Haukahdus kaikille!

Mikä on kolmivärinen ja ajaa takaa kaikkea liikkuvaa?
No, sehän olen tietysti minä, Sälli, viralliselta nimeltäni Ullälvas Sorti.
Sanovat minun näyttävän aivan Gremlinsiltä kun innostun esittelemään hampaitani. Tokihan minulla on komeat hampaat, eikä korviakaan voi pieniksi väittää, mutta silti olen omasta mielestäni vain itseni näköinen, en kenenkään muun. Olen myös kuullut sanottavan että käyttäydyn kuin riiviö, mutta se on mielestäni liioittelua.
Olen siis kolmivärinen, musta-ruskea-valkea, joista hallitsevana on musta. Tosin ruskea on alkanut vallata alaa näin iän myötä, joten lopputulos on vielä arvoitus. Turkkini pituus tuntuu olevan ihmisiä kiinnostava asia, sillä niin kauan kuin jaksan muistaa, olen ollut varsin tuuhea- ja pitkäkarvainen. Siitä, kuinka pitkäksi aion sen isona kasvattaa, en ole vielä aivan  varma, mutta nahassani tuntuu sellaista kutinaa että saattaapa se kasvaa hyvinkin pitkäksi.

Muutin viime kesänä tänne Keski-Suomeen uuden emäntäni luo, jolla oli pää täynnä suuria suunnitelmia varalleni. Sertit ja cacibit silmissä kiiltäen hän kaavaili minulle näyttelyuraa ja hyvä ettei tehnyt jo valmiiksi tilaa palkinnoille kirjahyllyyn. Niin hän uskoi menestykseeni. Pah! sanon minä, suuruudenhulluutta. Agilityratojen hurja tuulispääkin minusta piti tulla, mutta sitten kohtalo puuttui peliin. Tai eihän se oikeastaan mikään kohtalo ollut, vaan isoveljeni, perheemme lapinkoira. Olimme ulkona aivan tavalliseen tapaan iltapissalla, kun velipoika sai varmaankin jonkinlaisen hiipivän hulluuskohtauksen tai muun hepulin ja juoksenteli päättömästi edestakaisin. Häntä hänellä ainakin oli kuin oravalla ja minä sitä tietysti vähän ihmettelin ja ajattelin olevani turvassa emäntäni jalkojen vieressä. Toisin kuitenkin kävi. Velipoika ryntäsi suoraan päällemme ja minä, pieni kun olin, menin tietysti kuperkeikkaa törmäyksen voimasta. Se kyllä sattui! Toinen etutassuni tuli kauhean kipeäksi ja seuraavana päivänä emäntäni sai tietää yhden varpaistani murtuneen. Minähän sen tiesin jo heti törmäyksestä toivuttuani, mutta kuinkas sen olisin kertonut, sillä silloin en vielä osannut suomea.

Eläinlääkärissä jalkani sitten sidottiin ja emäntääni lohduteltiin, että tällaista sattuu meneville nuorille miehille, eikä hänellä olisi mitään syytä huoleen. Varvas paranisi tuota pikaa, eikä kukaan edes uskoisi sen olleen kipeä. Niinpä niin, elämä on ihmeellistä. Minun kohdallani ihme vain oli miinusmerkkinen.
Varvas paranikin hyvin, mutta muutoin jalka ei oikein vaikuttanut terveeltä. Ranne oli vino ja kipeäkin se oli. Taas oli matka eläinlääkärille edessä. Minua se paikka on jo tosin alkanut kauhistuttaa, sillä aivan viime aikoihin asti minulle on joka kerta annettu unipiikki takapuoleen ja voi pojat, se tekee kipeää! Olen kuulemma ollut yhteistyökyvytön… Mutta nykyään olenkin jo sen verran reipas poika että röntgenkuvatkin voidaan ottaa ilman nukutusta – tosin pienen taistelun jälkeen. Tappiollehan minä tietysti jään, mutta kyllä se itsetuntoa kohottaa, kun parhaimmillaan minua pitelemään tarvitaan kolme ihmistä! Odotushuone on aika kiva paikka, sillä siellä voin toteuttaa itseäni. Emäntäni vain estelee minua ja se jos mikä on raivostuttavaa.
Olimme tässä taannoin menossa tikkien poistoon ja kuinkas ollakaan, aivan samasta syystä oli vastaanotolle tullut hemaiseva ajokoiratyttö. Varmaankin juuri siitä syystä meillä synkkasi heti mainiosti (hän kyllä aluksi kainosteli) ja päätimme siinä odotellessamme perustaa perheen. Tuskin olimme tästä sopineet, kun meitä jo vedettiin pois toistemme seurasta ja ihmiset nauroivat minulle: ”Kylläpäs pienikin jo osaa!” Totta kai osaan, sillä harjoittelen velipojan avustuksella päivittäin.
Tällaisissa tilanteissa pystyisin kyllä laittamaan emännän kanssa kunnon näytöksen pystyyn, sillä luonnetta ei minulta puutu, mutta aina en sitä tee, koska pohjimmiltani olen kiltti poika. Ja vaikka olisinkin kovistellut emäntää, niin suosio kyllä palautuu kun vain käännän korvat taakse ja katson häntä syvälle silmiin. Minulla onkin erilaiset katseet varattuna erilaisiin tilanteisiin, esimerkiksi ”Kuka? Minäkö?” –katse on monesti tarpeen kuten myös ”Herran enkeli” –katse.

Mutta palataanpa takaisin eläinlääkärin vastaanotolle.
Taas jalkaani kuvattiin ja emäntäni koki elämänsä järkytyksen, kun kuuli diagnoosin: oikean kyynärluun kasvu on pysähtynyt, tehtävä pikainen ulnan osteotomia.
Mitä se tarkoitti, sitä en ymmärtänyt, mutta selvisihän se muutaman päivän kuluttua kun Helsingistä asti tuli lääkäri minua leikkaamaan. Siispä jalastani ajeltiin karvat pois ja kyynärluusta poistettiin muutaman sentin mittainen pala, jotta värttinäluu saisi mahdollisuuden suoristua ja jatkaa kasvuaan.
Paranemisennuste on viime kuuleman mukaan hyvä, itse asiassa kaikki on sujunut tähän mennessä paremmin kuin kukaan edes uskalsi toivoa, mutta ilman pientä ihmettä minusta ei kyllä mitään näyttelytähteä tule. Agilityhaaveetkin täytynee haudata, mutta tokokentälle olen jo lähtenyt seuraamaan velipojan jalanjälkiä. Tosin jos itse saisin ehdottaa, niin joku voisi kehittää jahtaa-ja-hauku-kaikkea-mikä-liikkuu –lajin, niin voisinpa väittää olevani siinä melko haka!
Mutta minulla on aikaa harkita näitä asioita, sillä joudun viettämään vielä jonkin aikaa toipilaslomaa ja harrastamaan vain voimistavaa liikuntaa ja fysioterapiaa. Purin muuten fysioterapeuttia sen verran kovaa, että minulta irtosi poskihammas… Emäntä yritti ottaa sen talteen, mutta velipoika ehti syödä sen.
On kuitenkin harrastus, josta pidän aivan erityisen paljon: ulkona liikkuessamme löydän tuoksuja ja asioita joilla haluaisin parfymoida itseni ja nauttia niistä vielä kotonakin. Jostain syystä emäntä ei ymmärrä tätä ja komentaa minut aina pois – jos huomaa mitä teen. Antaisi minun nauttia pikku paheistani, sillä niinhän minäkin annan hänen tehdä. Tosin olen jo ennättänyt vertailla eri tuoksuja ja huomannut että viikon vanha kala on paras. Sen tuoksu kestää useita pesukertoja!

Parempaa onnea toivoen ja kaikille terveisiä lähetellen,
Sälli

© Minna Turunen

Julkaistu Hundur –lehdessä 4/96

Tervehdys kaikille

Ryhdyin taas kirjoittelemaan elämänmenostani, sillä kaikenlaista on tapahtunut ja aikani tahtoo käydä välillä pitkäksi, koska olen taas sairaslomalla.
Sairaslomalle jouduin, kun emäntä päätti, että vaivainen jalkani voitaisiin yrittää suoristaa. Eihän koipeni toki niin huonossa jamassa ollut, että leikkaus olisi ollut pakollinen, mutta emäntä ei ole luopunut ajatuksesta, että minusta tulisi muutakin kuin sohvakoira. Niinpä me pakkasimme laukkumme ja lähdimme Helsinkiin. Minä luulin että leikkaus kestäisi taas muutaman tunnin ja sitten pääsisin lähtemään kotiin, mutta emäntä ei kertonut että joutuisin jäämään sairaalaan yön yli – ilman emäntää! Minut leikattiin eläinlääketieteellisen korkeakoulun eläinsairaalassa, jossa aiemman leikkauksen tehnyt lääkäri myöskin työskentelee. Hän suositteli emännälle erästä kollegaansa, joka on erikoistunut myös tällaisiin tapauksiin, ja niin sitä sitten mentiin. Minulle oli suuri järkytys kun sairaalassa minut lukittiin koppiin ja emäntä käveli pois. Voi, miten minua itketti! Kun hän seuraavana päivänä tuli minua hakemaan, sai hän kuulla minun olleen aika kova juttelemaan. Olin siis ollut äänessä koko valveillaoloaikani. Rauhoituin ainoastaan kun hoitaja tuli seurakseni. Kokemus oli sellainen, etten toivo sitä uudelleen kokevani. Näillä näkymin niin ei tule käymäänkään ainakaan vuoteen, sillä vasta silloin harkitaan otetaanko metalliromu (ruuvit yms.) jalastani pois vai ei. Jos ne sinne jäävät, niin toivottavasti minun ei tarvitse koskaan kulkea metallinpaljastimen läpi…
Jalkani näyttää nyt melko hyvältä, mutta todellinen lopputuloshan on nähtävissä vasta sitten kun karvat ovat kasvaneet jalkaani takaisin ja lihakset vahvistuneet. Siihen kyllä saattaa mennä kauankin, mutta kuten emäntä sanoo, hyvää kannattaa odottaa. On kuitenkin muistettava, että tällainen onnettomuus takuulla jättää jälkensä jalkaani. Elämme kuitenkin toivossa.

Ehdinhän minä kuitenkin ennen leikkausta tyydyttämään emännän turhamaisuutta suostumalla esiintymään parissa näyttelyssä. Molemmat arvostelut ovat kuulemma balsamia hänen haavoilleen (eikös ne haavat olleetkaan minun jalassani?), vaikkei toisella kertaa kultaa ja kunniaa tullutkaan . Kumpikin tuomari piti minusta kovasti ja sain paljon kehuja, toisen onnistuin jopa hurmaamaan katseellani. Itse en kyllä paljoa perustaisi esiintymisestä, sillä onhan näyttelyissä paljon muutakin tekemistä. Emäntä on tosin yrittänyt selittää minulle ettei näyttelyn tarkoitus ole kilpailla karhukoirien kanssa siitä, kuka jaksaa haukkua tauotta pisimpään, mutta minusta se on mukavaa. Kehässä olen toki hiljaa sekä tavatessani ihania tyttökoiria. Harmi vain että sekin ilo on minulta joksikin aikaa pois. Emäntä on myös luvannut että kunhan kesä koittaa ja saan taas ruveta lenkkeilemään, hän vie minut metsään myyränkaivuuhommiin ja aikoopa hän tehdä minulle sinne jäljenkin. Tämän hän lupasi huomattuaan  miten innokas jäljestäjä olen. Sekin minun piti osoittaa melkein kädestä pitäen: löysin lumesta kissan jäljet ja lähdin ilosta haukkuen etsimään itse otusta. Ensin luulin ettei emäntä vieläkään tajua mitä tarkoitan, mutta vihdoin viesti meni perille. Kyllä emännän kouluttaminen on työlästä.

Milloinkahan emäntä tajuaa hankkia meille tyttökoiran? Vaikka kuinka olen yrittänyt hänelle kertoa että tytöt ovat mukavampia kuin pojat, hän vain uusista pojista haaveilee. Hän ei ymmärrä asiaa minun kannaltani. Isoveljessäkin – se lapinkoira – on jo niin kova kouliminen että se on minulle kokopäivätyötä. Velipoika kun ei tajua että emäntä on ensisijaisesti minun omaisuuttani ja vain minun luvallani hän saa lähestyä emäntää. Myöskin kaikki luut ja lelut ovat vain minua varten. Raivostuttavinta onkin kun velipoika syö juuri minun luutani, sitä parempaa. Silloin aloitan ankaran painostushaukkumisen, jota jatkuu niin kauan että velipoika kyllästyy sitä kuuntelemaan. Usein kylläkin emännän kuulohermot pettävät ensimmäisenä ja hän tulee sotkeutumaan asioihini. Onneksi minulla on valikoiva kuulo, enkä siksi kuule tällaisissa tapauksissa mitään, kun taas velipoika ryntää heti emännän luo irtopisteitä keräämään. Niin tai näin, tärkeintä on että minä saan luuni.

Hankalinta velipojan kouluttamisessa onkin saada hänet ymmärtämään että minä olen arvoasteikossa ylempänä kuin hän – ainakin omasta mielestäni. Aiemmin en oikein saanut rähinää aikaiseksi hänen kanssaan – se hölmö vain seisoi paikoillaan ja heilutti häntäänsä – mutta nyt velipoika on ryhtynyt komentelemaan minua. Toistaiseksi tilanne on entisellään, sillä kunnon välienselvittelyä emme ole pitäneet, mitä nyt miehekästä pystypainia. Emäntä tosin väittää että velipoika vaikuttaa enemmänkin rasittavaa, karvoissaan roikkuvaa ipanaa hätistelevältä kuin tappelevalta koiralta. Masentavaa, ettei minua oteta täysin vakavasti, mutta kyllä minä vielä taivaanmerkit näytän. En ymmärrä velipoikaa laisinkaan. Sanoo emäntä mitä tahansa, se mokoma lapanen ei koskaan kysy miksi – vouhottaa vain onnellisena. Minä sen sijaan aina kokeilen onko emäntä vakavissaan vai ei. Mielistellyt en koskaan ole, enkä luultavasti aio sitä tehdäkään. Toki olen yhteistyökykyinen ja –haluinen, mutta mielestäni sen ei tarvitse tarkoittaa oman aloitekyvyn menettämistä.

Aloitekykyä minulla on emännän mielestä välillä vähän liikaakin. Hän ilmeisesti viittaa tällä erääseen tiettyyn tapahtumaan… Sattui nimittäin niin, että eräänä päivänä velipojan kanssa kahden kotona ollessamme minä jotenkin aivan vahingossa satuin juoksemaan sohvan kulmaan suu sopivasti auki. No, jokainenhan tietää miten silloin käy: sohvan kulmaan tuli reikä. Emäntä ei ollut iloinen, mutta minulle se oli oikea onnenpäivä, sillä huomasin sohvan sisältävän vanua! Onko ihanampaa kuin vanun kanssa peuhaaminen?! Emäntä vaikutti kuitenkin sen verran tuohtuneelta että katsoin parhaimmaksi pitää matalaa profiilia sohvan suhteen. Kunnes hampaani taas tahtomattani tekivät uuden reiän sohvaan, josta minun oli pakko nyhtää vanut ulos.
Osallistun myös mielelläni kaikenlaisiin kotitöihin, joista mukavimpia ovat näin keväiseen aikaan tehtävät multa-askareet. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, ei emännän mielestä apuni ole tarpeen (luulee selviytyvänsä niistä itsekseen paremmin), mutta mitäpä siitä sillä pääasiahan on että minulla on hommat hanskassa ja kuono kukkaruukussa!

HAUSKAA KESÄÄ! toivottelee yhden sortin Sälli

© Minna Turunen

Julkaistu Hundur –lehdessä 2/97

Hei kaikille

Kuumasta kesästä onneksi selvittiin ilman lämpöhalvausta ja edessä on kylmempi ja minulle sopivampi vuodenaika. Kiitos siitä! Kesä oli minulle todellakin rankka kokemus sillä en oikein sietänyt kuumuutta – ilmeisesti minulla oli liian paksu palttoo päällä. Emännän mielestä minusta ei ollut kuin kynnysmatoksi kun makailin nurkissa reporankana.

Jatkuva sairaslomailukin  näyttäisi olevan vihdoin takana päin. Kolmanteen kyllä vielä jouduin, mutta tällä kertaa vain poistettiin romurauta jalastani. Olen päässyt elämään ns. normaalia koiranelämää syksyn myötä ja se on ollut minulle henkisesti hyvin antoisaa. Minunlaiselleni energiselle miehenalulle on ollut tavattoman turhauttavaa yrittää olla ensimmäinen elinvuotensa rauhallisesti aloillaan, mikä on luonnollisesti näkynyt käytöksessäni. Nyt onneksi kaikki alkaa näyttää seesteisemmältä jokaisen osapuolen kannalta katsottuna. Loppukesästä pääsin jopa emännän ja velipojan mukaan tokokisoihin haistelemaan kilpailuilmapiiriä. Milloin sitten itse aion emännän kehään taluttaa, sen aika näyttää, sillä toistaiseksi tokoilu on mielestäni ärsyttävän yksitotista. Oikeastaan meitä emännän kanssa kiinnostavat pk-lajit, sillä ne sopivat temperamentilleni kuin kirsu kuonoon, harmi vain että kampurajalkani asettaa tietyt rajat. Näin pieneltä paikkakunnalta on vaikea löytää maalimiehiä harjoituksiin, mutta onneksi makkarajäljen teko onnistuu emännältäkin. Hmm… Olisikohan tässä uusien urien avaamisen paikka: Suomen, ehkä koko maailman, ensimmäinen ipo-islantilainen… Jäljestys onkin mielestäni maailman mukavinta puuhaa (juputtamisen jälkeen kenties). Kun emäntä sitoo minut puuhun kiinni ja ryhtyy hassun näköisesti tallailemaan ja pudottelemaan lihapullia, tulen minä hulluksi. Rupean rempomaan ja  haukkumaan hurjasti hihnassa, sillä niin kovasti pidän jälkihommasta. Kun sitten päästää tositoimiin, niin kyllä se imee mehut jopa minusta. Meillä onkin ilmeisen rankka talvi edessämme koska toinen koirakoulumme vetäjistä päätti jäädä vauvalomalle ja joudumme emännän kanssa pyörittämään koko sirkuksen aivan kahdestaan. Mutta niin kuin sanotaan, mikä ei tapa, vahvistaa. Toivon vain että emännällä riittää jatkossakin aikaa ja voimia myös minulle ja velipojalle.

Sain minä kesän aikana uuden ystävänkin. Emännän nuorin siskonpoika on ihminen minun makuuni – ja vain vähän minua vanhempi. Vaikka olenkin tällainen vauhtiveikko luonteeltani, lasten kanssa osaan seurustella erittäin mallikkaasti. Meillä on ollut monta mukavaa hetkeä tuon pojan kanssa; unohtumattomin lienee se, kun poika soitteli pihalla tuohitorvea johon minä tietysti yhdyin omalla ulvonnallani (katso kuva). Niin me siinä esitimme dueton ja viimeistään silloin ystävyytemme sinetöitiin. Poika on jopa kaivanut esille edesmenneen koiransa tarvikkeet, jotka ovat nykyään ”Ällin”. Minkäs minun on heidän luonaan kyläillessä, kun täysihoito on näin hyvin järjestetty. Kyllähän me pojan kanssa osaamme tuhmuuksiakin tehdä: poika pissii portailta ja minä portaille… Ei minulla pahaa sanaa olisi sanottavana tuosta pojasta ellei hänellä olisi kummallinen päähänpinttymä tunkea keppejä suuhuni aina tilaisuuden tullen. Se käy välillä hermoilleni, mutta kiltisti nielen närkästykseni. Ihmiset saisivat paremmin pitää jälkikasvuaan silmällä, ettei se jäisi minun harteilleni. Kesämökilläkin lapset yrittävät koko ajan karata metsään ja varmasti siinä onnistuisivatkin ellen minä olisi pitämässä laumaa koossa. Sitten huudellaan emäntää hätiin ja väitetään että minä muka puren! Minkäs minä sille voin etteivät ihmislapset ymmärrä hienovaraisempia kääntymiskehotuksia ja siksi minun täytyy välillä pikkuisen näykkäistä heitä. Emännän mielestä minun pitäisi antaa lasten vaellella aivan miten haluavat, mutta sittenhän he saattaisivat päästä karkuun!

Täysin ymmällä,
Sälli

 © Minna Turunen

Julkaistu Hundur –lehdessä 4/97

Tervehdys!

Voisiko joku kertoa minulle mitä vuodenvaihteessa tapahtui? Velipoika pumpattiin täyteen rauhoittavia lääkkeitä ja ulkona tapahtui kummia. Olivatko ne ufoja vai mitä, se jäi minulle hieman epäselväksi vaikka istuskelin illan ikkunan ääressä ja tutkin ilmiötä. Kovasti ne välähtelivät ja paukkuivat ja aamulla niistä oli jäljellä vain ruudinkatkuisia jätöksiä. Ilmeisesti sama kysymys askarrutti monia muitakin, sillä paljon oli ihmisiä töllistelemässä tapahtumia. Outoa.

Olin kuullut että Keski-Suomikin olisi alkanut islantilaistua, mutten ollut pystynyt sitä omin silmin toteamaan, kunnes… Eräänä sunnuntaina olimme tavan mukaan koirakoulussa kun aivan yhtäkkiä minua kutsui kentän laidalta – kukas muukaan kuin – toinen islantilainen! Vihdoin viimein pääsimme kuonotusten ja yhteinen sävel löytyi heti. Meno oli myös sen mukaista. Minä en unohtanut että olimme koirakentän laidalla ja siksi päätin opettaa tälle uudelle tulokkaalle ehkä tärkeimmän asian elämässä, nimittäin juputtamisen jalon taidon. Ahkerasti näytin mallia ja pikkuhiljaa alkoi oppi mennä perille. Kovin noviisimaisiahan yritykset olivat, mutta minäkin hellyin sen verran että antauduin ajoittain koekaniiniksi, mutta vain hetkeksi. Emäntä oli tästä yllättynyt, sillä yleensä en moiseen alennu. Kuka sellaisesta edes haaveilee, saa kyllä kyytiä. No, minullakin on herkät hetkeni. Tämä uusi tulokas vaikutti aivan kehityskelpoiselta ja tiiviillä harjoittelulla hänestä voi tulla vaikka mitä. Luonnollisesti minun taitotasolleni kohoaminen vaatii säännöllistä tekniikan hiomista: väistöjä, harhautuksia, pusuja, mielistelyä… Niin kuin kaikessa huippu-urheilussa, myöskään juputuksessa ei voi liikaa korostaa lajin henkistä puolta. Kanssapelaajaa täytyy muistaa säännöllisesti käydä lipaisemassa suupieleen, jolloin puolustus yleensä hetkellisesti herpaantuu. Tämä korostuu tilanteessa jossa toinen osapuoli on vastahakoinen tyttökoira. Varsinkaan alussa ei kannata olla turhan valikoiva harjoituskaverin suhteen – tilaisuus on aina käytettävä hyväksi. Minullekin kelpaa yhä melkein kuka tahansa sukupuoleen katsomatta.

Mutta niin oli rankka tämä ensimmäinen tapaaminen, että minäkin olin aivan rättiväsynyt koko illan. Emäntä vain valittaa minun käyttäytyvän kuin ihmislapset, sillä uupuneena minulla on taipumus olla hivenen kärttyisä ja varsinkin velipojan on syytä pysyä silloin poissa minua ärsyttämästä. Se tonttu kun ei ole vieläkään ymmärtänyt kumpi meistä on herra talossa.
Innolla kuitenkin odotan tulevia koirakouluja, sillä kuulin että saattaisipa sinne tyttöislantilainenkin tulla…

Olympiahengessä, Sälli

© Minna Turunen

Julkaistu Hundur –lehdessä 1/98