Elokuun viimeisenä viikonloppuna pakkasin laukkuni ja lähdin Reetun eli virallisemmin Fjalla-Frekin kanssa Ruotsiin näyttelymatkalle. Samalle viikonlopulle osui myös tottelevaisuuskoe suhteellisen lähellä näyttelypaikkaa, joten olin mielenkiinnosta ilmoittautunut myös siihen.

 
Perjantai 26.8.2005

Ennen kuin käänsin auton keulan kohti Turkua, poikkesimme Salossa vielä apteekkiin viime hetken ostoksille. Matkapahoinvointilääkettä! Jostain kumman syystä tuoreessa muistissa on vielä viime marraskuinen Latvian matka ja se myrsky mikä sinä viikonloppuna oli. Kun silloin tuulennopeus oli mennen tullen Suomenlahtea ylitettäessä lähes 30 m/s, niin ei ihme että säätiedotuksen luvattua tällekin laivamatkalla ”jopa” 14 m/s tuulta, en aikonut nousta laivaan ilman pahoinvointilääkettä.

Ajaessani kohti Turkua, Paimion kohdalla saimme kiinni edellä vähintäänkin omituisesti ajavan auton. Kuski körötteli 60-70 km/h ja kun edessä aukeni suora, auto ampaisi reiluun satasen vauhtiin hidastaen jälleen kun suora loppui. Lisäksi kuski paineli jarrua aivan summittaisesti ilman näkyvää syytä ja seilasi välillä keskiviivan toisellakin puolella. Liekö puhui puhelimeen? Auton meno vaikutti kuitenkin liian holtittomalta siihenkään puuhaan. Kunnes tulimme risteysalueelle. Auto siirtyi vasemmalle, vastaantulijoiden kaistalle, yli keskellä olevan sulkualueen, pysähtyi siihen ja laittoi vilkun päälle oikealle. En luonnollisesti uskaltanut ohittaa moista menijää pysähtymättä ja kun olimme rinnakkain, näin että tätä autoa ajoi nuori mies joka jammasi ratin takana sen näköisenä että liikkeellä oltiin taatusti jonkun muun kuin kaurapuuron voimalla… En tajunnut ottaa rekisterinumeroa ylös että olisin voinut ilmoittaa poliisille ja kiirekin oli jo ehtiä satamaan, joten se asia jäi. Toki mietin mielessäni että toivottavasti kuski ei saanut vahinkoa aikaiseksi.

Loppu automatka sujui turvallisesti ja eipä kauaakaan kun ajoimme laivaan. Äkkiä hyttiin, tavarat levälleen, pahoinvointilääkkeet itselle ja Reetulle kaiken varalta ja sitten petiin lepäämään. Huomenna on edessä mielenkiintoinen päivä ja toivottavasti vähemmän jännittävä ajomatka kuin tänään. Hyvää yötä!

 
Lauantai 27.8.2005

Herätyskellon soidessa oloni oli kuin höyryjyrän alle jääneellä. Merenkäynti oli ollut kohtuullista ja laiva keikkui aika paljon. Huono olo ei tietenkään ollut tullut, mutta sen verran kolinaa laiva oli yöllä pitänyt etten oikein saanut nukuttua, varsinkin kun en muutenkaan nuku kunnolla ensimmäisenä yönä vieraassa paikassa. Samaa pystyi sanomaan myös Reetusta, se oli kuunnellut käytävästä kuuluvia ääniä varmaan koko yön. Mutta ei auttanut jäädä murehtimaan, vaan hypätä auton rattiin ja kääntää keula heti laivasta päästyä kohti reilun sadan kilometrin päässä Tukholmasta sijaitsevaa tottelevaisuuskoepaikkaa. Kiirekin oli ja sain pitää reipasta vauhtia että ehdin perille ennen kokeen alkua.

Perille saavuttuani huomasin että meillä oli onneksi aikaa käydä Reetun kanssa pienellä kävelyllä, mikä olikin tarpeen sillä Reetu oli viimeksi ulkoillut 12 tuntia sitten. Kiersimme metsässä pienen lenkin ja kentän laidalle palattuani löysin Reetusta viisi punkkia sinnikkäästi pyrkimässä kohti ihoa. Jopa olivat ehtineet tarrata karvoihin. Neljä niistä oli tavallisen kokoisia, mutta viides oli joku hormoniyksilö, reilusti kaksi kertaa muiden kokoinen. Yäk.

Minua jännitti kuinka mahtaisin osata seuraamiskaavion ruotsiksi. Olin kyllä saanut kaveriltani evästykseksi erään suomenruotsalaisen liikkeenohjaajan käskytykset, mutta tietenkin tämä ruotsalainen käskytti eri tavalla – mutta niinhän Suomessakin, eivät kaikki käytä täsmälleen samoja sanoja. Lisäksi kun kuuloni ei ole paras mahdollinen, niin etukäteen tämä asia tuntui hankalimmalta. Kuuntelin siis korva tarkkana kehän laidalla ja yritin painaa muistiini mitä sanottiin. Yhtä sanaa tai termiä, mitä liikkeenohjaaja käytti, en ymmärtänyt, mutta osasin ynnätä yksi plus yksi eli mitä sillä seuraamiskaaviossa tarkoitettiin. Kun sitten vuoromme tuli, onnistuin mielestäni hienosti tekemään juuri kuten käskettiin ja tämän myös liikkeenohjaaja myöhemmin vahvisti – jes, yksi voitto kotiin! Ihmettelin kuitenkin miksi saimme niin huonon arvosanan, mutta myöhemmin ruokapöytäkeskustelussa selvisi ettei Ruotsissa ohjaajan ole sallittua kääntää rintamasuuntaa sivuttaisaskelissa. Tyrin siis tietämättömyyttäni muutoin tuomarin mieleen olleen suorituksen. Reetukaan ei ollut aivan parhaimmillaan, joten se teki myös pari virhettä: luoksetulossa, jossa se teki kaksi kaunista ja nopeaa maahanmenoa, sekä ruudussa, jossa matkalla merkiltä ruutuun oli siinä sivussa mukavasti tyrkyllä hiekkakeko, jonka luo Reetu juoksi (niin muuten muutkin). Sen verran se sekoitti Reetun pasmoja, ettei se enää hakeutunut kunnolla ruudun keskelle vaan jäi osin ulos. Joten nolla siitä. Ohjatun noudon nollasin itse: kapulat olivat pienet ja juuri noudettavaksi tarkoitettu hävisi ruohon sekaan. Reetu yritti muutaman kerran ottaa näkemänsä oikeanpuolimmaisen, mikä oli siis oikeasti keskimmäinen, mutta sain sen luopumaan aikeistaan ja lähtemään etsimään oikeaa kapulaa. Se löysikin sen ja halusin palkita sen siitä etteivät kiellot jäisi päällimmäiseksi mieleen, joten kehuin ja kannustin Reetua kesken liikkeen. Suorituksemmehan oli jo alkanut sen verran kehnosti ettei ykköstulokseen ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, joten mitäpä sitä enää pingottamaan. Loput liikkeet sujuivat pikkunätisti ja saimme nipin napin kolmostuloksen, kun ankarasti haukahteluun suhtautuva tuomari oli miinustanut pisteitämme tästäkin syystä.

Kehnosta menestyksestä huolimatta koe oli kokemuksena varsin hieno. Tämän perusteella toko näyttäisi olevan Ruotsissa pk-maisempi, ikään kuin vapaamuotoisempi. Liikkeenohjaaja ei kysynyt kertaakaan ”valmis?” vaan suoritus alkoi suunnilleen saman tien kun otimme perusasennon liikkeen aloituspaikassa. Tämä hämäsi minua hiukan sillä en todellakaan aina tiennyt oliko arvostelu jo käynnissä vai voisinko vielä hieman valmistella liikettä. Kehää ei ollut, joten eräskin bordercollie olisi Suomessa saanut ruudusta hylätyn, niin laajalla kaarella se haki ruutua että olisi ollut kehästä ulkona monta kertaa. Ohjatusta noudosta olen kuullut sellaista, että Ruotsissa olisi ajatuksena että koiran ei tarvitsekaan nähdä kapuloita, vaan sen on vain juostava näytettyyn suuntaan ja etsittävä kapula. Valitettavasti en älynnyt kysyä vahvistusta tähän asiaan kokeen jälkeen, mutta Suomessa en ainakaan itse ole törmännyt tähän ajattelutapaan. Tässä liikkeessä en myöskään saanut valita kapuloiden kokoa itse, kuten en metallinoudossakaan, niin kuin Suomessa saa. Lisäksi kaikki yksilöliikkeet tehtiin yhteen pötköön, mihin Suomessa harvoin törmää, jos koskaan.

Paljon hyvää oppia siis tuli, joten ei koe mennyt suinkaan aivan hukkaan. Nyt olen paljon viisaampi mikäli joskus vielä innostun Ruotsin puolella kisaamaan. Opin myöskin sen että mikäli Reetun kanssa vielä uusimme urakan, niin yksi lepopäivä on ehdottomasti oltava ennen koetta.

Ruokailun jälkeen – kyllä, kokeen järjestäjän puolesta oli mahdollisuus täyttää vatsa herkullisella lasagnella ja mustikkapiirakalla – lähdimme ajelemaan kohti vajaan kymmenen kilometrin päässä olevaa Grisslehamnia, sillä meillä oli hieman aikaa ennen kuin saisimme varaamamme mökin avaimen. Maisemat olivat kuin suoraan Vaahteramäen Eemelistä, idyllisiä vanhoja maalaistaloja kauniine pihapiireineen, hevos- ja lehmihakoja ihanassa maalaismaisemassa. Sinne haluan vielä joskus uudelleen lomailemaan!

Yöpaikkamme on Norrtäljessä, joten tästä on mukava lähteä aamulla kohti Täbyä ja näyttelyareenaa. Hyvää yötä, toivottavasti saan nukuttua…

 
Sunnuntai 28.8.2005

Aamu alkoi synkissä merkeissä. Leirintäalueen mökin vuode ei luonnollisestikaan ollut Hästens -laatua, joten silmät avattuani ja hieman liikahdettuani tunsin vanhan tutun pistävän kivun ristiselässäni. Päivästä tulisi pitkä ja kivulias, kiitos selkäni välilevyvamman. Onneksi löysin lompakostani yhden vahvan särkylääkkeen, joten pilleri poskeen ja aamurutiinit käyntiin, jotta pääsimme lähtemään hyvissä ajoin näyttelypaikalle. Menomatkalla olimmekin jo ajaneet näyttelypaikan ohi, mikä oli Täbyn ravirata, ja se oli mukavasti Tukholmasta pohjoiseen vievän moottoritien varrella. Ei siis pitäisi olla ongelmia löytää perille. En kuitenkaan muistanut tarkasti mitä oikean rampin opasteessa luki, joten nousimme heti Täbyn kirkonkylän rampille. Olisi kuitenkin pitänyt malttaa vielä seuraavaan, mutta pienen Täbyn sightseeingin jälkeen olimmekin jo näyttelypaikalla. Ja vettäkin oli alkanut tihuttamaan sopivasti.

Siinä vaiheessa kun raahasin häkkiä (olin tietysti unohtanut ”kaljakärryn” kotiin) ja tavaroitani kohti parin sadan metrin päässä näkyvää näyttelyalueen porttia, mietin aika monta kertaa että täytyyhän olla olemassa järkevämpiäkin tapoja viettää viikonloppua kuin tämä: raahata raskasta tavaramäärää tihkusateessa, selkää särkien, parin päivän univelka silmissä ja vielä vieraassa maassa… Kehän laidalle kuitenkin selvittiin ja sitten vain alettiin odottelemaan omaa vuoroa joka olisi parin kolmen tunnin päästä. Onneksi siinä odotellessa taivaskin selkeni.

Islantilaisia oli ilmoitettu yhteensä 8, joista yksi oli jäänyt pois. Kehässä olisi siis kuusi urosta ja yksi narttu. Mielenkiintoista oli se, että kaikki kolme avoimeen luokkaan ilmoitettua urosta, Reetu mukaan lukien, olivat hakemassa viimeistä valionarvoon oikeuttavaa sertiä. Reetu sekä toinen saman luokan uroksista saivat punaiset nauhat ja kun kilpailuluokassa tuomari sijoitti Reetun ensimmäiseksi ck:n kera, uskalsin jo mielessäni tuulettaa sertiä: jäljellä oli enää valiouroksia. Kun ne eivät päässeet osallistumaan paras uros –kisaan, niin palasimme kehään ja jippii, serti oli nyt virallisestikin Reetun! Ainoa osallistunut narttu sai ck:n ja siten sertin, joten kohtasimme rop-kehässä. Tuomari ei näyttänyt kovasti edes miettivän valintaansa, vaan pyysi kiertämään yhden kierroksen kehän ympäri ja ojensi rop-ruusukkeen minulle. Olimme siis saaneet matkalta muutakin kuin pelkkää kokemusta ja se oli tietysti mukavaa.

Laivamme takaisin Suomeen lähti vasta lähempänä yhdeksää, joten meillä oli runsaasti aikaa jäädä odottelemaan ryhmäkehiä. Menestystä siellä ei luonnollisesti tullut ja sitten olikin vihdoin aika pakata tavarat autoon ja ottaa suunta kohti satamaa. Kun laskeuduin moottoritien ramppia, huomasin asian jota en ollut tullut ajatelleeksi: Tukholman sunnuntairuuhka. En ollut koskaan aikaisemmin ajanut autoa Tukholmassa ja nyt olin vielä yksin Reetun kanssa liikenteessä ilman kartanlukijaa. Selvisimme kuitenkin ilman kommelluksia satamaan.

Vaikka laivan lähtöön oli reilut pari tuntia, aika kului nopeasti. Siinä lähtöselvityksen jälkeen odotellessamme Reetu houkutteli pari poikaa pois pahanteosta. N. 10-vuotiaat pojat huomasivat meressä tyhjän juomatölkin, jota sitten innostuivat kivittämään. He kiipesivät pengertä reunustavan matalan betonireunan yli ja tasapainoilivat jyrkällä rantapenkereellä. Ehdin jo mielessäni ajatella etteikö kukaan heidän seurueestaan puutu moiseen vaaralliseen leikkiin, kun ilmeisesti poikien isoisä tuli komentamaan pojat pois. He eivät kuitenkaan totelleet toistuvista käskyistä huolimatta. Reetu seurasi silmä tarkkana poikien touhuja ja yhdessä vaiheessa toinen pojista pani sen merkille. Hän sanoi jotain Reetulle, johon tämä vastasi hännänheilutuksella. Pojat tulivat tervehtimään Reetua ja siitä alkoikin sellainen nuoleminen ja korvien pesu ettei mitään määrää. Reetu istui vuoroin toisen ja vuoroin toisen pojan sylissä ja hartaasti puhdisti korvat, nenät ja naamat. Voi sitä riemua mikä pojilla oli ja mikä tärkeintä, vaarallinen kivitysleikki unohtui kokonaan!

Lopulta pääsimme ajamaan laivaan ja pikaisen iltapalan ja ostosten jälkeen pääsin ojentautumaan petiin. Ah, mikä autuus!

 
Maanantai 29.8.2005

En olisi millään enää malttanut olla tien päällä, mutta onneksi koti jo häämötti. Luulin että selvisimme koko reissusta ilman yhtäkään rokotusten tarkastusta, sillä edes näyttelyssä ei kukaan ollut kiinnostunut papereistamme, mutta onneksi Suomen tulli huolehti siitä ettei kaikkia papereita ollut hankittu turhaan – meitä oli vastaanottokomitea odottamassa laivasta ulos. Hieman ihmettelin kun tullimies kysyi minulta, näytettyäni Reetun passin, että olikos sinulla kaksi koiraa. Vastasin hämmästyneenä ettei ollut kuin yksi, mutta tullimies kurkkasi kuitenkin autoon ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Mieleeni juolahti sellainen ajatus, koska laivassa oli eräässä toisessa autossa kaksi koiraa kyydissä ja näin heidän lähtevän tullista kun ajoin laivan ramppia alas, että mahtoivatkohan he esittää vain yhden koiran paperit. Jos tullia oli etukäteen informoitu että tulossa on kolme koiraa, niin luonnollistahan olisi ollut että tullimies sitten etsi kolmatta koiraa minun autostani. Kukapa tietää, mutta niin avartavaa ja antoisaa kuin onkin matkustaa niin kyllä on vielä ihanampaa palata kotiin!

 
© Minna Turunen 2005

Julkaistu Hundur –lehdessä 1/2006