Amo_Tuon

Tuonela on Amorphiksen nelj�s pitk�soitto, jos demoalbumia ei lasketa, ja selv�sti k��nteentekev� yhtyeen historiassa. Lauluvastuu on l�hes kokonaan Pasi Koskisella, Tomi Koivusaaren �rin�� kuullaan en�� vain taustavokalisointina ja viitosraidalla nimelt��n Greed. B�ndin tyylisuunnan muuttuminen on her�tt�nyt keskustelua ja jakanut mielipiteit�. Osa on j��nyt haikailemaan Amorphiksen aikaisempaa maagista rymistely� �rin�ineen. Joidenkin mielest� uudempi Amorphis peittoaa selv�sti vanhan.

Mielipiteit� on monia, omasta mielest�ni Tuonela tarjoaa suhteellisen vahvan paketin heavyn yst�ville. Jos kitarat eiv�t nouse aivan entisaikojen raskaustasolle, on niiden soundi pehme�mpi ja selv�sti huolitellumman oloinen. Koko levyn ��nimaailma kuulostaa paljon aikaisempaa Amorphista monimuotoisemmalta ja mukana on my�s joitakin kone-effektej�, suurimmaksi osaksi kuitenkin kappaleiden aluissa ja lopuissa. Soitanta hoidetaan tuttuun Amorphis-tyyliin p��osin kitaroilla, bassolla, kosketinsoittimilla ja rummuilla.

Pasi Koskisen laulu on siis puhdasta ja kuulostaa v�lill� ehk� v�h�n silt�, kuin miehell� olisi pyykkipoika nen�ss�. Ei miehen laulu silti mik��n negatiivinen puoli levyll� ole, vaan Koskisen hieman omalaatuinen lauleskelu istuu hyvin Amorphiksen uuteen tyyliin. Itse kappaleiden osalta levy on mielest�ni hieman kaksijakoinen. On kuutisen hyv�� kappaletta, joukossa muutama eritt�in hyv�, mutta loput nelj�, vaikka eiv�t suinkaan onnettomia ole, j��v�t yll�tt�v�nkin mit��nsanomattomiksi. N�m� biisit tuntuvat menev�n vain toisesta korvasta sis��n ja tulevan toisesta ulos j�tt�m�tt� p��n sis�lle mit��n.

Kappaleista putkahtavat selvimmin esiin The Way, Tuonela ja Divinity. N�m� ovat kyll� levyn hittiluontoisimpia kappaleita, mutta mielest�ni my�s eritt�in hyvi�. The Wayn kappalerakenne on hieman omaper�inen, jos hittiluontoisesta kappaleesta puhutaan. Biisi nimitt�in ensin ik��nkuin l�mmitell��n t�yteen vauhtiinsa ja kertos�keeseen, jonka j�lkeen seuraa kaunis soolo-osuus, sitten taas kertos�e ja siihen lysti sitten suunnilleen loppuukin. Oikein hieno kappale mielest�ni, johon Koivusaaren soittama sitar tuo oman mukavan s�v�yksens�.
Tuonela, levyn nimikkobiisi, on kauttaaltaan hidas ja kaunis. Divinity edustaa nopeampaa osastoa, vaikkakin alussa pari kertaa tuleva s�keist� on temmoltaan hitaampi, kuin kertos�e ja kappaleen loppuosuus.

N�iden kolmen kappaleen per�ss� seuraa viel� 3 muuta kelpo kappaletta, joista mainitsen. Toinen raita Morning Star on toteutettu v�h�n tavallisesta poikkeavalla kompilla ja on mielest�ni ihan mukavan kuuloinen. Withered biisi� tarkemmin kuunnellessa huomaa, ett� levyn lyriikat liikuskelevat edelleen vanhasta poikkeamatta kotoisissa Pohjolan tunnelmissa, Kalevalaakaan unohtamatta. Kappale sis�lt�� my�s Amorphiksen muiltakin levyilt� tuttuja Kingston Wall -maisia piirteit� ja kitaran renkuttelua. Lopetusraita Summer�s End on hitaahko ja kaunis, mutta kertos�e vaikuttaa minun korviini hieman oudohkolta. Tomi Koivusaaren �rin�in vokalisoitu Greed puolestaan on omasta mielest�ni yksi levyn latteimpia viritelmi�.

Niin, minusta t�m� uudenlainen Amorphis, vaikka lieneekin suunnattu laajemmalle kohderyhm�lle, kuin pelk�lle metalliporukalle, on ihan onnistunutta musiikkia. Henkil�kohtainen mielipiteeni b�ndin tyylin muuttumiselle on, ett� jos yhtye olisi j��nyt vanhaan raskaampaan tyyliin, olisi se saattanut j��d� junnaamaan samoja uria. Tuonela onkin mielest�ni ennenkaikkea merkki yhtyeen musiikin kehityksest�.