetkellä Reetu hyppäsi ystävääni vasten kun hän oli laukaisemassa kameraa. Ensi hämmästyksestämme toivuttuamme nauroimme lampurin kanssa kippurassa. Tämän jälkeen Skuti yritti paimentaa lampaita ihan mallikelpoisesti. Oli mukavaa katsoa kuinka se kiersi katrasta ympäri, eikä juossut sen keskelle hajottamaan sitä. Olin etukäteen hieman pelännyt että Skuti saattaisi käyttää hampaitaan lampaisiin, sillä tiesin sen suhtautuvan mm. kissoihin henki pois -meiningillä, mutta Skutille ei tullut mieleenkään näykätä lampaita, ei edes silloin kun sen ajaman lauman pysäytti talon oma paimenkoira ja sen seurauksena Skuti kirjaimellisesti ajoi yhden lampaan perään (katso kuva).

Oli mukava nähdä että Skutilla olivat vaistot tallella ainakin jossain määrin ja se on tämän jälkeen näyttänyt että siltä sujuu myös omapäisten hevosten liikuttelu - tosin ilman lupaa.

 
© Minna Turunen 2006, koulutuskohtia tarkennettu 2007

                    Julkaistu Hundur -lehdessä 1/2008