 |
 |
 |
| 1. Isolate * 2. Erased 3. Two Worlds 4. Pray Nightfall * 5. Primal 6. Perfect Mask * 7. Mystify * 8. No Celebration * 9. Self Obsessed 10. Symbol of Life 11. Channel for the Pain 12. Xavier (bonus track) * 13. Small Town Boy (bonus track) * |
| Kappaleet: |
| Laulu: Nick Holmes Kitarat, elektroniikka: Gregor MacKintosh Kitarat: Aaron Aedy Basso: Stephen Edmondson Rummut, taustalaulu: Lee Morris |
| Paradise Lost: Symbol of Life |
| Julkaistu 2002 (GUN Records) |
| Vuonna 1997 ilmestyneen One Secondin j�lkeen aikanaan vankkana goottimetallin sylkij�n� tunnettu Paradise Lost vajosi sellaisille urille, ett� moni varmasti kuoppasi b�ndin mieless��n lopullisesti. Hostin tarjotessa aivan liikaa elektroniikkapelleily� ja ollessa muutenkin l�hes poikab�nditavaraa, Believe in Nothing palasi pikkuisen raskaampaan, mutta oli kokonaisuutena melkeinp� turhanp�iv�isempi kuin Host. Juuri nuo kaksi levy� yhtye teki EMI recordsin suojissa, joka taisi olla aikamoinen pop-lafka. B�ndi taisi pikkuhiljaa kyll�sty� jo itsekin musiikkinsa suuntaan ja vaihtoi levy-yhti�n GUN recordsiin. T�t� varmasti levyn kansissa olevat revolveritkin ilment�v�t. Mik� parasta, Symbol of Life on taas pitk�st� aikaa ihan kelpo levy, vaikka vanhaankaan ei voi Paradise Lostin sanoa palanneen. Ensisijaisena parannuksena kahteen aikaisempaan levyyn, on raskauden palautuminen suurinpiirtein One Second -l�tyn tasolle. Elektroniikasta yhtye ei ole luopunut, mutta t�ll� kertaa konesoundit istuvat levylle melko kivuttomasti. Parhaaksi puoleksi levyll� n�kisin kuitenkin sen, ett� levy on varsin tunnelmallinen, eik� paljasta kaikkia korttejaan viel� ensimm�isill� kuuntelukerroilla. Mielenkiintoista, sill� kappaleet eiv�t kuitenkaan mit��n kovin monimutkaisia ole. Ideana lienee ollut, ett� levy palvelisi mahdollisimman montaa eri kuuntelijatyyppi�, sill� se sis�lt�� kesken��n aika erin�k�isi� kappaleita. Valitettavasti juuri t�m� piirre romuttaa albumin mahdollisuudet olla mik��n t�ydellisyytt� hipova metallia palvovalle, mutta kokonaisuus on kuitenkin kyllin vahva hyv�ksi levyksi. Merkillepantavaa on se, ett� levyst� kannattaa ehdottomasti hankkia digipak -versio, sill� ylim��r�iset kaksi coverbiisi� ovat levyn ehdotonta eliitti�. Levyn alussa on varsin yksinkertainen ja suoraviivainen peruskompilla jauhava Isolate. Biisi ei ensi kuulemalla sano mit��n, mutta alkaa jatkossa kuulostaa kumman hyv�lt�. Kakkosena tuleva sinkkulohkaisu Erased on sekin varsin yksinkertainen keskinopea biisi. Kertos�e on h�ystetty pianolla ja naislaululla. S�keist�ss� puolestaan on h�iv�hdys Paradise Lostia jostain 1990 -luvun puolenv�lin tienoilta. Erased paranee my�s enemm�n kuultuna. Two Worldsin alku muistuttaa hieman jopa Opethin jotakin kappaletta, enp� muista nyt mit�. Itse biisi on jotain ihan muuta. Ei huono kappale, mutta ei levyn parhaitakaan. Pray Nightfall on tunnelmallinen biisi. Mukavasta tunnelmallisesta kertos�keest� ja yht� tunnelmallisista s�keist�ist� p��osin koostuva biisi ei sek��n, levyn kaavan mukaan, ole mik��n monimutkaisuuden huippu. Mutta sekin, niinik��n levyn kaavan mukaan, paranee lukuisista kuuntelukerroista. Primal on yksi levyn heikkoluokkaisimmista kappaleista. Varsinkin Lee Morrisin lauluosuudet kuulostavat onnettomilta. Miehen kannattaisi keskitty� vain rumpalointiin. Tosin seuraavassa Perfect Mask -biisiss� kaverin vokaalit sopivat paremmin muutenkin j�nn�ll� tavalla omaper�iseen, mutta suoraviivaiseen kappaleeseen. Tulee hieman industrial mieleen. Levyn omaper�isemm�st� osastosta selv� esiinnousija t�m� Perfect Mask. Seuraavaksi tulee kaksi helpommin sis�istett�v�� hitaammanoloista kappaletta, joista molemmat ovat hyvi�. Ensinn� ulos putkahtaa mukavan pianon s�est�m�n kertos�keen sis�lt�v� ja hyv�n, ehk� hieman positiivisen tunnelman ryyditt�m� Mystify. Sitten vuorossa on sopivan raskas ja synkk�tunnelmainen No Celebration. S�keist�ss� menoa tahdittaa yksinkertainen heavy -rytmikitarajumputus. Sit�h�n ei ole Paradise Lostilta kuultu viiteen vuoteen. Kertos�keess� Nick Holmes puristaa ��neens� pitk�st� aikaa jopa ripauksen karheutta. Self Obsessed on sitten hieman joutavampaa tavaraa. Kymmenenten� on levyn nimikkoraita Symbol of Life. Kappale on ehk� hieman enemm�n aikaa vaativa, mutta ei kuitenkaan mielest�ni yli levyn keskitason. Channel for the Pain on varsin omaper�inen, eik� pelk�st��n positiivisella tavalla. Ei se silti ihan huonokaan ole, mutta hieman turhan erikoinen minulle. T�h�n p��ttyisikin sitten varsinainen levy, mutta digipakin omistajat saavat yll�tt�v�n hyv�� jatkomateriaalia kahden cover -version my�t�. Ensinn� Paradise Lost coveeraa Dead Can Dancea loistavatunnelmaisesti kappaleen ollessa hidas Xavier. Biisiss� on sopivassa tasapainossa puhtia ja tunnelmaa. Vauhdikkaan Small Town Boyn ovat puolestaan v�k�st�neet henkil�t, joiden vaikutuskentt�� on juuri t�h�n osaa sanoa. Jokatapauksessa hyv� p��t�s levylle, ei hurjan raskas, mutta ei aivan kevytk��n. Kaikenkaikkiaan sanoisin, ett� Symbol of Life on taas vaihteeksi onnistunut levy Paradise Lostilta. Mik��n kamalan raskas ei sek��n ole, eik� se my�sk��n palaa b�ndin vanhoinin aikoihin, mutta tunnelmallisuus ja onnistunut omaper�isyys ovat sen vahvuuksia. My�s levy-yhti�n vaihto toi mukavia juttuja tullessaan, esimerkiksi kansivihkosesta l�ytyv�t taas kappaleiden sanat. Muistuttaisin kuitenkin, ett� tavallisena versiona en t�st� antaisi varmaankaan aivan nelj�� t�hte�. Loistavat coverkappaleet nostattavat Symbol of Lifen hyv�n levyn tasolle ja neh�n l�ytyv�t vain siis digipakista. |