William Risto:

TUNNESOSIALISMI

JA

ANARKOSYNDIKALISMIN ALUKUJUURIA

Monesti meidän päivinä, meidän muka tieteellisellä pohjalla toimivat sosialistiset seurakunnat, ovat kokonaan tunnesosialismin hedelmöittämällä

maaperällä ja Amerikan suomalainen sosialistinen liike saa kiittää olemassaolostaan ensikädessä tunne-elämää. Joskin sitä toiselta puolen sitten 1905

voidaan pitää kuten Suomenkin sosialistista liikettä Venäjän vallankumouksellisen liikkeen kierona äpäränä. Tunnesosialisteista puhuttaessa voin esittää

tässä esimerkiksi kelpaavan kaverin. Hän täällä Amerikan suomalaisten keskuudessa saavutti aikanaan kuuluisan agitaattorisen maineensa yksinomaan

tunnesosialismia saarnaamalla. Siinä hommassa olikin hän niin vetinen kuin hysteerisin laestadiolainen, melkein isä Athanasiuksen vertainen, eikä

suinkaan vähemmin sekava puheissaan. Ollessaan Työväen Opistolla oppilaana särki hänen päätänsä kauheasti, kun piti olla taloustieteen tunneilla ja

historia oli hänelle sumukko, josta hän ei koskaan löytänyt yhtään kiinteätä kappaletta. Mutta minä tunnustan, että en ole kenenkään kuullut puhuvan

runollisemmin, esimerkiksi Kristus-vainajata kuvaillessaan. Kertoillessaan vanhan ajan orjakapinoista, tuntui kuulijalle siltä, kuin itse olisi ollut läsnä

Rooman mahtavien orgioissa ja orjan asemasta katsellut miten mahtavat patriisit mässäsivät syöden linnunkieliaterioita, joihin aterioihin olivat tuhannet

leivoset ja muut laululinnut saaneet uhrata kielensä. Ihan äärimmilleen jännittyneenä istui kuulijakunta, kun puhuja kuvaili miten roomalaiset mässääjät

hiljalleen siirtyivät kalalammikon äärelle. Kuinka juopunut isäntä ja emäntä iloisten vieraittensa kanssa tyyneenä leikkelivät lihaviipaleita onnettoman

orjaraukan istumalihaksista, niillä syöttäen kesyjä kaloja. Kyyneleet siinä tipahtelivat naiskuulijoiden silmistä ja tärähtelivät miesten jäykät leuat

liikutuksesta, kun puhuja tapansa mukaan heilautti oikealla kädellään kaarellisen kierroksen ilmasa ja huusi syvällä paatoksella: "ja niin on tänäkin

päivänä"-, silloin kävi kuohahdus läpi joukon. Viha kapitalistista järjestelmää kohtaan oli suunnaton ja puhuja, kaikkien muitten paitsi paatuneimman

synodolaisen mielestä, oli verraton. Sosialismi sellaisena, minä puhuja sitä esitti, oli paras ja toivottavin asia maailmassa. Helposti ymmärrettävää on, että

niin oikeata kuin lieneekin vedota ihmisten tunteisiin, niin lopulta se ei sentään tuota hyviä tuloksia, sillä tunne-elämällä on kaksi puoltansa. Kun tunne

siihen yhtämittaisen vetoomisen kautta jäähtyy, voi se useissa tapauksissa kylmettyä kokonaan ja niin usein käykin, että entinen tunnesosialisti kääntää

asialle kokonaan selkänsä. Näin on käymässä edellä esitetylle "Kristukselle". Hänestä on parhaillaan kehittymässä tyypillinen pikkuporvari itsekään sitä

Huomaamatta. Sosialidemokraatiset professionalit eivät ole virallisesti halunneet tunnustaa olevansa missään tekemisissä tunnesosialisteihin, mutta silti

ovat aina olleet valmiit kalastamaan siinä vanavedessä, jota myöden tunnesosialismi on kulkenut. Joka kerta myöskin, missä tunnesosialismi on lähtenyt

olevia oloja omalla kristillisellä tavallansa korjaamaan, ovat professionalit persoonaetupyrkimyksissään lyöttäytyneet heidän mukaansa ja he Ovat

enemmän kuin kerran lyöneet tuhkaa joukkojen silmille selittämällä että. sosialismi tieteenä ei olisikaan uskontovastainen sekä, että' sosialismi ei halua

yksityisomistuksen poistamista tuotannon ja jaon välineisiin y.m. sosialismia lieventäviä asianhaaroja. Kiinnittämättä nyt tässä yhteydessä sen suurempaa

huomiota tunnesosialismiin otan tähän muutamia varhaisempien tosin nykyaikaisten tunnesosialistein lausunnoita, joilla lausunnoilla on ollut

kantavuutta Ranskan köyhälistön liikkeissä.

Tunnesosialisti Lammenais kirjoittaa kuuluisassa kirjassaan "Uskovaisen sanoja", jota kirjateosta sanotaan levinneen Ranskan kielellä yli 200 painosta,

puhumattakaan muille kielille käännöksistä. "Köyhän huuto nousee Jumalan luo, mutta ei pääse vielä ihmisten korville. Miksi ei, siksi, että

köyhä vielä on yksinänsä. Keväällä luonnon herätessä kuuluu niityillä ja nurmikoilta vieno ääni, pitkä pidätetty kohina. Sen saavat aikaan

lukemattomat pienet melkein näkymättömät hyönteiset. Yksinään ei mikään niistä saisi ääntänsä kuuluville, mutta yhdessä on niillä ääni.

Tekin maan matalat asukkaat, - miksei kuulu ääntä alhaalta teidän puoleltanne? Miksette yhdisty?" Lammenais näin antaessaan uskonnollis-

luonnontieteellisellä tavalla köyhälistölle viittauksen, miten tärkeätä olisi köyhälistön koota voimansa yhteen ja siten saada äänensä kuuluville jatkaa

selitystään kiihkeässä ja hyökkäävässä äänilajissa seuraavaan tapaan: "Kun sortajat jätetään yksikseen ilman tukea ja vierasta apua, mitenkä käy

heille? Saatana, joka on sortajain kuningas, on neuvonut heille kavalan petoksen. Hän sanoo heille: "Näin pitää teidän tehdä. Valitkaa

jokaisesta perheestä parhaat nuorukaiset, antakaa heille aseet, harjoittakaa ja marssittakaa heitä, ja he tulevat taistelemaan teidän

puolestanne omia isiänsä ja veljiänsä vastaan, sillä minä opetan heille, että se on kunniakas teko. Kinä annan epäjumalat, joita pitää

kutsuttaman kunnian tunnoksi ja uskollisuudeksi ja minä säädän lain, jota pitää sanottaman nöyräksi tottelevaisuudeksi." Niin tapahtui. Ja

he ampuivat. Ja kun heille sanottiin: "Kaiken pyhän nimessä ajatelkaa sitä vääryyttä, sitä kauhistuttavaa tekoa, jota teidät käsketään

tekemään", vastasivat he: "Me emme ajattele, me tottelemme." Kun heille sanottiin: "Te ette enään rakasta isiänne, ettekä äitejänne, ettekä

veljiänne, ettekä siskojanne", niin vastasivat he: "Me emme rakasta, me tottelemme."

Työnjohtajasta Lammenais lausuu: "Uudempina aikoina on työnantajia, jotka käyttäen hyväkseen köyhemmän kansan nälkää ja käsivarsien liiallista

tarjontaa Yhä alentavat palkkoja. Vanhan ajan miehen nimi oli tyranni, noilla toisilla on nimi vain helvetissä." Muistaessamme sen suunnattoman

paljouden mitä Lammenais'in kirjaa levitettiin voimme osapuilleen arvata minkälainen vaikutus hänen edelläesitetyn kaltaisilla lausunnoillaan suuriin

joukkoihin oli. Meillä myöskään ei ole syytä kieltää etteikö Lammenais omalla tavallaan ole valmistanut maaperää Vallankumouksellisen Syndikalismin

opeille ja etteikö Vallankumouksellinen Syndikalismi vielä nykyisinkin hyväksyisi tuota Lammenaisin, kuten monien muitenkin tunnesosialistein kiihkeätä

agitatsionitapaa. Vallankumouksellinen syndikalismi hyväksyy sen tavan, mutta sillä ehdolla, että, vaikka agitatsioni on tunnehikasta ja kansanomaista,

tulee sen ennen kaikkea olla tosiasiallista. Sosialidemokraatit myöskin hyväksyvät tunnehikkaan agiteeraustavan, mutta ovat vähemmän totuuden

rakkaita ja tekevät ääniä kalastellessaan mahdottomia lupauksia, valehtelevat ja vääristelevät asioita.

"Epäkohtia ei voida poistaa sananparsilla, kullekin kykynsä mukaan ja kullekin tarpeittensa mukaan, ei Fourier'in falanstereilla ja

kaikenlaisilla pienillä sosialipolitisilla keinoilla. Ainoa auttava keino on maan ja työvälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun ja koko

työn yhteiskunnallinen järjestäminen." Näin lausuu tunnesosialisti Pequer. Hän oli, kuten edellä lainatusta lauseesta voi päättää, kiivas

yksityisomaisuuden vastustaja. Hän taisteli tarmokkaasti Pairiisin köyhälistön keskuudessa kaikenlaisia pikkuparannuksellisia politisia käsityksiä

vastaan. Puhua pikkuparannuksista, mitä kaikenlaisen nurkkakunta politikoimisen avulla mahdollisesti porvaristolta saataisi, oli Pequerin mielestä

köyhälistön asian pelaamista suorastaan porvariston käsiin. Mitään varmoja tietoja ei ole olemassa miten paljon Pequerin mielipiteisiä köyhälistöläisiä oli

Pariisissa. Tiedetään ainoastaan se, että hän Blancen huijauksen jälkeen vetäytyi kokonan syrjään aktiivisesta toiminnasta ja eli hiljaista työmiehen

elämää. Mutta meille ei olekaan tärkeätä tietää miten Pequer päivänsä kulutti, me tiedämme vain sen, että hän aikanaan ponnisteli innolla. ja

julkisuudessa köyhälistön asian edistämiseksi ja että paljon sellaista mitä hän kirjoitti on kulkenut tavalla tai toisella kansainvälisen köyhälistöliikkeen

taistelukilvessä. Erittäin mielenkiintoinen meille Vallankumouksellisille Syndikalisteille on tuo ylempänä siteerattu lause, jonka hän kirjotti 1842.

Me olemme niin paljon tottuneet kuulemaan juttua, miten Marx ja Engels opeillaan vaikuttivat mullistavasti ihmisten mielissä "keksiessään" sitä ja tätä,

niin että monet itsestään ja keksinnöistään pienemmän melun pitäjät, kuten Pequerkin, jäivät vaatimattomasti huomiotta. Kun he eivät osanneet, taikka ei

tahtoneet tehdä eli teettää itsestään reklaamia, niin yhtyy joku professionalinen sosialidemokraatti heistä sanomaan, että vaikka heidän vuosikymmeniä

kestäneet työnsä eivät ole tulleet julki, niin yhteiskunta ei liene kärsinyt suurta vahinkoa. Mutta vaikka Pequer ei olisi kirjoittanut milloinkaan muuta kuin

mitä edellä olen siteerannut: "Epäkohtia ei voida poistaa sananparsilla j. n. e.", niin, jos tuo lause jokaista kirjainta myöten on totta niinkuin me

Vallankumoukselliset Syndikalistit katsomme sen olevan, niin mielestämme Pequerin kaltainen mies on tehnyt tuhatta kertaa enemmän köyhälistön

liikkeen hyväksi noilla kahdella lauseella kuin monet, jotka ovat kirjoitelleet nidoksittain roskaa työväenliikkeen nimessä ja: työväen asioiden

sotkemiseksi ja köyhälistön pettämiseksi. Vaikka ei ole tarkotukseni omistaa Pequerille noita lauseita omintakeisiksi, niin ovat nuo lauseet kuitenkin,

kenen hyvänsä lausumina, siksi paljon sisältäviä, että paljas ajatuskin, niiden toteuttamisesta saa koko porvarillisen maailman vapisemaan. Niissä

lauseissa kaikuu kerran taloudellisesti järjestyneen köyhälistön ainoa todellinen taisteluhuuto kapitalistiselle maailmalle ja, joka

köyhälistön taisteluhuutona, saa aina ja kaikkialla kapitalistiluokan kohtaamaan köyhälistöluokan, ei veljinä sovitellen vaan veristä tuhoa

uhkuen ja hampaisiin asti asestettuna! Myöhemmät tapaukset Ranskassa osottavat, että joukoissa eli syvälle juurtuneena ajatus politillisen toiminnan

pintapuolisuudesta ja siitä, että politiikka ei koskaan vapauta köyhälistöä kapitalismin orjuudesta, vaan on kapitalismi kukistettava siellä missä sen sydän

sykkii, se on taloudellisella kannalla.

"Omaisuus on varkautta -" selitti Broudhon (anarkisti) saaden poroporvarit kauhistumaan ja sosialidemokraatiset professionalit nimittämään itseänsä

ilkeäksi rauhanhäiritsijäksi sosialistisessa veljessarjassa. Broudhonin ominaisuus ilmeni siinä, että hän vääjäämättömällä humoorilla ja mitä suurimmalla

nautinnolla kävi kiinni professionalien paperiteorioihin ja repi kappaleiksi kamarioppineiden tuulentupakyhäelmät. Erittäin ankarasti hän iski

sosialidemokraattisia professionaleja siitä, mitä nämä aikoivat tehdä valtiolla, kun sen kerran saavat käsiinsä. Broudhonin esitystapa oli kansanomaisen

tuoretta, josta kamarioppineisuuden sekapäisyys oli poissa niin, että vaikka hän esitti sellaistakin mikä ei tarkemman kritiikin edessä ole kestänyt, näytti

se työläisten silmissä niin helppotajuisen kodikkaalta, että se sai heti hyväksymisen osakseen köyhälistöläisten puolelta.

Syvän jäljen on Broudhon kynänvedoillaan jättänyt ei ainoastaan anarkistisella aatesuunnalla, mutta niillä opeilla, jotka ovat yhdistyneet syndikalismin

myöhempään toimintaan. Valtiovastaisuus on suuri merkityksellisin Broudhonin opeista, joka oppi kuuluu eroittamattamasti Vallankumouksellisen

Syndikalismin yhdeksi sen tärkeimmäksi kulmakivistä. Kansanvalistaminen oli toinen ja ehken tärkeimpiä ajatuksia mitä Vallankumouksellinen

Syndikalismi on Broudhonilta saanut. Vallankumoukselliset Sypdikalistit eivät kuitenkaan ole hyväksyneet Broudhonin käsitettä, että kapitalismi ja sen

ylläpitämä valtio tulisi kukistettua puhtaasti rauhallisilla keinoilla kuten hän lausui. "Köyhälistön tulee huolekkaimmalla tunnollisuudella karttaa

kaikkia välillisiä tai välittömiä, valtiollisia, verotuksellisia ja muun tapaisia hyökkäyksiä kapitaalia ja omaisuutta vastaan, koska sellainen

hyökkäys, verhottakoonpa sitä nimellä millä tahansa, olisi ainoastaan yksi tapa tunnustaa kapitaalin ylivaltaa ja sisältäisi siis ristiriidan.

Työ voi kukistaa kapitaalin ryhtymällä toimeen omassa keskuudessaan ja itsensä kautta, yhteenliittymisen keskinäisen takeellisuuden,

itsemääräämän järjestön kautta." Vallankumouksellinen Syndikalismi on hyväksynyt edellä lainatun lauseen loppuosan, nimittäin, että työn tulee

järjestyä taloudellisella alalla niin huolellisesti ja monipuolisesti, että se tekee kapitalistisen toiminnan valtionsa kautta lopulta kokonaan

mahdottomaksi. Mutta Vallankumouksellisilla Syndikalisteilla ei ole pienintäkään syytä yhtyä Broudhonin ja patavanhoillisten sosialidemokraatien

kanssa uskomaan, että kapitalistinen järjestelmä, enempi kuin mikään muukaan järjestelmä, kukistuisi "niin asteettain ja rauhallisesti". Tarpeetonta

on tässä lähteä oikomaan niitä professionalisten sosialidemokraattien Broudhonista levittämiä valheita, että hän olisi ollut rahamiesten ja Louis

Napoleonin apurina, pimittämässä Ranskan köyhälistöä. Meille riittää tämän asian ratkaisemaan se, kun muistamme millä tavalla sosialidemokraattiset

professionalit nykyisinkin turvautuvat, joutuessaan vastustajan kanssa ahtaalle, mitä alhaisimpiin menetelmiin. Ainoa lopullinen puolustuskeino nykyajan

sosialidemokraateilla on levittää vastustajastaan, miten rehellinen hän onkin, alhaisia valheita ja kätyrisyytöksiä, mustata häntä julki ja salaa suupuheilla,

vieläpä sanomalehdissä ja kuitenkin kieltää mustatulta oikeuden puolustaa. itseänsä. Huolimatta professionalisten politikoitsijoiden vastustelusta, jotka

vielä saivat Marxinkin avukseen yrittämään kukistaa vihattua nuijamiestä, levisivät Broudhonin opit sosialidemeokraattisten professionalien suureksi

mielipahaksi Ranskan köyhälistön keskuudessa. Niillä mielipiteillä oli varmoja kannattajia siihen aikaan vielä pienissä maanalaisesti toimivissa

taloudellisissa järjestöissä. Mutta lentoonsa ne opit pääsivät vasta silloin, kun venäläinen Michael Bakunin ilmestyy näyttämölle. Kun Bakunin ja toiset

kumoukselliset huomasivat mihin sosialidemokraattisten professionalien pyrkimykset tähtäsivät näiden hyväksyessä Gothan puoluepäivillä varsinaisesti

sen ohjelman, jonka puolesta Saksan sosialidemokratia on aina vuodesta 1867 niin ahkerasti bassorumpuja gong-gong-kapulalla lyönyt, silti saamatta

ohjelmallaan varsinaisesti mitään aikaan, perustaa Bakunin "Jurafederationin" 1871. Tästä Juraliitosta alkavaksi lasketaan varsinaisen

Vallankumouksellisen Syndikalismin alku.

Ennen Juraliiton perustamista oli Bakunin perustanut vuonna 1864 "Kansainvälisen veljeysseuran", jonka tarkoitus oli sekä suusanallisesti, että

kirjallisen agitatsionin avulla, levittää vasta agitatsionia Mazinin levittämälle kansallisuusihanne ja valtiollisen vapauden pyrkimyksille. Ohjelmaansa

valitsi "Kansainvälinen veljeysseura" seuraavat pääkohdat:

1) Edistää vallankumouksen oppia.

2) Vastustaa uskontoa ja kirkkoa.

3) Pyrkiä hävittämään valtiovallan.

4) Kollektiivinen omistusoikeus.

Tuskin pääsi Bakunin alulle agitatsionityössä yllämainitun suunnitelman perusteella, kun jo Marx huomasi Bakunin hommat ja kiiruhti vanhan tapansa

makaan varastamaan itsellensä toisten suunnitelmia. Marx päätti ei mistään hinnasta antaa tuon venäläisen neromiehen Bakuninin, jonka loistavia kykyjä

Marx kadehti ja vihasi, saada aikaan pysyväistä järjestymistä minkään suunnitelman perusteella. Vastapainoksi eli sanoisinko nyt "kilpailevaksi

järjestöksi." perusti Marx kauppias ja tehtailija Engelsin kanssa "lnternationalen". Tähän Marxin Internationaleen yhtyi sitten joukko tyhjäntoimittajia,

professionaleja ja juutalaisia keinottelijoita, mutta siihen yhtyi myöskin osalta työläisiä ja siksi, että se oli Euroopan sivistyselämän keskuksessa, oli hyvin

luultavaa, että se tulisi kasvamaan. Kasvaminen ei peloittanut Bakuninia, mutta tuntiessaan sangen läheisesti Marxin ja hänen vanavedessään liehuvat, oli

Bakuninilla täysi syy pelätä internationalen toiminnan johtavan Blancen tapaisiin hommiin ja Helmikuun Vallankumouksen surulliseen loppuun. Tätä

hänen epäilystään lisäsi juutalaisen Ferdinand Lassallen ja sorvarimestari Bebelin sosialidemokraattiset puoluetouhut, joissa touhujen helmoissa

liehuivat vanhempi Liebknecht, Marx ja hänen lellipoikansa Engels.

Jo liian monta kertaa oli Bakunin nähnyt mihin kaikkeen nämä miehet ovat valmiit ajaessaan asioitansa eteenpäin. Kilpaa olivat Marx ja Liebknecht

parjanneet Bakuninia Venäjän hallituksen urkkijaksi ja kaikkia hänen yrityksiänsä provokaattorin yrityksinä. He syyttivät miestä, joka oli

vuosikymmenen istunut Venäjän hirmuhallituksen kiduttamana sen kauheissa vankilakomeroissa, sen takia, että hän kohotti äänensä ja taisteli

tuota maailman katalinta solmuruoskaa ja hirsipuujärjärjestelmää vastaan.

Bakunin käsitti mainittujen herrasmiesten hommista, että he tulevat johtamaan köyhälistön asian todellisen vapauden periaatteista, kohti ahdasmielistä

ja fanaattista dogmatiikkaa; että he tulevät jos se suinkin on heille mahdollista, vallankumous-opista muokkaamaan pintapuolisen valtioaatteen

epäjumaloimisen ja vihdoin kasvattamaan joukoissa jonkunlaisella puoluekurilla sokean, mutta turmiollisen johtajauskon. Tarpeetonta on mainita miten

oikeassa hän oli. Tätä kaikkea ajatellessaan tunsi Bakunin tinkimättömäksi velvollisuudekseen nousta Marxin hommaa vastaan. Hän perustikin tätä

tarkoitusta varten 1868 Genevessä "Kansainvälisen Sosialistisen Demokratian Liiton"

Tällä liitolla ja sen alaisuuteen perustetuilla osastoilla päätti Bakunin yrittää vallata Marxin Internationalen kontrollin keinottelevilta herrassosialisteilta

työläisten käsiin ja sitä varten Bakunin ehdotti Marxin Internationalea yhdistymään Geneven liittoon. Marx, joka yleensä oli vähän tekemisissä itse

työläisten kanssa, epäili ja pelkäsi Bakuninin suunnitelmia.juuri sen suosion takia mikä Bakuninille köyhälistöläisten taholta osotettiin, kieltäytyi

yhdistymästä Internationalineen Geneven liittoon. Mutta Bakunin ei vuorostaan heittänyt asiaa sikseen. Hän päätti tovereinensa nimellisesti hajotaa

Kansainvälisen Sosialistisen Demokraatian Liiton (Geneven liiton). Vanhat Geneven liiton osastot järjestettiin nyt Marxin Internationalen osastoiksi vaikka

ne todellisuudessa olivat Geneven liiton osastoja ja Bakuninin taistelujärjestöjä.

Marx kyllä pian huomasi Bakunin'in kenttäliikkeen, sillä hän ei ollut juuri niin tyhmä kuin monet nykyisin Marxilla ratsastelevat, ettei olisi sen miehen

hommia seurannut, jota pelkäsi ja vihasi. Marxin joukkue, kaikesta siitä huolimatta mitä Marx olisi aikonut ja halunnut tehdä, yritti tapansa mukaan pelata

politiikkaa selvissä kysymyksissä. Tästä politikasta selvisi seuraava: Marxin kängin puuhilla ei näyttänyt olevan suurtakaan kantoisuutta varsinaisen

palkkatyöväestön keskuudessa; palkkatyöväki Saksassa, mikäli se asioita seurasi, yhtyi Bebelin ja Lassalle'n työväen puoluetouhuihin tai toisin senoen

Bebel ja Lassalle muokkailivat suunnitelmansa sellaisiksi, että niillä voi lähestyä, kaikenlaisia sorrettuja ja sorvituolin (Bebel) ääressä

riistettyjä.

Vanhempi Liebknecht, Marxin uskollinen mustaustorvi, livisti herransa ja mestarinsa luota Bebelin jälessä ja huolimatta Marxin hyökkäyksestä Gothan

puolueohjelmaa vastaan (Gothan puolueohjelman reunamustutukset, kirj. Karl Marx) tuli tämä Bebelin surunlapsiohjelma: "niin asteettaisesti ja

vähitellen", hyväksyttyä kaikkien sosialidemokraattisesti sairaiden ihmisten yhteiseksi lapseksi. Kaiken tämän nähtyään Marx ja Engels kiristelivät tosin

hampaitansa, mutta päättivät taipua sentähden, kun toiset pelurit olivat luvanneet heitä nostaa suuren yleisön silmissä ylös henkisinä,neropattereinansa.

Marx ja Engels kyllä käsittivät, että heidän tulisi saada liittoonsa myöskin työläisiä, sillä ilman niitä tulisi homma olemaan jokaisen ajattelevan ihmisen

mielestä seikkailijoiden hommaa.

Mutta kokemuksesta sen tiesivät molemmat, että jos he tai jotkut heidän seikkailijatoverinsa menevät köyhälistön keskuuteen puhumaan, niin he puhuvat

kuuroille korville. He Marx ja Engels voivat kirjoittaa perinpohjin syvämietteisiä taloutieteellisiä, historianmaterialistisia y.m. artikkeleja yliopoistomiesten

luettavaksi ja ymmärrettäväksi, mutta se ei vielä merkinnyt läheskään sitä, että työläiset niitä lukisivat tai sitten luettuansa olisivat selvillä, kumpi on

oikeassa Adam Smith vaiko Karl Marx. Marx voi myöskin käydä puhumassa veriheimolaisilleen Brusselin juutalaisille pankkiporhoille, voipa saada heidän

rajattoman ihailunsakin osakseen siitä oppineisuudesta mitä kirjoituksissa ja puheissa esitti, mutta ei hän silti ollut näistä suuroppineisuus-

menestyksistään huolimatta tuumaakaan lähestynyt varsinaista köyhälistöä. Köyhälistö Ranskassa enemmän kuin muuallakaan ei Marxia eikä liioin

Internationaleja tunteneet. Toisin oli Bakuninin laita. Tuskin oli yhtään suurempaa teollisuuskaupunkia Euroopassa, jossa ei työväestö olisi Miehaelia

tuntenut. Pariisin köyhälistön, mieliin oli tulisieluinen Bakunin painunut barrikaadeilla unhottumattomasti; Lyonin työläiset hänestä tiesivät; Pragissa,

Wienissä ja Dresdenissä kertoivat työläiset hänestä. Bakuninista, merkillisiä asioita. Monet olivat hänen kanssaan taistelleet rinnan barrikaadeilla ja

mikään toveruus ei ole koskaan niin särkymättömän luja, kuin se toveruus, mikä solmitaan yhteisellä urhoollisuudella sodan melskeessä.

Kun Bakunin esiintyi työläisille puhujana joko Pariisissa tai Genevessä eli Florensissa, tai missä muualla tahansa, oli hänen puheensa täynnä säkenöivää

neroa ja samalla niin jokapäiväisen kansan omainen, että se sai köyhälistöläiset heti hereille. Sama sävy ja nero ilmeni hänen kirjotuksissaan, joita

työläiset ahmien lukivat. Hänen persoonallisuutensa oli myöskin sitä laatua, että se herätti toverillista luottamusta työläisissä, eikä hän koskaan työläisten

hänelle uskomaa luottamusta pettänyt. Juuri tällaista miestä, tarvitsi Marx apureineen, puhaltamaan todellista elämää frakkitakkimaisen sileään ja

kuivaan herras-internationaleen. Marx laski, että vaikka Bakunin tuleekin ja tuopi joukkoja mukanaan, niin hänet voidaan sopivalla hetkellä, ellei alistu,

potkaista ulos ja mustata köyhälistön silmissä entisellä "poliisiurkkijan" syytöksellä. Työläiset, kyllä tulisivat jäämään Marxin Internationaleen j. n. e.

Kummallakin puolella tehtiin työtä, mutta Bakunin pysyi Marxin ponnisteluista huolimatta voitolla. Internationalen kongressissa Baselissa vihdoin

törmäsivät työläiset ja herrasmiehet yhteen kaikissa kysymyksissä. Bakuninin puolella oli 39 ääntä ja Marxin kängillä ainoastaan 17, Köyhälistö

alkoi olla lujasti kiinni Internationalen kammeissa, sen tunsi Marx elävästi nyt.

Nyt alkoi se häpeämätön mustaaminen Marxin, Liebknechtin y. m. professionalien taholta, jossa ei mitään häpeämätöntä keinoa Bakuninia vastaan jätetty

käyttämättä. Lenteli siinä senkin seitsemän poliisi- ja ryssäläisen urkkijan nimeä; usutettiin internatsionalen osastoja panemaan vastalauseensa,

kieltämään Bakuninin kannattajilta jäsenistölle kuuluvia, luovuttamattomia oikeuksia; kiinnitettiin jo muutenkin valppaan poliisin huomiota Bakuninin

lehteen, lentolehtisiin, puheisiin ja touhuihin. Tuloksena professionalein touhusta, oli se että Bakunin oli lopulta suljettu ja saarrettu Sveitsiin. Hänen

vihollisiansa olivat: Ranska, Saksa, Itävalta, Venäjä ja mikä surullisinta: Marx joukkueineen! - Viimeisessä hädässään yrittivät marxilaiset hajottaa

Juravuoristossa olevia Internationalen osastoja, jotka uskollisesti seisoivat Bakuninin puolella. Siinä hommassa Marxin känki kuitenkin peräti

epäonnistui. Vuoristolaisten ja Juran kelloseppien kanssa Bakunin muodosti . jo ennen mainitun Jurafederationin 1871. Tämän tapauksen jälkeen taistelu

tuli yhä kiihkeämmäksi. Taistelun lopputulos oli, että Marx ja Engels kutsuivat Internationalen kongressin koolle Haagiin 1872. Marx suunnitteli nyt sysätä

Bakuninin ulos Internationalesta ja sitten jäädä siihen yksin määrääjäksi. He olivat laskeneet, että Pariisin kommunin tapausten ja sikäläisen porvariston

ja työväestön "jälkiselityksen" takia ei montakaan Bakuninin suunnan kannattajaa tulisi kokoukseen ja niin ollen olisi Marxin kängillä ollut tilaisuus

joukkojen nimessä tehdä köyhälistön mielialan ja etujenkin vastaisia päätöksiä. Jo etukäteen Marxin känki oli päättänyt potkia Bakuninin ulos

Internationalesta ja sen jälkeen, kun se olisi tehty, niin "bakunilaisille" osastoille piti annettaman koirannuuskaa eri tavalla ja vasta sitten olisi

armahdettava, kun ensin suostuvat maksamaan hyvät lunnaat. Mutta vaikka näin oli laskettu niin toisin kävikin. Bakuninin toverit, niiden joukossa Pietari

Krapotkin, pistelivät jalkapatikassa Sveitsistä Haagiin. jonne saavuttua marxilaisten herrojen naamat venyivät pitkiksi. Marxilaiset eivät ole vieläkään

lakanneet vollottamasta sitä, että he kärsivät kongressissa musertavan tappion huolimatta Marxin ja Engelsin ponnisteluista, jotka omissa suurissa

persoonissaan olivat saapuneet taistelua johtamaan.

Tosin kaikenlaisia vippakeinoja käyttämällä ajettiin tehty esitys päätökseen, että Bakunin on erotettava pois Internationalen jäsenyydestä. Mutta kun

Bakuninin kannattajat ilmottivat eroavansa osastoineen Marxin seikkailija-Internationalesta, ymmärsivät Marx ja Engels että juttu vanhasta

Internationalesta on päättynyt. Sitten kun bakunilaiset työläiset jäivät siitä syrjään, silloin Internationale oli menettänyt taloudellisen voimansa ja siihen

jälelle oli jäänyt ainoastaan kourallinen keljuilevia herrasmiehiä. Siksipä Internationale paperilla esitettiin siirrettäväksi New Yorkiin, joka itse asiassa oli

samaa kuin sen kuolema, vaikka ei juuri siltä näyttänyt.

Bakuninin Jura-liitto köyhälistöläisineen jäi reippaaseen toimintaan Vallankumouksellisen Syndikalismin ollessa sen varsinaisesti henkiin virittämä.

Juraliittolaiset ilmottivat täydellä syyllä edustavansa Internationalea ja meillä nykyajan Vallankumouksellisilla Syndikalisteilla on täysi vakaumus siitä,

että köyhälistön Internationalen sydän sykki työläisistä muodostuneissa Juraliiton osastoissa, eikä Marxin ja Engelsin tai muiden

herrasmiesten kirjotuskammioissa. Todistukseksi siitä, että meidän käsityksemme on oikea, sopii mainita, että vaikka Marx ja Engels olivat tappaneet

liittonsa, eli oikeammin sanoen he itse olivat kuolleet teollisuusköyhälistön asialle, niin teollisuus-palkkaköyhälistö ei ollut kuollut, eivät edes siirtyneet

nuo miljoonalukuiset laumat Marxin ja Engelsin ja muiden herrasjuonittelijoiden kynänvedoilla New Yorkiin tai sitten Lontooseen. Teollisuus-

palkkaköyhälistöläiset, mikäli he olivat ehtineet liittyä Juraliittoon tai kuuluivat silloin maanalaisesti toimiviin ammattiyhdistyksiin, pysyivät niissä ja

naureskelivat Marxin touhuille kukistaa työläisten ajatuksen ja toiminnan vapautta. Tuskin kukaan köyhälistöläinen tunsi pienintäkään pahoinvointia

siitä, josko Marxi oli poissa tai mukana. Olihan köyhälistöläisten kunnioittama taistelutoveri Bakuninin jälellä ja lähellä heitä kuten aina ennenkin näiden

kiivaiden taistelujen vuosina. Kaikki mitä Bakunin puhui tai kirjoitti sai kannatusta köyhälistöläisiltä ja hänen persoonallinen käytöksensä oli sitä laatua,

että se herätti kunnioitusta ja kaikissa suhteissa kelpasi köyhälistön luokkataistelijalle seurattavaksi esimerkiksi. Huonolla menestyksellä lähettivät

viranomaiset ja tappiolle joutunut Marxin känki kaikenlaisia räyhääjiä ja roikaleita Juraliiton osastoihin pitämään yllä rähinöitä ja yrittämään

provoseerata työläisiä rikoksiin. Yritettiin ostaa Juraliiton johtavia henkilöitä porvarien palvelukseen mutta ilman menestystä. Ilman pienintäkään vilppiä

voidaan sanoa ja todistaa, että niihin valheisiin, joita Juraliitosta on köyhälistön -keskuudessa levitetty, ovat suurimpia syyllisiä Marxin

professionaliset seikkailijat, jonka tosiasian he ovat itsekin myöhempinä aikoina tunnustaneet. Sitten se tosiasia, että Juraliiton sisälle

tunkeutuneet poliisiiurkkijat panivat toimeen yksityisluontoisia rikoksia, on kokonaan ulkopuolella niiden opetuksien mitä Bakunin opetti. Hän ei

milloinkaan turvautunut alhaisiin ja köyhälistön luokkaramoraalia alentaviin menettelytapoihin ja kaikkein vähimmän hän taisteluillaan etsi omaa

persoonallista etuansa; hän eli koko sielultaan työläisten maailmassa, mutta tiesi myöskin aina kyllin ajoissa iskeä köyhälistön keskuuteen tunkeutuneita

herrasmiehiä käpälille ja paljastaa heidän todelliset tarkoituksensa. Siitäpä juuri, siitä lahjomattomuudesta, se katala vaino Bakuninia kohtaan johtuukin.

Bakuninin opeista mainittakoon- seuraavaa:

1) Täydellinen vapaus ja tasa-arvoisuus on saatettava voimaan todellisesti ja kaikkialla.

2) Ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet toimeentuloon ja opetukseen, että he voisivat harjottaa yhteiselämää ilman pakollista johtoa,

pakkolakeja ja pakkoa.

3) Ihminen on oleva itsensä ylin herra, mutta voidakseen todella nauttia jostakin, tulee nautinnon olla yhteistä ja vasta silloin on ihminen

todellisesti vapaa, kun hänen vapautensa perustuu kaikkien hänen vertaistensa vapauteen.

4) Yhteistunto (solidarity) on ainoa valta, jota ihmisen on kumarrettava.

5) Yhteistunto (solidarity) on se voima, jonka avulla ihmisten vapauksia hallitaan ja järjestetään.

6) Valtio on pilannut ihmiset. Ihmiset saattavat jättää naapurinsa nälkään kuolemaan tai antaa hänen kiduttaa lapsianaan. Sen estäminen

ei muka kuulukaan ihmisille vaan valtiolle. Valtion tehtäväksi on nyt jätetty se, minkä ihniiset ovat lainiinlyönueet; valtio on turmellut

yksilöitten vapaan alotteen ja heidän siveellisen voimansa. Sellainen laitos ei parane korjauksista. Se on täydellisesti hävitettävä. Kaikin

voimin on vastustettava keskusvaltaista valtiota sellaistakin, jota Marxin oppi vaatii. Kun sosialistit pyrkivät valloittamaan valtiovaltaa, on

todellisuudessa valtio vallottanut sosialismin. (Miten totta juuri nykyisin Saksan ja muitten Europan maitten Sosialidemokraatteihin nähden.)

Anarkistien tulee taistella kaikkea parlamentillista ja valtiollista toimintaa ja kaikkia hallitsevia ylivaltoja, myöskin uskontoa vastaan,

koska sekin on ylivaltaa ja auktoriteetti-oppia.

7) Vasta sitten, kun kaikki olevan valtion kuristuslaitokset on hävitetty,voi ihminen kohota todellisen solidaariteetin kautta sille

yhteisyyden asteelle missä mikään säännöstelty kuolettava järjestelmä ei häntä alas paina.

8) Kaikki omaisuus on tuleva yhteiseksi tosiasiallisesti eikä minkään oikeuden voiman pyhityksen kautta.

9) Kristus oli puhtauden ja jalouden esikuva. Kristillisyys alkupuhtaudessaan on kaunis ja arvokas. Mutta kirkko on petollisin kaikista

petollisista laitoksista ja on se valtion porttona hävitettävä.

Merkillisin Bakuninin ajatuksista oli juuri tuo solidaariteetti eli yhteystunto-oppi. Hän luotti siihen rajattomasti ja käsitti, että köyhälistö ilman

yhteistuntoa ei kykene asemaansa parantamaan. Toiselta puolelta, kun yhteistunto työläisissä saadaan kehitettyä mahdollisimman syväksi, silloin on

heidän tämän yhteistunnon elähyttämänä tehtävä hyökkäys valtiota vastaan sekä vihdoin omalla suoralla toiminnalla kukistettava tuo pakkolaitos. Mutta

Bakunin erosi täydellisesti Marxista siinä, että hän ei nähnyt pienintäkään mahdollisuutta kehittää voimakasta, pysyvää ja puhdasta solidaariteetti-

yhteistunnetta dogmaattisella järjestelmällä, kuten Marx ja hänenlaisensa sosialidemokraatit uskovat. Bakunin tiesi kyllä sen, että järjestelmällinen

menettely on hyvä monissa tapauksissa, mutta hän tiesi myöskin, että kun joukot eivät ole syvällisemmin kehittyneet, niin on heille aina vaara tarjolla

joutua dogmaatillisessa hengessä toimivien johtajiensa mielivaltaisten säädöksien ja lakien alaiseksi. Siispä hän ei millään ehdolla suositellutkaan

sellaista dogmatiikkaa, joka olisi jonakin päivänä tullut joukkojen virkeän ja omintakeisen toiminnan kompastuskiveksi. Hän vaati täydellistä vapautta ja

tasa-arvoisuutta omassa joukossa ensin, sillä hän oli varma siitä, että mikäli ihmiselle oleellinen ja koskaan kuolematon vapaude kaipuu saa kehittyä

luonnollisella tavalla, niin se synnyttää voimakkaan tasa-arvoisuustunnelman. Nämä kaksi yhdessä sitten synnyttävät solidaariteetti-tunnelman, niin

voimakkaan, syvällisen vapaan ja tunnehikkaan, että sellaista ei koskaan kykene luomaan mikään dogmatiikallinen ja sääntöopillinen järjestelmä. Hän

tiesi, että kaikkialla siellä missä dogmatiikallisuus ja sääntöperäisyys oli astunut luontaisen vapauden ja tasa-arvokäsitteiden tilalle, siellä ei myöskään

joukoissa, olipa ne joukot mitä lajia tahansa, ollut elävää toimintahalua. Kaikki on vaan kylmää, kuivakiskoista pakkovelvollisuuksien vastenmielistä

täyttämistä, jossa. aina vinkuu joukkojen selkäpiillä johtajien uhkauksien, pelotuksien ja vetoomuksien ruoskan iskut.

Köyhälistö tahtoi Bakunin kasvattamaan vapaan joukon, joka käsittäisi asiat syvästi ja monipuolisesti, joka tuntisi yhteenliittymisen rakkaaksi

velvollisuudekseen itseänsä ja toisia samalla yhteiskunnallisella tuotantotasolla olevia köyhälistöläisiä kohtaan. Joukon, joka aina ymmärtäisi, että he

eivät ole liittyneet yhteen ollakseen jonkun johtajasielun tähdottomia pelinappuloita. Tällaista monilukuista yksilöä pyrki Bakunin kasvattamaan, eikä

kuten sosialidemokraatit ovat vääristellen selittäneet hänen oppinsa tarkoittavan rajatonta yksilön yksilöllistä vapautta, tehdä mitä vaan haluaa

välittämättä kenestäkään. Me voimme sen käsittää jo siitäkin, että Bakunin ei luottanut yksilöön, koska hän pyrki perustamaan taistelujärjestöjä ja se,

että Juraliiton osastoissa, huolimatta marxilaisten provokatsionista, varsinaisen jäsenistön keskuudessa vallitsi mitä vapain ja veljellisin mieliala, osottaa,

että Bakunin ei tehnyt turhaa työtä Juraliittolaisten keskuudessa tasa-arvoisuustunnelma oli niin syvällisesti kehittynyt, että sen tunnelman ja jäsenistön

ainaisen. valppauden avulla täysin tajuavat bakunilaiset, useammin kuin kerran, paljastivat joukkoonsa tunkeutuneita poliisiurkkijoita ja Marxin

joukkueen lähettämiä hajottajia Geneven osastoon m. m. tunkeutui Pariisin poliisiprefektin palkkaama urkkija. Hän oli heille ominaisella tavalla innokas

esittämään ja puheittensa mukaan valmis toteuttamaan mitä päättömyyttä tahansa. Erään kerran, kun bakunilaisia oli kävelyretkellä isompi joukkue

yhdessä, myöskin mainittu tiedustelija mukana, alkoi urkkija keskustelemaan naisasiasta, puheessaan tehden naisasiaa halventavia viittauksia. Mutta

siinä olikin hänen uransa loppu geneveläisten keskuudessa. Yksi Juraliiton naistoveri huomautti urkkijalle: "Olisipa Michael vaan täällä, niin te ette

puhuisi noin poliisiurkkijalle ominaisessa äänilajissa."Enempää ei tarvittu, se riitti jokaisen toverin kiinnittämään huomionsa urkkijaan ja

seuraavana päivänä hän hävisi geneveläisten keskuudesta. Solidaariteetti-opin opettaminen Juraliiton osastoissa pidettiin yhtenä tärkeimmistä

opinkappaleista, mutta sitä ei saanut pakollisesti yhdellekään jäseneksi pyrkijälle tai jo jäsenenä olevalle tyrkyttää. Jäsenistön tuli yhteisten pyrkimysten

ja ennen kaikkea samanlaisen taloudellisen asemansa tuntevana itse työmaalla oppia ymmärtämään köyhälistön luokkasolidaariteetti-tunnelman. Ja

olkoon Bakuninin kunniaksi mainittuna, että se vähä todellista solidaarisuus-tunnelmaa mikä sosialidemokraattien leirissä nykyisinkin on olemassa, on

löydettävissä vallankumouksellisista työläisaineksista, joita tuotannollinen taso läheisimmin toisiinsa yhdistää.

Varsinaiset sosialidemokraattiset professionalit voivat sitävastoin lyöttäytyä ehta porvareiden kanssa yhteen ja iloita porvareiden työläisiä vastaan

julistamista luokkatuomioista, kuten tapahtui M. M. Hilströmin ja Utahin valtion välisessä jutussa. Juraliitosta perintönä Ranskan Vallankumoukselliselle

Syndikalismille monien muitten periaatteellisten ja menettelytapaoppien matkassa on kulkenut salidaariteetti-oppi, -vapaus, -tasa-arvo ja ei-johtajavalta-

käsitteineen. Nyt parhaillaan valtaa solidaariteetti-oppi Vallankumouksellisen Syndikalismin ja Industrial Workers of the Worldin lippujen alla yhä

useampia kannattajia leiriinsä itse työmaalla varsinaisten köyhälistöläisten keskuudesta ja vihdoin tulee aika, jolloin köyhälistöläisten työmaalla

yhteenliittynyt voima on niin suuri ja tuotannallisesti niin vääjäämätön, että se hävittää kapitalistisen yksityisomistuksen tuotannon ja jaon välineisiin

sekä tuhoaa luokkavaltion tietenkin sillä ehdolla.kuten Bakunin viimeisessä kirjeessään viimeisenä lauseenaan sanoi uskolliselle taistelutoverilleen:

"Ilman korkeampia, tietenkin inhimillisiä ihanteita, ei mikään vallankumous voi viedä voittoon." Ihanne, jonka Vallankumouksellinen

Syndikalismi täydellisesti omaksuu, on kyllin korkea ja samalla kertaa inhimillisen mahdollisuuden rajoissa, se on köyhälistön

luokkavapautuminen ja kapitalistisen riistojärjestelmän poistaminen köyhälistön itsensä kautta.