Tänä vuonna toko-kiertopalkinnon (voi/evl-luokan koirille) voitti Fjalla-Freki eli Reetu. Reetun tottelevaisuuspalkinnon (alo/avo-luokan koirille) voitti Reetun poika Tunturiketun Fagur eli Aake. Molempia koiria ohjaa Minna Turunen Salosta.

Onnittelut vuoden mittaan saavutetuista loistavista tuloksista!

Kiitos!

1. Kerrohan aluksi hieman itsestäsi ja koiraharrastustaustastasi. Kerro myös miten aikanaan olet päätynyt islanninlammaskoirien omistajaksi.
Eläinten kanssa olen ollut tekemisissä ”koko pienen ikäni”. Aluksi olin enemmänkin hevosiin päin kallistunut mutta koirat olivat myös mukana kuvioissa. Ensimmäisen oman koiran sain 13-vuotiaana, sekarotuisen, jonka kanssa sitten uskaltauduin tokokoulutuksiin. Niistä ajoista ei varmaan voi muuta sanoa kuin että tulipahan tehtyä kaikki mahdolliset virheet. Mutta virheistä oppii, onneksi. Ensimmäinen rotukoirani oli suomenlapinkoira, jonka kanssa osallistuin ensimmäistä kertaa tottelevaisuuskokeeseen ja jouduin tokokärpäsen puremaksi. Aloin etsimään kaveria tälle koiralle, mutten toista saman rotuista. Halusin paimenpystykorvan, joka olisi vilkkaampi ja jossa olisi enemmän virtaa kuin lappalaisessa. Lähellä oli ettei valinta osunut kuitenkin lapinporokoiraan, mutta päädyin islantilaiseen, mistä on kiittäminen Lumiluodon Riittaa, joka ensimmäisen puhelinkeskustelumme päätteeksi alkoi rivakasti hommaamaan minulle pentua Ruotsista.

2. Minkä luonteisia koiria Reetu ja Aake ovat? Kuinka paljon isä ja poika muistuttavat toisiaan?
Reetu on itsevarma, aika kova ja yhteistyöhaluinen, mitkä ominaisuudet tekevät siitä loistavan harrastuskaverin. Toisaalta se on myös ohjaajaherkkä, eikä sitä voi missään tapauksessa kouluttaa pakotteilla. Tosin herkkyys on vähentynyt iän myötä. Reetu on aina valmis töihin ja tekemään täysillä niin kauan kuin jalat kantaa.

Aake on kiipijä luonteeltaan ja sen elämän suurin tragedia lienee se, että se on joutunut asumaan koko ikänsä vahvemman uroksen varjossa, mikä ei luonnollisesti ole ollut sen mieleen. Aaken kanssa on oltava tarkkana johtajuusasioissa ja tämä heijastuu kaikkeen, niin arkeen kuin tokoonkin. Onneksi nämä kaksi tukevat hyvin toisiaan, eikä arki Aaken kanssa ole mitenkään vaikeaa, kunhan vain muistaa pitää kiinni tietyistä asioista. Tokokoirana Aakesta ei varmastikaan koskaan tule yhtä ”loisteliasta” kuin Reetusta, mutta eipä kaikkea pidäkään vaatia vaan olla onnellinen että sen kanssa ollaan jo tässäkin asti menossa ja suunta yhä eteenpäin.
Omena on siis pudonnut suhteellisen kauas puusta.

3. Mitkä ovat ne pääperiaatteet, joita noudatat tokokoulutuksessa?
Kuinka suunnittelet harjoitukset ja kuinka paljon harjoittelette?

Tärkein periaate minulla on se, että koulutuksen on tapahduttava kehumalla, kannustamalla ja yleensäkin palkitsemalla ja että koulutuksen on oltava molemmille osapuolille, sekä koiralle että ohjaajalle hauskaa. Rangaistuksia en käytä, tarvittaessa kuitenkin ilmaisen tyytymättömyyteni paheksuvalla äänellä. Tämäkin vain silloin kun tiedän koiran osaavan asian.

 Vaikka sanonkin että kouluttamisen on oltava hauskaa, niin en kuitenkaan tarkoita yletöntä namin syöttöä, riehumista tms. Hauskaa voi ja täytyykin pitää järkevästi, ilman ylilyöntejä, tämän olen kantapään kautta oppinut. Perustuen kokemukseen neljästä omasta islantilaisesta olen huomannut että tämä rotu on varsin helposti innostuva ja jos sitä vielä ruokkii koulutustilanteessa liikaa palkkaamalla, niin hyvin helposti voi huomata joutuneensa tilanteeseen jossa koira menee ylikierroksille jolloin keskittyminen heikkenee ja oppiminen hidastuu. Lisäksi siitä näyttää aiheutuvan helposti oheiskäyttäytymistä, islantilaisen ollessa kyseessä lähinnä haukkuminen (tosin haukkuminen onnistuu tältä rodulta ilman ohjaajan avustustakin…).

Opetteluvaiheessa pilkon liikkeet pieniin osiin ja alan siitä rakentamaan kokonaisuutta. Harjoitusten on oltava niin helppoja että koiralla on mahdollisuus onnistua, mutta kuitenkin sen verran edellistä kertaa vaikeampia tai erilaisia että asian oppiminen etenee. Kun alan opettamaan uutta asiaa, mietin mikä olisi paras lähestymistapa juuri sen koiran kanssa. Saatan kokeilla muutamaa eri tyyliä pikaisesti ja valitsen niistä sille koiralle parhaalta tuntuvan. Nämä erot ovat usein hiuksenhienoja, mutta niillä voi olla suuri merkitys oppimisnopeuden kannalta. Kuten sanottu, haluan että oppiminen etenee, joten ellei muutaman harjoituskerran jälkeen näy edistymistä, muutan harjoitustapaa enkä jää hinkkaamaan asiaa pitkäksi aikaa. Koen tämän olevan eräs mittari jolla mitataan taitoani kouluttajana - että osaan muokata harjoituksesta juuri kyseiselle koiralle sopivan ja eteenpäin vievän. Paikalleen junnaamaan jääminen on merkki omasta taitamattomuudestani.

Ja kun puhutaan kilpatottelevaisuudesta, niin esille pitää tietysti nostaa vaatiminen. Aina ei koirakaan ole parhaassa mahdollisessa vireessä, mutta periaatteessa sen pitäisi suorittaa liikkeet siitä huolimatta. Tämän asian tärkeys on tullut esiin varsinkin Aaken kanssa. On hieman vaikeaa selittää miten harjoittelen tätä vaatimisasiaa, mutta se ei ole mitään ikävää eikä hirveää, se on ennemminkin jokapäiväinen asia jonka perusteet luodaan arkielämässä. Koirani tietävät että kun käsken niiden tehdä jotain, on niiden se tehtävä eivätkä ne pääse ”kuin koira veräjästä” – eivätkä ne haluakaan päästä, silloin kun koulutuksen kaikki osa-alueet on yhdistetty tasapainoisesti. Näin ainakin uskon. Tarvittaessa autan koiriani suoriutumaan, vaikkapa helpottamalla harjoitusta, ja aina lopuksi seuraa kiitos. Näen tämän kaksisuuntaisena asiana koiran ja minun välillä. Tämä koskee myös arkielämää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että koirani olisivat jatkuvasti kuin sotilaat, kyllä ne suurimman osan aikaa ovat ihan tavallisia sohvaperunoita ja tottelemattomiakin. Ne tunnistavat äänestäni milloin haluan ehdotonta tottelevaisuutta ja milloin riittää jotain sinne päin.

Jos puhutaan lajiharjoittelusta, niin en ole erityisen ahkera treenaamaan. Kesällä keskimäärin ehkä pari kertaa viikossa, talvella kerran kuussa – jos sitäkään. Toki joka päivä harjoitellaan tottelemista yleensä ja koirien ollessa vapaana voi ottaa liikkeestä maahan menoa, luoksetuloa jne. Mottoni onkin aina ollut, pakostakin: ei määrä vaan laatu.
Kotona harjoitellessa otan vain yhtä liikettä kerralla, muualla treenatessa mietin 2-5 liikettä jota harjoittelen sillä kertaa ja pidemmällä aikavälillä yritän ottaa kaikkia liikkeitä tasapuolisesti. Mitenkään tarkasti en pitäydy suunnitelmassani, vaan harjoitukset muokkaantuvat tilanteen mukaan. Silloin tällöin käyn kaikki liikkeet läpi.

4. Mikä on ollut helpointa ja mikä vaikeinta Reetun ja Aaken koulutuksessa?
Aaken kohdalla vaikeinta on saada sen keskittyminen pysymään vain ja ainoastaan koulutuksessa. Sillä on vahva riistavietti ja vahtikoiraominaisuuksiakin on siunaantunut kylliksi, joten mikään ei jää siltä huomaamatta ja se katkaisee jatkuvasti keskittymisen. Tämän asian kanssa tehdään koko ajan töitä ja asioihin reagointi onkin vähentynyt valtavasti. Lisäksi kun Aake on islantilaiseksi varsin itsenäinen, leluhullu se ei ole eikä erityisen ahnekaan, niin kyllähän sitä on joutunut pähkäilemään yhtä ja toista jotta Aake ”toimisi”.

Helpointa Aaken koulutuksessa… Hmm, onkohan sellaista ollutkaan… Ehkä Reetun jälkeen sanoisin että parasta ja helpointa Aakessa on se, että koska siltä puuttuu reetumainen kiihko, niin on mukavaa kouluttaa koiraa joka pysyy maltillisena eikä turhaa häslää ja sooloile.

Reetun kanssa ei mikään liike ole varsinaisesti vaikea, mutta liiallinen innokkuus aiheuttaa välillä harmaita hiuksia: ääntelemisestä vähennetään pisteitä tuomarista riippuen ja joskus käydään niin kuumana että homma menee sähläämiseksi. Mutta hyvä näin, mieluummin sitä menettää pisteitä innokkuudesta kuin innottomuudesta.

Reetun kanssa helpointa on ollut varmaan se, ettei koskaan ole tarvinnut miettiä miten motivoida sitä. Tosin alkuun palkkasin sitä liikaa leikkimällä kun olin niin innoissani että vihdoinkin koira jolla on valtava taisteluhalu, jolloin tuli näitä lieveilmiöitä.

5. Molemmat koirat ovat kokeissa tehneet ykköstuloksia kuin liukuhihnalla. Kerrohan salaisuutesi kovaan suoritusvarmuuteen.
Tätä olen kyllä miettinyt itsekin, sillä en kuitenkaan harjoittele niin paljon että kyse voisi olla yksistään siitä. Tarvitaan tietysti taitoa, mutta välillä myös hyvää onnea. Kokeeseen mennessä ei ykkönen ole minulle itsestäänselvyys, vaan nöyrästi menemme yrittämään sen hetkisen parhaamme. Onnistumisen ja epäonnistumisen ero kun voi kuitenkin olla varsin pieni.
Ehkä suoritusvarmuuteen vaikuttaa se, että pyrin kouluttamaan koirilleni rutiinin koeliikkeisiin. Luonnollisesti Reetulla, joka ei enää etene luokissa ylöspäin, tämä näkyy selvemmin. Opetan koirille tietyt maneerit, joista ne voivat päätellä mikä liike on tulossa ja milloin harjoittelemme kentällä, ovat tietyt asiat aina kuten kokeessa, esim. luoksetulon matka ja ruudun etäisyys. Lisäksi rutiiniin harjoitteluun kuuluu mahdollisimman monipuoliset häiriöt.
Suoritusvarmuuteen vaikuttaa varmasti myös aiemmin mainitsemani vaatiminen sekä se, että yleensä pyrin menemään kokeeseen vasta sitten kun osaaminen on sillä tasolla että mikäli kaikki liikkeet tehdään niin hyvin kuin osataan, on saaliina ykköstulos.

6. Olet joskus aiemmin maininnut olevasi kova jännittämään kokeiden alla. Kerrohan miten nykyisin pärjäät jännityksen kanssa vai onko se jo kadonnut kokemuksen / kisaamisen myötä?
En nykyään oikeastaan jännitä ollenkaan ennen koetta, ellen ole asettanut itselleni jotain erityistä tavoitetta. Koepaikalle päästyäni tulee pieni kutitus vatsanpohjaan, mutta niin saakin tulla, se virittää kisavireeseen. Mihin jännittäminen on kadonnut, sitä en osaa sanoa, sillä en käy kokeissa kovinkaan paljon että kisakokemus olisi ainoa syy. Ehkä oma asenteeni yleensäkin koetilannetta kohtaan on muuttunut.
Kehässä olen aina ollut hyvin rauhallinen ja olen yhä, ehkäpä tämäkin on yksi selitys tuohon edellä kysyttyyn suoritusvarmuuteen.

7. Mitä muita harrastuksia sinulla ja koirillasi on?
Eipä juuri mitään sen kummempaa, tavallista arkielämää. Aiemmin harrastimme aktiivisesti myös pk-hakua, mutta se on jäänyt useammastakin syystä.
Olenkin sanonut että tällä hetkellä minulla ei ole harrastuskoiria vaan ihan perusseurakoiria, joita kouluttelen kun muilta kiireiltäni ehdin.

8. Mitä tulevaisuuden suunnitelmia / tavoitteita teillä on?
Luonnollisesti Aaken kanssa yritetään eteenpäin, seuraava tavoite on läpäistä voittajaluokka, katsotaan onnistuuko.
Reetun kanssa ei ole mitään sen kummempaa mielessä, treenailemme entiseen tyyliin ja välillä käydään kokeissakin. Reetu on kuitenkin niin hyvä tokokoira ettei sitä vielä tässä iässä viitsi laittaa eläkkeelle.

9. Kerro terveisesi Hundurin lukijoille.
Toivoisin tietysti islantilaisia näkyvän vieläkin enemmän tokokehissä!

Julkaistu Hundur –lehdessä 3/2005