15.9.2002 Reetu saavutti Fin Tva –arvon ensimmäisenä islanninlammaskoirana Suomessa

Veeran kysymyksiä Reetulle:

Reetu, olet ensimmäinen suomalainen islanninlammaskoira, joka on tottelevaisuusvalio, miltä tämä tuntuu?

Sinänsä vähän ihmettelen sitä puhetta mikä asiasta nousi, sillä enhän minä ole mitään erikoista tehnyt, käynyt vain leikkimässä vierailla kentillä ja pitämässä hauskaa. Mutta se lämmitti kovasti mieltäni kun sain äidiltäni viestin jossa hän kertoi olevansa hyvin ylpeä minusta ja että nyt hän voi kertoa kaikille epäilijöille että kyllä me islantilaisetkin osaamme!

Miten valmistauduit kokeeseen?

Tarkoitatko sitä koetta jolloin minusta tuli tottelevaisuusvalio? No nukuin koko pitkän automatkan aivan reporankana ja taisinpa hermostuttaa Minnaa kun otin asiat niin rennosti – liian rennosti, pelkäsi etten ole hereillä kun on aika mennä kehään. Koetta edeltävän illan vietin normaalista käytännöstä poiketen harjoituksissa.

Mistä liikkeestä pidät eniten?

Hmm… Taitaa olla ohjattu nouto. Rakastan noutamista ja juoksemista käsimerkkien mukaan, enkä millään malttaisi odottaa lähtölupaa hiljaa.

Entä mikä liike tuottaa vaikeuksia?

Kulloinkin aina se mitä on harjoiteltu vähiten. Liikkeenä inhottavin on metalliesineen nouto. Pienen kapulan suostun ottamaan suuhuni ainoastaan nurmelta ja iso kapula tuntuu inhottavalta suussa kun se on niin painava ja kun sen kanssa pitää vielä hypätä esteenkin yli.

Mitkä ovat tärkeimmät asiat elämässäsi?

Leikkiminen ja ulkoilu. Yleensä leikin Aaken kanssa, vaikka tavallisesti innostumme niin että tulee vähän riitaakin ja Skutin kanssa leikin silloin kun se siihen suostuu.  Se ei kovin mielellään paini kanssani, suuttuu usein ja lähtee pois kun minä sitä vähän tuupin. Typerää. Sitten tietysti leikin Minnan kanssa, mutta jostain syystä, en tiedä miksi, ihmiset kutsuvat heidän kanssaan leikkimistä kouluttamiseksi.

Minkälaiset ovat päivärutiinisi?

Aivan säännöllistä päivärytmiä minulla ei ole, mutta päivän askareet muodostuvat nukkumisesta, ulkoilusta ja leikkimisestä aina sen mukaan onko Minna kotona vai töissä.

Pidätkö liikunnasta, ja miten liikut mieluiten?

Rakastan liikkumista ja jos minulta kysyttäisiin niin olisin liikkeellä koko päivän. Eniten pidän siitä kun saan juosta metsässä vapaana Skutin ja Aaken kanssa ja käymme yhdessä tutkimassa riistan jälkiä tai kaivamme myyriä.

Miten taas rentoudut?

Rentoudun kotona makaillen.

Sirpa kysyy Minnalta:

Veera kysäisi Reetun tuntemuksia, minun on pakko esittää myös tämä klassinen kysymys; miltä nyt tuntuu?

Tämä on mielenkiintoinen juttu, sillä etukäteen kuvittelin että suunnilleen taivas aukeasi ja sataisi mannaa, mutta kuitenkin on myönnettävä ettei fiilikseni ole sen kummemmat kuin että olen äärimmäisen tyytyväinen. Totta kai olen iloinen että onnistuimme tekemään haaveestani totta, mutta koska tva on saavutettu omalla työllä, se tuntuu ennen kaikkea palkalta hyvin tehdystä työstä.

En tiedä, ehkä olen vähän pettynytkin etten ole osannut hillittömästi juhlia saavutusta…

Muttei kenellekään tulisi väärää käsitystä, niin arvostan silti tätä saavutusta enemmän kuin mitään näyttelypuolen titteliriviä.

Olet jo ”pitkän” linjan kouluttaja, kerro vähän taustoja itsestäsi kouluttajana, Reetuhan ei ole ensimmäinen toko-koirasi?

Onneksi laitoit lainausmerkit ;) Reetu on toinen koira jonka kanssa olen käynyt kokeissa ja neljäs jolle olen opettanut varsinaisia tokoliikkeitä. Ensimmäisen koiran kanssa ehdimme kilpailla voittajaluokassa ja Reetun kanssa siis erikoisvoittajassa.

Aloin opettelemaan koiran koulutusta ”perinteisellä” tyylillä eli pakotteita avuksi käyttäen, kunnes ostin pennun joka osoittautui araksi ja heikkohermoiseksi ja joka pelkäsi melkein omaa varjoaankin. Tällöin aloin miettimään että on oltava jokin muukin tapa ja aloin pala palalta keräämään tietoa positiivisista koulutustavoista. Tällä tiedonkeruumatkalla olen yhä ja ainakin omalla kohdallani, omat koulutukselliset tarpeeni huomioiden, olen todennut etteivät fyysiset pakotteet ole tarpeen. Silti en orjallisesti noudata mitään koulutusmetodia, vaan olen sitä mieltä että on järkevintä kouluttaa niillä keinoin kuin itse parhaiten osaan.

 Kun Reetu tuli pienenä pentuna sinulle, olitko jo silloin päättänyt että siitä tulee tottisvalio? Vai näitkö että tästä pennusta tulee TVA?

En ollut tehnyt etukäteen mitään päätöksiä siitä, mitä Reetusta tulisi, se ei kuulu tapoihini. En halunnut, enkä halua, asettaa tarkkoja tavoitteita, vaan katson aina mitä aika tuo tullessaan, mutta totta kai minulla oli mielikuva siitä mitä alkaisin Reetun kanssa tekemään. Siihen mielikuvaan ei itse asiassa kuulunut tokoa kuin korkeintaan avoimeen luokkaan asti, mutta olisiko Reetu ollut noin 1,5-vuotias kun aloin kouluttamaan sille varsinaisia tokoliikkeitä ja tajusin heti että koirassa on takuuvarmasti kyvyt tva:han, mutta toinen juttu olisikin että olisiko minussa, koira kun ei yksin pysty koesuoritukseen…

Kerro Reetusta, sen luonteesta koulutettavana ja mitä asioita erityisesti  piti/pitää ottaa huomioon sen koulutuksessa. Siis luonteenpiirteitä tms.

Reetu on hyvin ohjaajaherkkä eli se reagoi pienimpäänkin hengähdykseen tai eleeseen ja ottaa herkästi paineita ohjaajasta. Tästä on se etu, että olen voinut opettaa sille pieniä eleitä vinkiksi ja lisäavuksi tokoliikkeisiin, mutta toisaalta taas tahaton harmistunut hymähdyskin saa Reetun varpailleen ja hyvin helposti se alkaa rauhoittelemaan minua, joten tarkkana saa olla. Reetu on myös erittäin nopea oppimaan, jolloin harjoitukset on suunniteltava tarkoin etukäteen, mutta tästäkin on suurta haittaa kun siihen yhdistetään Reetulle ominainen tapa pyrkiä laskemaan yhteen 1+1 ja tekemään omat johtopäätökset ja toimimaan oma-aloitteisesti  niiden mukaan. Lisähaastetta tuo sekin, että se turhautuu nopeasti, mikä siis lisää ennalta suunnittelun tärkeyttä.

Jos voisimme palata siihen hetkeen kun sait Reetun, onko koulutuksellisesti jotain asioita joita tekisit toisin?

En palkitsisi sitä lelulla niin paljoa kuin tein, sillä koska Reetu on leluhullu niin se saattaa joissain tilanteissa häiritä sen keskittymistä. Tosin on helppo olla jälkiviisas, sillä Reetu ei juuri ruuasta perustanut parin ensimmäisen vuotensa aikana ja siksi kai lelupalkkaa tulikin käytettyä niin paljon.

Entä mitä asioita olet omasta mielestäsi  nimenomaan onnistunut tekemään erityisen hyvin (meidän muiden mielestä varmaan kaikki on onnistunut). Tarkoitan  Reetun persoonaan liittyviä koulutusmenetelmiä/erityistarpeita.

Olen ylpeä siitä että olen tokoliikkeiden kaavamaisuudesta huolimatta onnistunut säilyttämään Reetussa tekemisen ilon ja innon tottelevaisuusliikkeisiin. Että siitä näkee että se nauttii ja että sillä on hauskaa harjoiteltaessa ja että se todellakin itse haluaa tehdä, eikä tee vain koska minä niin käsken. Ja tämä siitä huolimatta että Reetu on herkkä koira ja että minä olen tehnyt paljon virheitä.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta erilaisista koulutusmenetelmistä, mikä on sinun punainen lankasi koiran koulutuksessa?

Minulle kaikkein tärkeintä oli sisäistää ajatus että koira ei tee virheitä vaan vika löytyy aina kouluttajasta. Syy epäonnistuneeseen harjoitukseen on esimerkiksi motivaation puutteessa, liian vaikeassa harjoituksessa tai vaikkapa siinä että koira ei osaakaan liikettä vaikka luulen niin. Koira ei siis ”uhmaa” tai ”halua kokeilla”, minä vain en kouluttajana ole osannut suunnitella harjoitusta kaikin puolin oikein. Tällöin voin ongelman ilmetessä katsoa peiliin ja miettiä mitä olen tehnyt väärin ja vain palata harjoittelussa hiukan taaksepäin, eikä koiran tarvitse ottaa vastuuta epäonnistumisesta.

Jos ajatellaan toko-liikkeitä eri luokissa, mikä on ollut helpointa kouluttaa Reetulle, mikä taas on tuottanut eniten päänvaivaa? Ja miten olet ratkaissut pattitilanteita, kerro jokin esimerkki?

Helppoja liikkeitä on ollut useita, esimerkiksi noutaminen on ollut Reetulle sisäsyntyistä. Päänvaivaa on eniten tuottanut voittajaluokassa tunnistusnouto ja erikoisvoittajaluokassa ruutuun lähetys. Kumpikaan liike ei ole sinänsä ollut Reetulle vaikea, vaan pulma on piillyt siinä etten minä ole aluksi osannut kertoa sille kunnolla että mitä haluaisin sen tekevän, vaan se on sekoittanut kummankin liikkeen johonkin toiseen.

Esimerkkinä vaikkapa viimeisin ongelmamme, evl:n ruutuun lähetys. Lyhyesti ensin mistä liikkeessä on kyse: ohjaaja lähettää koiran edessä, 10 m:n päässä olevalle merkille (esim. muki), jonka viereen koiran on pysähdyttävä seisomaan. Tästä ohjaaja lähettää koiran joko oikealla tai vasemmalla puolella, 25 m:n päässä sijaitsevaan 3x3 m kokoiseen ruutuun, jonka sisään koiran on mentävä makuulle. Tässä liikkeessä koiran kuuluu liikkua merkiltä lähtiessään 90˚ kulmassa ohjaajaan nähden, kun taas ohjatussa noudossa kulma on n. 140˚. Tiesin että Reetu tietää mitä ruutuun meno liikkeenä tarkoittaa, mutta usein se lähti merkiltä ns. takavasemmalle, eteni kymmenisen metriä ja jäi pyörimään sinne ja eikä tiennyt mitä piti tehdä. Koetilanteessahan tämä yleensä tarkoittaa sitä että koira on samalla poistunut kehästä ja liike hylätään. No, ruutua harjoiteltiin hiki otsalla ja aloin jo tuskastuakin kun en ymmärtänyt mikä oli vikana, kunnes erään kerran manailin kaverilleni ”en tajua mitä se tekee, sehän lähtee merkiltä kuin ohjattuun noutoon…” Heureka! Noita sanoja lausuessani tajusin itsekin villakoiran ytimen: lähettäessäni Reetua merkiltä joko ruutuun tai noutoon käytin molemmissa sanallisen käskyn lisäksi käsimerkkiä ja katsetta ja koska Reetu lukee ensisijaisesti kehonkieltä, sen mielestä merkiltä lähetys käsimerkin kanssa tarkoitti aina noutamista. Kun sitten jätin käsimerkin pois ruutuun lähetyksessä ja aloin näyttämään suunnan pelkästään kääntämällä päätäni, Reetu tiesi heti mistä on kysymys.

Ja tämä kysymys on pakko esittää; jännitätkö kokeeseen menoa? Entä Reetu, miten hän suhtautuu sinun jännitykseen?
Miten valmistaudut toko-kokeeseen? Ja mistä tiedät milloin sinä/Reetu olette valmiit kokeeseen?

En yleensä valmistaudu kokeeseen muuten kuin tekemällä mielikuvaharjoituksia – joskus erikoistilanteessa saatan harjoitella edellisenä päivänä. Käyn mielessäni läpi eri liikkeet ja yritän kuvitella kaikki mahdolliset variaatiot siitä mitä koetilanteessa saattaisi tapahtua ja miten silloin tulisi toimia. Luonnollisesti visualisoin myös onnistuneita suorituksia, se on myös hyvin tärkeää.

En osaa sanoa mistä tiedän olevamme valmiit kokeeseen, minulle vain tulee sellainen tunne. En siis pysty katsomaan koekalenteria ja sanomaan että puolen vuoden päästä on koe tässä lähellä, ilmoittaudunpa sinne, vaan sitten kun minulle tulee kisakuume, ”tunne”, niin silloin alan etsimään kalenterista sopivaa koetta ja ilmoittaudun sinne. Tunne tulee kai siitä että harjoituksissa Reetu tekee vaaditut asiat riittävän hyvin – liikkeitä ei tarvitse osata täydellisesti (silloinhan olisimme maailmanmestareita) vaan kunhan ne ovat hanskassa riittävän hyvin, niin se riittää.

Sitten kun olen ilmoittautunut kokeeseen, jännitän ihan sairaasti! Viikon – pari etukäteen olen ihan hermoraunio ja yritän keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt joilla voisin hyvällä omallatunnolla perua osallistumiseni. Koepaikalle päästyäni alan jännittämään, mutta kun oma suoritusvuoro lähenee, jännityskin menee ohi. Tämän vuoksi Reetu odottaa koepaikalla aina autossa, etten hermostuttaisi sitä. Vähän ennen omaa vuoroamme, sitten kun olen itse rauhoittunut, otan Reetun autosta tutustumaan ympäristöön, ettei sen tarvitse tarkkailla sitä kehässä ollessamme – jos otan sen suoraan autosta kehään, se ei pysty vieraassa paikassa keskittymään tekemiseen. Sitten kun oma suorituksemme alkaa, en jännitä yhtään vaan olen täysin rauhallinen. Suljen ympäristön pois mielestäni ja keskityn täysin omaan suoritukseemme, siinä vaiheessa ei maailmassa ole muita kuin minä ja Reetu. Usein en edes tiedä paljonko saimme pisteitä jostakin suorituksesta, oikeastaan ainoa henkilö jota kuuntelen kehässä on liikkeenohjaaja, tuomarin höpinät vain häiritsevät keskittymistä (hyi minua! J ).

Olen muutaman kerran mennyt kokeeseen kun en ole kokenut itseni tai Reetun olevan siihen valmis tai muuten ei ole ollut innostunut fiilis ja seurauksena on ollut ohjaajan taholta hermostumista ja tuskastumista kehässä, jolloin Reetustakin on tullut epävarma ja innoton. Minulle on siis tärkeintä, että minulla on luottamus osaamiseemme, jolloin voin olla rauhallinen kehässä ja keskittyä vain tekemiseen – meni miten meni – sekä se että itsellä on halu mennä kokeeseen.

Missä harjoittelet Reetun kanssa, koulutuskentällä, lenkkipolulla vai keittiössä? Sinulla on kotona kolme koiraa, miten järjestät kaikkien koulutustuokion?

Tärkeimmät harjoittelupaikat ovat olohuone ja piha, jossa kaikki uudet asiat ja niiden perusteet opetellaan. Vasta sitten kun ne alkavat sujumaan, siirryn pois kotiympyröistä. Tavallisesti koulutushetki kestää vain muutaman minuutin koiraa kohden, joten esim. sisällä ollessa kaksi muuta odottaa vuoroaan sohvalla ja josta sitten kukin vuorollaan tulee ”koulutettavaksi” tai menee sinne odottamaan. En vaadi itseltäni että joka päivä olisi harjoiteltava jotain, ei ole mitenkään tavatonta että kuluu kuukausikin ilman varsinaista harjoittelemista. Tällöin ”harjoitukset” koostuvat vaikkapa tasapainoilusta kaatuneella puunrungolla. Koska olen varsin laiska kouluttamaan, uskokaa tai älkää, mottoni onkin sattuneista syistä ”Ei se määrä vaan se laatu” J . Lenkillä ollessa teen myös suurimman osan mielikuvaharjoittelusta ja koulutuksen suunnittelusta.

Koska aikani on rajallinen, en pysty harrastamaan kaikkien koirieni kanssa juuri sitä mitä kunkin kanssa eniten haluaisin, vaan kompromisseja on tehtävä.

Kerro vielä meille jokin hyvä koulutusvinkki? Esimerkiksi kun pentu tulee kotiin, mitä on tärkeää opettaa ensimmäiseksi?

Itse pyrin heti alusta alkaen opettamaan pennulle – tai uudelle koiralle yleensä – että ihmisten kanssa on älyttömän hauska puuhastella. Se tarkoittaa että pennun kanssa tehdään kaiken näköistä ja sille järjestetään ohjattua tekemistä, ettei se oppisi että kaikki kiva pitää keksiä itse (tämä tosin on hyvin itsenäisten yksilöiden kohdalla helpommin sanottu kuin tehty, kokemuksen syvällä rintaäänellä) ja ennen kaikkea, sitä kehutaan ja kannustetaan. Varsinkin jos kokeet ovat tähtäimessä niin näin rakennetaan pohja tulevalle yhteistyölle.

Kysymykset Veera ja Sirpa Turpeinen

Julkaistu Hundur –lehdessä 4/2002