JOHTAJAT VAIHTUVAT
20. marraskuuta 1918 Mahno kuuli Hetmanin hallituksen kaatumisesta. Vallan oli ottanut "Ukrainan Direktorio". Mahno joutui nyt kylmiltään pitämään talonpojille puheen. Luonteeltaan luihuna Mahno totesi pokerinaamalla että: "Viinnitchenko on sosialisti ja ottaa osaa raatajien elämään ja taisteluun". Mahnon mukaan kuitenkin Direktorion aikeista ei ole tietoa ja siksi on pakko: " tehdä valmisteluita jos joudutaan taistelemaan sitä vastaan".
Pian kuulemma selvisi, että talonpojat olivat yleisesti Direktoriota vastaan. Tällöin anarkistikenraalikin pisti kovan kovaa vastaan. Mahno kuitenkin lähetti Ukrainan uusien vallanpitäjien joukkoihin kaksi edustajaa, molemmat vasemmistososialistivallankumouksellisia. Tarkoitus oli " kuullostella Katerinoslavin varuskunnan sotilaiden ja nuorempien yleisesikuntaupseerien mielialaa ja valmistaa salainen yhteys heihin"! Mahnon mukaan vastarintaan olisi tarvittu "70 tai 100 tuhatpäinen partisaaniarmeija" ja siksi hemmo pisti juonittelut kehään!
Direktorion joukkojen lyötyä bolsevikkijoukot Katerinoslavissa bolsevikit tarjosivat Mahnolle yhdistettyjen joukkojen ylipäällikkyyttä. Tämä naula veti ja joulukuun 27. päivänä sumuisena aamuna Katerinoslavin asemalle raksutti tyhjä juna. Perässä tuli panssarijuna täynnä miehiä. Asema ei ollutkaan miehitetty ja kumoukselliset hyökkäsivät junasta vasta asemalla. Vallankumouksellisten tykistö aloitti samassa tulituksen jalkaväkeä tukeakseen. Taistelun aikana eversti Martinenko loikkasi Mahnon puolelle. Taistelu kesti kolme päivää ja päättyi Mahnon voittoon. Mahno vapautti vankilan vangit jotka alkoivat ryöstellä "vastoin Mahnon käskyä" jolloin Mahnon oli pakko "ampua useita rosvoilijoita".
Seuraavana päivänä täydennyksiä saaneet Ukrainan joukot tekivät vastahyökkäyksen. Mahnon joukkojen oli pakko perääntyä. Väittämän mukaan kaksi tuhatta bolshevikkia hukkui Dnjepriin, jonka jää oli " liian ohutta". Mahno menetti kuusisataa miestä ja pääsi neljänsadan kanssa karkuun. Pian partisaaneihin liittyi kuitenkin aina vain lisää väkeä ja miesmäärä oli pian kuusi tuhatta.
Ukrainalaiset perääntyivät pian puna-armeijan tieltä. Mahno taisteli taisteluita vallatakseen "väkijuomia, sokeria ja erilaisia tuotteita "! 22. päivä Mahno ja bolsevikit jälleen hyökkäsivät Katerinoslaviin, joka vallattiin viiden päivän taistelun jälkeen.
YHTEISTYÖ POLSUJEN KANSSA
Mahno oli jo havainnut että bolshevikit ovat huijareita joiden kanssa yhteistyötä ei kannata tehdä. Mahnolle ominainen käytännöllisyys ja kierous kuitenkin voittivat ja 26. tammikuuta bolshevikki Dybenko ja Mahnon edustaja Chubenko tekivät sopimuksen taistelusta "vastavallankumousta vastaan". Anarkistiarmeijan tuli pitämän omat komentajat ja mustat pääkalloliput kuhan hyväksyttäisiin "poliittiset komissaarit".
Selvää on, että sopimuksesta ei ollut mihinkään. 27. Maaliskuuta Orkhivissa paikallinen mahnolaisten yksikkö kyllästyi bolsevikkeihin joiden "politiikka " nähtiin pelkkänä rosvoamisena ja ryöstelynä. Käsitys kommunismista kun kilpailijoilla oli niin erilainen. Kaksituhatta mahnolaista kahden tykin ja kahden konekiväärin kanssa pisti luun kurkkuun viattomille markkinoille tavaraa kuskanneita talonpoikia rosvoilleelle bolshevikkiyksikölle. Kommunismi tapahtuu kommuuneissa saatana! Paikalle lähetetyt kolmesataa bolsevikkiratsumiestä yllättäen liittyivät köyhän kansan puolelle Leniniä ja muita rikkaita sortajia vastaan!
MAHNOLAISTEN POLIITTINEN JÄRJESTELMÄ
Vuoden alussa oli pidetty kaksi kongressia jossa pohdittiin anarkistiarmeijan ja paikallisväestön suhdetta. Ensimmäinen pidettiin 23.tammikuuta Dibrivkassa ja toinen 12. helmikuuta Huliai- Poljessa. Jälkimmäinen oli kooltaan huomattavasti edellistä isompi (245 delegaattia edustamassa 350 kuntaa) ja siellä nähtiin myös pahamaineinen naisanarkisti Nikiforova, joka juuri saapui Moskovasta. Nikiforova haukkui bolsevikit lyttyyn, ja juuri tätä mieltä kaikki muutkin olivat.
Kun Mahnon armeijassa oli nyt vain vaivaiset kolmekymmentätuhatta miestä niin yksi tärkeä keskustelunaihe oli asevelvollisuus. Keskustelun jälkeen kongressi hylkäsi "kompulsorisen" (pakottavan) asevelvollisuuden ja hyväksyi "obligatorisen" (velvoittavan). Kuriositeetin vuoksi mainittakoon että asevelvollisuus koski teoriassa esimerkiksi bolsevikkien palveluksessa olevaa Zdanovia, joka oli syntynyt mahnolaisten ydinalueella! Onkohan Zdanov miettinyt tätä Tornissa asuessaan! Ehkä hemmo kännipäin katseli itkien Helsingin yli ja tuumi: "kun vaan olis ollu rohkeutta"! Vaikka anarkistit vastustavatkin hallituksia, niin eräänlainen hallitus valittiin nimellä "Alueellinen Vallankumouksellinen Talonpoikien Työläisten ja Partisaanien Neuvosto". Tällä ei kuitenkaan ollut "poliittista valtaa".
Kokouksen lopputuloksen hyväksyi 150, sitä vastusti 29 ja 20 pidättäytyi äänestämästä. Anarkistit ja vasemmistososialistivallankumoukselliset suurin piirtein muotoilivat hyväksytyn kauniin vallankumousohjelman ja Mahnon armeija sai valtuudet kansalta puolustaa tätä ohjelmaa. Eräänlainen valtio oli syntynyt - joskin oikea anarkisti ei tälläistä sanaa hyväksy!
Mahnolaisten poliittinen ja ekonominen järjestelmä olisi helppo propagandamielessä esittää anarkismina tai vapaudenhenkisenä sosialismina. Mahnolaiset olivat kuitenkin täysin selvillä oman järjestelmän ja anarkismin välisistä eroista. Mahnolaisten järjestelmää kuvastelee ehkä parhaiten sana anarkokapitalismi. Maa jaettiin traditionaalisissa kyläkokouksissa suoritetuissa äänestyksissä viljelijöille, jotka sitten saivat tehdä mitä huvittaa. Anarkistisiin kommuuneihin liittyminen oli vapaaehtoista.
Samat traditionaaliset kokoukset pyrkivät pitämään huolta koko kylän väestön eduista. Tsaarin hallituksen ja Väliaikaisen hallituksen raha hyväksyttiin. Pääasiassa harrastettiin vaihtokauppaa. Yksityiset talonpojat vaihtoivat markkinoilla omaisuuttaan johonkin muuhun, ja kommuunit kävivät vaihtokauppaa ylijäämätavaroistaan.
Teollisuus oli tarkoitus järjestää samojen tervejärkisten periaatteiden pohjalle. Kun rautatieläiset kävivät Mahnolle ruikuttamassa "maksamatta jääneistä palkoista" oli vastaus:"pistäkää junat kulkemaan ja ottakaa matkustajilta se mitä te pirätte oikeurenmukaisena". Postilaitoksen arvoa Mahno taas ei välttämättä pitänyt kovin suurena. Postimiehille annettu neuvo oli:"mua ei postimiesten ongelmat kiinnosta kun mä en ikinä kirjota mitään vitun kirjeitä"!
Mahnon mukaan kommunismi kerta kaikkiaan tapahtuu kommuuneissa ja mahnolaiset sivistymättöminä tolloina eivät ymmärtäneet bolshevikkien "kommunismia" vaan nimittivät sitä "ryöstelyksi". Talouselämää piti kehittää tekemällä kaikkia osapuolia tyydyttäviä sopimuksia ja sopimuksen ulkopuolella jokainen ihminen ja yhteisö käyköön kauppaa minkä huvittaa. Tapahtumien ironia on se, että bolshevikit joutuivat NEP-politiikallaan loppujen lopuksi suurin piirtein hyväksymään mahnolaisten ja muiden kansanarmeijoita kokoavien kapinaliikkeiden vaatimukset.
Mahno ja muut sivistymättömät raakalaiset eivät ymmärtäneet muita aatteita kuin traditionaalisen slaavikylän ikivanhat perinteet ja anarkokommunismin yksinkertaiset ja puritaaniset opit, jotka nekin samastettiin "vanhauskoisten" vääräuskoisen kristinuskon fanaattisiin opetuksiin. Mahnon hallitsemilla alueilla ilmestyi kaikenlaisia sanomalehtiä, joita oli tietysti kielletty propagandoimasta "avointa aseellista kapinaa" mahnolaisuutta vastaan. Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoittanut teonvapautta koska kaikki mahnolaisuuden ydinalueelle tunkeutuneet joukot olivat oletettavasti miehitysjoukkoja, ja avoin sympatia näille johti vain yhteen lopputulokseen.
LISÄÄ SOTIMISTA
Mahnon armeija taisteli Denikinin armeijaa vastaan vallaten panssarijunia, tykkejä, konekiväärejä ja muuta materiaalia. Maaliskuun loppuun mennessä Mahnon armeija oli jatkuvasti voitolla. Huhtikuun puolivälissä alkanut vastahyökkäys ajoi kuitenkin partisaaniarmeijan menettämään jopa Mahnon kotikylän mutta vastaisku tuli välittömästi ja Arshinovin mukaan:"Tänä aikana Mahnon miehet etenivät viisi tai kuusi kertaa melkein Tanganrogin rajalle ".
Kolmas kongressi pidettiin Huliai-Polessa 10. huhtikuuta 1919. Delegaatit edustivat kahta miljoonaa ihmistä. Tulos oli mm. päätös "vapaaehtoisesta mobilisoinnista" vuosien 1889 ja 1898 välillä syntyneille miehille. Bolshevikki Dybenko lähetti sekoilevan sähkösanoman jossa "kiellettiin" kongressi. Täyttä fasismia! Vastaus kuului mm. seuraavasti:.." jos jonain päivänä bolshevikkien aate menestyy työläisten joukossa niin Vallankumouksellinen Sotilasneuvosto.... tullaan välttämättä vaihtamaan toiseen organisaatioon joka on "enemmän vallankumouksellinen" ja bolsevistinen. Sillä aikaa- älkää häiritkö meitä"!
Huhtikuun 29, Mahnon luona kävi Antonov-Ovseenko ja 4-5 toukokuuta Mahno joutui rientämään rintamalta kotikylään tavatakseen Kamenevin (Rozenfeldin). Erään kylän rautatieasemalla Mahno näki julisteen: "Kuolema juutalaisille. Pelastakaa vallankumous. Eläköön Batko Mahno". Mahno kysyi välittömästi:"kuka ton pisti tohon". Osoitetaan sotilasta jonka Mahno jollain lailla tunsi.
Villin Lännen tyyliin Mahno sieppaa revolverin ja ampuu miehen sanaakaan sanomatta. Arshinovin mukaan Mahno olikin sitten matkalla neuvotteluun kovasti "mietteliäs".
Kamenev oli melko ystävällinen mutta vaati hajoittamaan Vallankumouksellisen Sotilasneuvoston. Myöhemmin hemmo totesi: "Minä näin Mahnossa rehellisen ja rohkean taistelijan joka taistelee valkoisia ja ulkolaisia valloittajia vastaan vaikeissa olosuhteissa. " Pian rehellinen ja rohkea taistelija sai kuitenkin itselleen kilpailijan, joka johti omaa partisaaniarmeijaansa. Kilpailussa kävikin sitten niin kuin kävi.
NIKIFROI HRIHORI (GRIGORI)
Hrihori syntyi 1885 ja hemmon isä oli valtion alkoholiliikkeen johtaja ja sedät varakkaita ja sivistyneitä talonpoikia. Jo kouluiässä mukula hölisi Donin ja Zaporazen kasakoista ja halusi liittyä Donin kasakoihin. Kun Hrihori sitten isona yritti liittyä tuli kuitenkin hylkäävä tuomio!
Japanin sodassa kaveri kuitenkin pääsi kasakkaratsuväkeen Mantchurian taisteluihin. Sodan jälkeen kaveri oli poliisina joka osaltaan selittää myöhempää kohtaloa. Mahno ei jostain syystä erityisesti pitänyt poliiseista.
1914 Hrihori ilmoittautui jalkaväkeen vapaaehtoiseksi ja nousi esikuntakapteenin arvoon. Hemmo myös haavoittui useita kertoja. Vallankumouksen tullessa Hrihori komensi juna-asemaa. Hemmo kannatti ensin Radaa, sen kukistuttua hetmania mutta solmi uudelleen siteet Peliuran ja muiden ukrainalaisten nationalistien kanssa. Sitten Hrihorin soolo alkoi. Kaverilla oli joulukuussa 1918 johdossaan 4000 miestä ratsuväkeä ja epälukuinen määrä jalkaväkeä taistelemassa milloin mitäkin armeijaa vastaan.
Ensin otettiin mittaa saksalaisista. Hemmo riintaantui Direktorion kanssa kun nämä eivät olisi antaneet Hrihorin hyökätä englantilaisten kimppuun ilman lupaa! Sitten hemmo aloitti neuvottelut bolshevikkien kanssa jotka sähkeessä saivat mm. tietää että Hrihori "vastustaa Direktoriota, kadetteja, englantilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia."
Eräänlainen sopimus solmittiin. Hrihorilla oli tässä vaiheessa 23 000 miestä ja tykistöä. 9. Maaliskuuta Hrihorin armeija hyökkäsi Khersoniin jota puolusti kreikkalainen pataljoona, ranskalainen komppania, pari vuoritykkiä ja Ranskan laivaston tykit Dniepriltä. Muutamassa päivässä neljäsataa miestä ja kaksi panssarijunaa menettäneet liittoutuneet ajettiin tiehensä, joskin nämä olivat surmanneet viisi sataa siviiliä.
Seuraava Hrihorin maali oli saksalainen divisioona Mikolaivissa. 15 000 miestä käsittänyt joukko oli valmiiksi melkein kapinassa ja komentajan oli pakko antautua 12. maaliskuuta. 19. päivä Hrihorin armeija valtasi liittoutuneilta ja Denikinin joukoilta Berezivkassa mm. viisi panssarivaunua, neljä tykkiä ja noin sata konekivääriä. Noin 15 000 hyökkäävää Hrihorin sotilasta rökitti melkein neljääkymmentätuhatta uusimmalla ja parhaimmalla kalustolla varustettua miestä, koska näiden moraali oli heikko.(mm. kaksi ranskalaista ja kaksi kreikkalaista divisioonaa). Odessa evakuoitiin 5. huhtikuuta mennessä, ja Hrihori marssi kerskaillen kaupunkiin.
21. maaliskuuta Unkariin perustettiin Bela Kunin neuvostohallitus. Siksi Neuvostoliiton piti suorittaman hyökkäys Romaniaan. 7. Toukokuuta bolshevikit käskivät Hrihorin armeijan hyökätä omien joukkojensa mukana Romaniaan. Hrihori julisti kapinan alkaneeksi vaatien " demokraattisia neuvostoja". Hrihorin armeija ja Klim Voroshilovin johtamat Puna- armeijan osastot ottivat nyt yhteen. Alkuun Hrihorin 20 000 miestä neljäkymmentä tykkiä ja kymmenen panssarijunan tykkivaunua olivat voitolla, mutta sitten partisaaniarmeijan oli peräännyttävä. Hrihori kerskaili kuitenkin "tuhonneensa täysin kolme kommunistidivisioonaa". Kupan heikentämä taas Lenin osoitti suuren sotasankaruutensa sähköttämällä rohkeasti käskyn jonka mukaan "jokainen jolta tavataan kivääri on välittömästi ammuttava." Turhanaikainen vankien otto ei siis ollut tieteellisen sosialismin periaatteiden mukaista!
Heinäkuun 27. Hrihorin onni kääntyi. Mahno ja Hrihori järjestivät yhteisen "kongressin". Hrihori puhui ensin ja julisti Leninin olevan huomattavasti vielä Denikiniä vittumaisempi jätkä ja punaisten ylimalkaan olevan vielä valkoisia pahempia rosvoja, riistäjiä ja kansanvihollisia. Mahno totesi, että puolustamalla "kenraaleita" Hrihori on "kansanvihollinen" ja syytti Hrihoria antisemitismistä ja pogromin järjestämisestä. Mahno oli valmiiksi miettinyt varman parannuskeinon turhanaikaiselle juutalaisvastaisuudelle ja myöhemmin moni anarkisti yrittikin käyttää tätä samaa taattua keinoa mm. Mahnon ikätoveriin Hitleriin.
Mahno esikuntineen ja henkivartijoineen sieppasi yhtäkkiä Villin Lännen tyyliin revolverit esiin ja antoi paukkua Hrihorin henkivartijoineen yrittäessä ampua takaisin. Ammunnan aikana Mahno väittämän mukaan karjaisi kumealla äänellä: "KUOLEMA ATAMAANILLE!". Haavoittunut Hrihori juoksi muutaman mutkan ja pääsi puun taakse josta ampui takaisin. Hrihorin seuralaisten kaaduttua kuitenkin liian moni ase tulitti Hrihoria ja kaveri kuukahti pian kahdeksan luodin lävistämänä. Hrihorin komea kuolema herätti Mahnon raakalaismaisessa mielessä innostusta ja ihailua. Olipa se vahinko että noin rohkea mies rupesi taantumukselliseksi! Mahno järjestikin kiitokseksi taistelussa osoitetusta rohkeudesta kilpailijalleen hautajaiset "sotilaallisin kunnianosoituksin"!
Hrihorin miehet liittyivät halukkaasti Mahnon armeijaan koska Hrihori kuulemma sitten oli ollut taantumuksellinen . Mahno sähkötti seuraavaksi suoraan Leninille Hrihorin kuolemasta jotta kupan vaivaama impotentti miesparka saisi ajankuluksi jotain ajateltavaa. Bela Kunin hallitus sitten näin ollen joka tapauksessa kukistui kun sen avuksi tarkoitetut Puna-armeijan yksiköt joutuivat taistelemaan Hrihoria vastaan.
ROMANTIIKKAA KEHIIN
Huliai-Polessa nuori kimnaasin opettajatar kirjoitti ensivaikutelmanaan Mahnosta: "Kylään saapui kamalan ruma ja vastenmielinen rosvopäällikkö nimeltä Mahno". Ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun opettajatar meni NAIMISIIN rosvon kanssa! Mahno oli naisten mielestä vastustamaton ja taistelussa hemmo oli kova vastus kelle hyvänsä miehelle. Todeta sopii myös, että Mahno ei ollut mikään rähjäville, vaan hemmo pukeutui suorastaan keikarimaisesti! Häät pidettiin ilmeisesti kirkossa Halinan vanhempiensa mieliksi joskin Mahno aina jälkeenpäin kielsi kirkkohäät!
Vaimosta oli paljon hyötyä muuallakin kun sängyssä. Halina Kuzmenko oli poliisin tytär ja yhtä raaka kuin Mahno itse. Sodassa Halina toimikin osittain jalkaväen konekivääriampujana. Aviomiehen sapeli kädessä johtama ratsuväkihyökkäys oli huomattavasti helpompi aina silloin, kun Halina ja muut konekivääriampujat olivat sopivasti pehmittäneet vihollista. Halina myös käväisi 1920 Kiovassa tapaamassa Emma Goldmania ja keskusteli tällöin mm. ehkäisyvälineiden käytöstä. Innostunut Emma Goldman sai puhua mieliaiheestaan eli nussimisesta. Halina taas kertoi konekivääriampujan arjesta ja pyysi Emmaa mukaansa katsomaan taisteluita. Emma ei kuitenkaan lähtenyt.
Mahnolaisten Neljäs Alueellinen kongressi piti järjestää kesäkuun 15. , mutta Trotski kielsi sen. Bolshevikkien propaganda Mahnoa vastaan oli muuttunut niin kiihkeäksi, että luonteenomaisella luihulla ja kierolla tavallaan Mahno sähkötti valheellisesti luopuvansa Armeijan johdosta ja livahti aroille muutaman miehen kanssa. Trotski lähetti siitä huolimatta määräyksen ottaa kiinni ja ampua Mahno.
Kesäkuussa Kropotkin lähetti Mahnolle legendaarisen viestinsä: "Kertokaa toveri Mahnolle että hän pitää huolta itsestään, koska Venäjällä ei ole monta hänenlaistaan ihmistä". Viestin väitetään saavuttaneen Mahnon kaikkein kiivaimpien taisteluiden aikana ja herättäneen Mahnossa liikutusta.
TAISTELU KIIHTYYY
Kenraali Denikinin johtamat valkoiset olivat nyt lähdössä kunnolla hyökkäykseen. Tammikuussa 1919 ne olivat mm. ottaneet 50 000 vankia Puna-armeijasta. Vuoden aikana Iso-Britannia lähetti kenraali Denikinin joukoille mm. 558 tykkiä, 12 panssarivaunua, 250 000 kivääriä ja noin sata lentokonetta. Kun 64 000 miestä käsittävä armeija lähti toukokuussa 1919 hyökkäämään teki Denikin sen virheen, että jakoi voimansa. Mahnon perään lähetettyjen divisioonien piti helpon voiton jälkeen yhtyä Moskovaan hyökkäävään pääarmeijaan. Wrangel Denikiniä fiksumpana ei hyväksynyt voimien jakoa sekä Moskovaan että Ukrainaan. Wrangel oli kai jo tajunnut mikä Mahno oli miehiään.
Mahno päätti rekrytoida perääntyvät bolsevikkijoukot anarkistiarmeijan riveihin. Eikö meillä oo niitä mustia pääkallolippuja muutama ylimääränen! Viidennenkymmenennen kahdeksannen Puna-armeijan divisioonan esikunta soitti yhteen prikaateista ja kuuli kouluja käymättömän äänen sanovan juopuneella äänellä: " Kocherginin prikaatia ei enää oo. Se on Vallankumouksen Johtajan toveri Pikkuisä Mahnon kannattaja. Kohta me saaraan teirät." Pian Mahnon kannattajat vangitsivat divisioonan komentajan. Kaksi prikaatia loikkasi lähes täysin ja yksi osittain. Lenin ja Trotski kirskuttelivat hampaitaan.
Mahnon kansansuosiota kuvastelee seuraava lause: "Batko on yksi meistä. Se on onnellinen kun se ryyppää meirän kanssa ja puhuu meirän kanssa ja taistelee kylki kyljessä meirän kanssa".
Mahnolla oli nyt noin 20 000 miestä, jotka organisoitiin yhdeksi ratsuväkiprikaatiksi, kolmeksi jalkaväkiprikaatiksi ja erillisiksi tykistö- ja konekivääriyksiköiksi. Vajaa kaksisataa kaikkein kokeneinta ratsumiestä muodosti Mahnon henkivartioston. Uusi armeija sai nimekseen Ukrainan Vallankumouksellinen Partisaaniarmeija. Jalkaväki ajoi kahden tai kolmen hevosen vetämissä vaunuissa joissa oli yleensä kolme miestä ja usein konekivääri jalustoineen. Tälläinen "jalkaväki" saattoi tarvittaessa liikkua jopa sata kilometriä päivässä. Armeija käytti mustia lippuja joihin oli hopealla kirjailtu mahnolaisten sotahuuto "vapaus tai kuolema" ja poliittinen ohjelma "maa talonpojille ja tehtaat työläisille".
Denikin heitti Mahnon armeijaa vastaan kolme divisioonaa ja kasakkaratsuväkiprikaatin, ja pienempiä yksiköitä. Näistä oli suoranaisesti Mahnon armeijaa vastassa kahdestatoista viiteentoista rykmenttiä. Voimien jako heikensi hyökkäystä Moskovaan ja bolshevikkivallan pelasti lopullisesti se, että osa Moskovaan hyökkäävää armeijaa jouduttiin loppujen lopuksi ratkaisevalla hetkellä lähettämään etelään Mahnon kimppuun.
Taistelu aaltoili aroilla sekavasti sinne tänne mutta tilanne huononi 10. syyskuuta Mahnon armeijan mm. menetettyä neljäsataa miestä ja kolme tykkiä. Kaksi anarkistien panssarijunaa oli pakko räjäyttää perääntymisen yhteydessä. Mahno vetäytyi nyt luoteeseen vauhdilla kunnes armeijan pääosa oli täysin saarroksissa Ukrainan armeijan ja valkoarmeijan välillä.
Mahno teki nopeasti sopimuksen ukrainalaisten kanssa yhteistyöstä ja luovutti neljätuhatta haavoittunutta ja sairasta partisaania näille. Tämän jälkeen oli vuorossa vastahyökkäys. Illalla 25. syyskuuta Mahno johti joukkonsa taisteluun joka jatkui myöhään yöhön. Lopuksi Mahnon henkilökohtaisesti johtama hyökkäys vihollisen selustaan hajoitti rykmentin, pataljoonan ja patterin vahvuiset vihollisvoimat.
Samaan aikaan valkoarmeija oli vallannut Ukrainan joukoilta Umanin, joissa neljätuhatta sairasta ja haavoittunutta mahnolaista oli saamassa hoitoa. Näistä jokainen surmattiin armotta.Ainoa hyvä mahnolainen on kuollut mahnolainen!
MAHNO VALLOITTAA UKRAINAN
Kostonhimoinen Mahno armeijoineen pääsi nyt täyteen vauhtiin. Kolmena kolonnana mahnolaiset hyökkäsivät itään vältellen isompia vihollisyksiköitä ja käyden systemaattisesti kaupunkeihin jätettyjen pienempien yksiköiden kimppuun ylläköllä. Denikinin viesti- ja huoltoyhteydet pohjoiseen tuhottiin yksi toisensa jälkeen. Yli laajaa Ukrainaa hajoitetut pienet valkoarmeijan yksiköt olivat avuttomia suupaloja. Muutamassa päivässä anarkistiarmeija valloitti suurimman osan Ukrainaa. Mahnon armeijaan liittyi koko ajan itsenäisiä partisaaniyksiköitä niin että sen vahvuus oli pian 40 000 miestä - ja moni nainenkin halusi kokeilla vallankumoussotaa!
Lokakuun lopulla Mahno oli jo lähellä Denikinin päämajaa Tanganrogissa Azovan meren rannalla. Paniikki päämajassa oli silminnäkijöiden mukaan kova ja sairaalastakin rekrytoitiin "lievästi haavoittuneita" ottamaan kivääri kädessä vastaan kurkunleikkajien verenhimoinen rynnistys. Hyökkäys Moskovaan oli nyt mennyt läskiksi ja Kubanin kasakat kutsuttiin etelään Moskovan rintamalta. Tanganrogissa kun oli tällöin valkoarmeijan joukkoja vain yksi komppania jalkaväkeä ja muutama panssarivaunu!
Mahno ei valitettavasti saanut selville pientä miesmäärää ja ei hyökännyt Tanganrogiin. Mahnoa vastaan piti silti nyt keskittää pohjoisrintamalta vedettyjä joukkoja, kaikkiaan neljä divisioonaa, kaksi prikaatia ja kaksi erillistä rykmenttiä. Bolshevikkivalta oli toistaiseksi pelastunut.
Le Temps'in kirjeenvaihtaja Moskovassa Pierre Berland huomioi: "Ei ole mitään epäilystä siitä, että Denikinin tappio selittyy paremmin Mahnon mustaa lippua liehutelleiden talonpoikien kapinoilla kuin Trotskin säännönmukaisen armeijan menestyksellä. "Batkon" partisaaniryhmät käänsivät onnen punaisten hyväksi ja jos Moskova haluaa unohtaa sen tänään, niin puolueeton historia ei tule sitä unhohtamaan ikinä"!
BOLSEVIKKEJA VASTAAN
Mahnolaiset olivat pelastaneet neuvostovallan, joka kiitti hyökkäämällä pelastajansa kimppuun. Tammikuun 8. 1920 bolshevikit määräsivät Mahnon armeijoineen hyökkäämään Puolaan. Vaikka Mahno armeijoineen oli sopimuksen perusteella nimellisesti Trotskin alainen oli ehdotus tahallisen älytön.
Historian viimeinen Eurooppaan saapunut kunnon kulkutauti oli iskenyt Ukrainaan. Pilkkukuume (typhus) on tauti jossa kuolleisuus on yhtä iso kuin kuuluisassa Mustassa Surmassa. Tauti tappaa kolmasosan siihen sairastuneista ja nämä kuolevat vuotamalla kuiviin peräaukkonsa kautta. Myös Mahno itse oli sairastunut pilkkukuumeseen ja oli lähellä koomaa. Bolshevikkien lähettäessä sähkeen, jossa Mahno armeijoineen julistettiin "lainsuojattomaksi" oli hemmo kuolemaisillaan. Ei hätää, Nestor virvoitettiin, sidottiin hevosen selkään ja pian pieni epätoivoinen joukko ratsasti rannattomalle arolle. Ja otapa sellaiset hemmot kiinni!
Bolshevikit olivat tietenkin saaneet tietää, että 50% Mahnon armeijasta sairasti pilkkukuumetta. Nyt niistä tehdään selvää! Hyökkäys kuitenkin epäonnistui koska Mahno oli perääntynyt kotikylästään jättäen mm. kahdeksan tykkiä jälkeensä. Tilanne oli "kriittinen". Loikkauksien estämiseksi vastaava venäläinen divisioona oli pakko siirtää Tanganrogiin ja pistää kielitaidoton virolainen divisioona tilalle. Samaan aikaan Mahno partisaaniryhmänsä kanssa tuhosi suunitellusti pieniä bolshevikkiyksiköitä, räjäytti siltoja, tuhosi varastoja ja teki katalaa käännytyspropagandaa bolshevikkijoukkojen parissa. Kuppatautiselle lakimiehelle piti kuitenkin järjestää kunnolla ajattelemisen aihetta!
MAHNOLLA ALKAA LOPULLISESTI VIIRATA PÄÄSTÄ
Helmikuussa Mahno jätti joukkonsa ja livahti parin henkivartijan kanssa kotikylään kuin Robin Hood tai muu tarusankari. Hemmo identifioi itsensä avoimesti paikalliselle Puna-armeijan yksikölle. Mahnon ilmaantuminen jo valmiiksi turmeltuneiden Puna-armeijan joukkojen keskelle herätti niin suurta iloa ja innostusta että kokonainen prikaati lakkasi silmänräpäyksessä olemasta, toisten liittyessä innostuneina pienen vallankumousjohtajan alaisuuteen, ja toisten lähtiessä etsimään onneaan muualta.
Mahno perääntyi sankaritekonsa näyttämöltä hyvässä järjestyksessä. Puna-armeija raukkamaisesti kosti tappamalla Mahnon veljen Savan, joka ei ollut mukana missään rettelössä, koska eleli rauhassa perheensä kanssa.
Joidenkin väitteiden mukaan Mahnolla alkoi tällöin lopullisesti viirata päästä. Hemmo mm. kännipäin soitti hanuria, lauloi ja tanssi ynnä "vaihtoi kirouksia jokaisen ohikulkijan kanssa". Mielenterveydelliset ongelmat eivät kuitenkaan vähentäneet taistelutehoa. Bolshevikkiarmeijassa ollut hemmo kertoi jälkeenpäin: "... äkkiä konekiväärit alkoivat tulittaa meidän asemaamme. Vaikka meidän tykistömme avasi tulen Mahnon miehiä vastaan, Mahnon kurkunleikkajat hyökkäsivät , viiltäen ja ampuen jokaisen joka tuli heidän ulottuvilleen. Tämä hyökkäys maksoi raskaan hinnan."
Todistajalausunnon mukaan Mahnon mielipide "kommunisteja" kohtaan muuttui raskaasti. Mahnon "sydän kovettui ja joskus hän määräsi teloituksia vaikka hieman jalomielisyyttä olisi lahjoittanut enemmän kunniaa hänelle ja hänen liikkeelleen. Se että bolshevikit edelsivät häntä huonon esimerkin antamisessa ei ole mikään tekosyy. Koska Mahno väitti taistelevansa jalomman aatteen puolesta." Vangiksi otetut rivimiehet tietysti päästettiin vapaaksi, mutta kaikenlaiset mahdolliset "kommunistit" saivat maksaa aatteestaan. Tappovat mun veljen saatana!
Näiden taistelujen aikana Mahnon kannattajat alkoivat käyttämään Mahnosta sanan "pikkuisä" sijasta sanaa "malji" eli "pätkä".
Bolshevikit hommasivat joukkoihinsa ammattivalehtelijoita, joiden tarkoitus oli häväistä Mahnoa. Yksi oli työläiskotiin syntynyt ukrainalainen Krhushchev . Zdanovin lailla hemmo petti Ukrainan työläisten asian.
WRANGEL ASTUU KEHIIN
Denikinin paljastuttua täysin pässiksi sai Denikinin aikaisemmin johtaman valkoarmeijan päällikkyyden Wrangel. Tämä sai komennettavakseen 70 000 miestä. Wrangel ei ollut yhtä tyhmä kuin Denikin ja yritti korjata edeltäjänsä tyhmyydet. Ryöstämisen ja raiskaamisen piti nyt pysymän kohtuuden rajoissa ja "se joka ei ole meitä vastaan on meidän puolellamme"!
Wrangelin hyökkäys oli menestyksekäs. Wrangel sai sähkösanomankin joka oletettavasti tuli Mahnolta:" Bolshevikit tappo mun veljen. Mä aijon kostaa. Koston jälkeen mä autan sua"! Wrangel uskoi sähkeen tulleen Mahnolta ja pian Wrangelin joukoissa alettiin innokkaasti puhua siitä, että Mahno on "talonpoikien kruunaamaton tsaari"!
Wrangel lähetti neuvottelijat Mahnon luokse. Talonpoikien Kruunaamaton Tsaari sanoi vain pari sanaa ja siinä samassa nämä neuvottelijat teloitettiin ilman sen kummempaa ininää 22. heinäkuuta hirttämällä. Jonkin aikaa Mahnon oli nyt taisteltava yhtäaikaisesti sekä valkoisia että punaisia vastaan. Tavanomaisen jesuiittamaiset neuvottelut kuitenkin aloitettiin bolshevikkien kanssa ja sopimus solmittiin 15. lokakuuta. Bolshevikkien pääneuvottelijat olivat mm. Bela Kun ja Frunze. Bela Kunia mahtoi vituttaa oman yrityksen epäonnistuminen ja "neuvottelijaksi" joutuminen!
Mahnon ensimmäinen isompi isku Wrangelin armeijaa vastaan oli menestyksekäs ja tuotti mm. neljätuhatta vankia. Mahnon armeijassa oli tällöin noin kymmenen tuhatta miestä. Heti seuraava isku ajoi valkoarmeijan joukot pakoon. Wrangelin vetäytyessä Krimille Frunze pyysi Mahnon armeijaa hyökkäämään Sivashin lahden yli. 7. marraskuuta Mahnon joukot tekivät yllätyshyökkäyksen Sivashin lahden yli ajaen ensin pakoon Kubanin kasakat. Pian valkoiset pakenivat jättäen tykistönsä jälkeensä. Vastaava puna-armeijan hyökkäys toiselta puolen Krimille johtavaa kannasta oli lopullinen isku. Valkoiset panivat käytäntöön valmiin evakuointisuunnitelmansa. 13-16. marraskuuta 150 000 valkoista sotilasta ja siviiliä purjehti tiehensä Krimiltä.
RAUKKAMAINEN PETOS
Mahnon Krimin-armeijan komennossa ollut mahnolaisen armeijan esikuntapäällikkö Kartenik kuuli bolshevikkien iljettävän petollisista suunnitelmista joiden piti tapahtuman 27. marraskuuta. 26. iltana Kartenik lähti murtautumaan ulos Krimiltä väkivalloin. Vastaantulevat Puna-armeijan yksiköt ajettiin pakoon. Armeija murtautui Krimiltä ulos mutta 1. joulukuuta enempi puoli porukasta jäi saarroksiin ja vangiksi joutunut Kartenik upseereineen teloitettiin yhtä vaivattomasti kuin jokainen vangiksi otettu rivimies. Tasa-arvo kunniaan!
Kotikylässä haavojaan nuolemassa ollut Mahno sai selville suunnitellun hyökkäyksen kotikylään ja hyökkäsi 26. marraskuuta illalla kaksisataamiehisen henkivartiostonsa kanssa ensin. Mahno väisteli päällekäyviä joukkoja, mutta oli pakotettu kuitenkin viikon sisällä tuhoamaan ratsuväkirykmentin ja valtaamaan kaksi patteria tykkejä. Loikkaukset ja vapaaehtoisten tarjoutumiset vapaudenhenkisen aatteen palvelukseen nostivat nopeasti partisaanien määrän kahdesta sadasta kahteentuhanteen viiteensataan. Peli oli nyt viimeisessä vaiheessa. Panokset olivat nyt niin korkeat, että Mahno päätti kerta kaikkiaan vetää mustan pääkallolipun Kremlin huipulle. Ei ne muuten usko! Kertoman mukaan kansakoulupohjainen Mahno analysoi tilannetta tyrmistyttävän sofistikoituneella ja vivahteikkaalla tavalla mielilauseellaan: "Valakosia pitää hakata kunnes ne on punasia ja punasia pitää hakata kunnes ne on valakosia"!
VAPAUS TAI KUOLEMA!
7. joulukuuta Marchenkon johtama mahnolainen ratsuväki yhytti Mahnon osastoineen. Marcenko totesi: "minulla on kunnia ilmoittaa Krimin Armeija palanneeksi...." vitsi oli katkera. Miehiä oli nyt vain kourallinen.
Tilanne oli hetken aikaa täysin epätoivoinen. Pelastus näytti mahdottomalta, koska pieni joukko mahnolaisia oli jatkuvasti kiristyvässä saartorenkaassa. Sitten 12. joulukuuta Mahno hyökkäsi etelään Berdianskiin, tuhosi ratsuväkiprikaatin ja valtasi kolme tykkiä. 14. joulukuuta illalla Mahno hyökkäsi pohjoiseen paikkaan nimeltä Andriivka. Aikaisin aamulla alkaneessa taistelussa Mahnon joukot tuhosivat kaksi jalkaväkiprikaatia, ratsuväkidivisioonan ja joitain pienempiä yksiköitä ottaen kahdeksantuhatta vankia joista "suuri osa" liittyi partisaaniarmeijaan. Välittömästi vankien vapauttamisen jälkeen Mahno jakoi joukkonsa pieniin yksiköihin ja livahti luoteeseen vihollisjoukkoja väistellen.
Mahdottomalta tuntuvalla lailla Puna -armeija oli taas hävinnyt kouralliselle "rosvoja" eli "kulakkeja" . Jälleen kerran selvisi, että pakko-otolla otetuista asevelvollisista ei ollut mihinkään mahnolaisia vastaan. Kolmeatuhatta mahnolaista vastassa oli nyt 150 000 puna- armeijalaista, mutta Arshinovin sanoin Mahno "marssi kuin legendaarinen Titaani". Vauhti oli nyt kova ja jäätynyt Dnieprkin ylitettiin kahteen kertaan. Puna-armeija ei pysynyt vauhdissa mukana ja vuoden vaihteessa Mahnon armeijan koko oli jo 10 000-15 000 miestä ja se senkun kasvoi ja kasvoi. Bolsevikkikomentaja Eideman ruikutti ylimmältä johdolta komentoonsa neljä armeijakuntaa jotta sota saataisiin loppumaan ilman että musta pääkallolippu liehuu Kremlin huipulla. Frunze pantiin valvomaan Eidemania. Bolsevikkien johto määräsi siviiliväestöön kohdistuvaa terroria edelleen lisättäväksi. Tsekistit keksivät nyt uuden huvituksen. Nainen pannaan pitelemään sylilastaan ja yritetään yhdellä sapeliniskulla tappaa molemmat. Tämä näyttää olleen melko vaikeaa, koska tiedetään useita tapauksia, jossa lapsi on erheellisesti jäänyt henkiin. Tekniikka olisi ilmeisesti kaivannut lisää kehittelyä.
Mahnon armeija jaettiin nyt pienempiin yksiköihin, jotka hyökkäsivät kaikkialle Ukrainaan ja yli Ukrainan rajojen. Mahno otti yhteyden Petrishenkoa tukeviin partisaaneihin ja "lainasi" näille konekivääripataljoonan. Partisaanisotaa käytiin nyt kaikkialla ja pienin yksiköin. Rautatiesillat ja junat lensivät ilmaan ja kiskot pyrittiin tuhoamaan jotta panssarijunat eivät voisi toimia. Mahno pääjoukkonsa kanssa ajettiin Kiovan kuvermenttiin, jossa keskellä talven kaameimpia säitä arojen partisaanit huomasivat ajautuneensa kallioiseen maastoon joka oli täynnä jään peittämiä kuiluja. Vihollisen tykistö ampui lähes koko ajan mahnolaisia, joskin enemmän tai vähemmän umpimähkään. Mahno murtautui taas läpi ja suunnisti ensin länteen ja sitten pohjoiseen. Annetaan nyt Mahnon itsensä kertoa:mies joka ei aikaisemmin kirjoittanut kirjeitä.
KIRJE PJOR ARSHINOVILLE
Rakas ystävä! Kaksi päivää sinun lähtösi jälkeen minä valtasin Korochan kylän (Kurskin kuvermentissa ) ja täällä levitin tuhansia kopioita "Vapaiden Sovjetien Säännöistä ". Sitten minä lähdin Vapnajarkan ja Donin alueen läpi Ekaterinoslavia ja Tauridea kohti. Minun täytyi taistella raivoisia taisteluita joka päivä - toisaalta Bolshevikki-Kommunistien jalkaväkeä vastaan joka seurasi meitä askel askeleelta ja toisaalta Toista Ratsuväkiarmeijaa vastaan joka oli lähetetty meitä vastaan bolshevikkijohdon toimesta. Sinä tiedät meidän ratsumiehemme. Punainen ratsuväki ei ikinä kyennyt pidättelemään heitä paitsi jos sitä tuki jalkaväki ja panssariautot. Tämä on se syy jonka takia onnistuin murtautumaan läpi muuttamatta suuntaa vaikkakaan tämä ei tapahtunut ilman vakavia tappioita. Meidän armeijamme osoitti joka päivä sen, että se oli todella suosittu ja vallankumouksellinen armeija. Niissä aineellisissa olosuhteissa joita se kärsi sen olisi pitänyt välittömästi sulaa pois mutta päinvastoin! Se ei ikinä lakannut kasvamasta miesmäärän ja resurssien suhteen.
Yhdessä niistä vakavista taisteluista jotka meidän oli taisteltava meidän ratsuväen erikoisyksikkömme menetti enemmän kuin 30 miestä joista puolet oli komentajia. Joukossa kuoli meidän rakas ja hyvä ystävämme, nuori vuosiltaan mutta vanha sotilaallisilta uroteoiltaan , yksikön päällikkö Gavrusha Troijan, jonka surmasi hetkessä luoti. Hänen rinnallaan kaatui Apollon ja useita muita rohkeita ja uskollisia tovereita.
Jonkin matkan päässä Guljai-Poljesta meihin liittyi uusia joukkoja, tuoreita ja täynnä henkeä. Näitä joukkoja komensivat Brova ja Parkhomenko. Vähän myöhemmin Budennin Neljännen Ratsuväkidivisioonan ensimmäinen prikaati loikkasi komentajansa Maslakin kanssa meidän puolellemme. Kamppailu bolshevikkien auktoriteettia ja despotismia vastaan muuttui aina vain yhä hurjemmaksi ja hurjemmaksi.
Maaliskuun alussa 1921 minä pyysin Brovaa ja Maslakia muodostamaan erikoisyksikön niistä joukoista jotka olivat minun mukanani ja etenemään Donia ja Kubania kohti. Toinen ryhmä muodostettiin Parkhomenkon komentoon ja lähetettiin Voronezhin alueelle . (Parkhomenko kuoli ja eräs anarkisti Chuguevistä otti hänen paikkansa.) Kolmas ryhmä koostui kuudestasadasta ratsumiehestä ja Ivanjukin rykmentistä ja tämä lähetettiin Harkovaa kohti.
Suurinpiirtein samaan aikaan meidän paras toverimme ja paras vallankumouksellisemme Vdovichenko haavoittui taistelussa ja hänet piti viedä Novospasovskaan hoitoa saamaan pienen osaston kera. Bolshevikkien tiedustelupartio sai selville hänen piilopaikkansa; Vdovichenko ja hänen toverinsa Matrosenko puolustivat itseään vihollista vastaan ja kun he näkivät joutuvansa vangeiksi he ampuivat itsensä. Matrosenko kuoli välittömästi mutta Vdovichenkon luoti oli uponnut kallon alle kaulan yläpuolelle. Kun Kommunistit sai selville kuka tässä oli he antoivat hänelle ensiapua ja pelastivat hänet kuolemalta. Pian tämän jälkeen minä kuulin uutisia hänestä. Hän oli sairaalassa Aleksandrovskissa ja hän rukoili tovereitaan löytämään keinon hänen pelastamiseksi. Häntä kidutettiin raakamaisesti. He yrittivät saada hänet kieltämään Mahnovshchinan ja allekirjoittamaan paperin tätä varten. Hän halveksien hylkäsi heidän tarjouksensa, vaikka hän oli niin heikko, että tuskin jaksoi puhua. Tämän kieltäytymisen takia hänet olisi saatettu ampua minä hetkenä tahansa - mutta minä en saanut selville oliko hänet ammuttu vai ei.
Näihin aikoihin minä itse tein hyökkäyksen Dnieprin yli Nikolaeviä kohti; sitten minä ylitin jälleen Dnieprin Perekopin yläpuolelta ja menin meidän aluettamme kohti jossa toivoin kohtaavani joitain meidän osastoistamme. Mutta Kommunistien johto oli valmistanut minulle väijytyksen Melitopolin lähelle. Oli mahdotonta edetä ja oli mahdotonta ylittää uudelleen Dniepr, koska lumi oli alkanut sulaa ja jokea peitti ajelehtiva jää. Meidän täytyi taistella, ja tämä tarkoitti sitä, että minun piti nousta takaisin satulaan ja johtaa operaatioita itse. Eräs osasto vihollisjoukoista oli taidokkaasti väistetty meidän joukkojemme toimesta ja samaan aikaan minä pakotin muut olemaan hälytysvalmiudessa täydet 24 tuntia kiusaten heitä partioidemme avulla. Tänä aikana minä onnistuin tekemään 40 mailin ennätysmarssin yllättääkseni (aamunkoitteessa maaliskuun 8.) kolmannen bolshevikkiarmeijan joka oli leirissä Molochni-järven rannalla. ja voidakseni päästä avoimeen tilaan Verkhni Tomakin alueelle yli kapean niemekkeen Molochni-järven ja Azovan meren välillä. Täältä lähetin Kurilenkon Berdjansk-Mariupolin alueelle jotta tämä ohjaisi kapinaliikettä siellä. Minä itse menin Huljai-Poljen alueen läpi Chernigovia kohti, koska talonpoikaisdelegaatiot olivat tulleet useista sen kunnista pyytämään minua vierailemaan heidän alueellaan.
Minun joukkooni kuului 1500 ratsumiestä Petrenkon komennossa ja kaksi jalkaväkirykmenttiä. Matkan varrella meidät pysäytettiin ja vahvat bolshevikkidivisioonat saartoivat meidät. Jälleen minun itseni täytyi johtaa vastahyökkäystä. Meidän ponnistuksemme tuottivat tulosta. Me löimme vihollisen perusteellisesti ja otimme monia vankeja ja myös aseita, tykkejä, ammuksia ja hevosia. Mutta kaksi päivää myöhemmin meidän kimppuumme hyökkäsivät tuoreet ja voimakkaat vihollisjoukot. Minun täytyy kertoa sinulle, että nämä päivittäiset taistelut olivat totuttaneet meidän miehemme antamaan niin vähän arvoa hengelleen, että epätavallista sankaruutta osoittavat uhraukset olivat tulleet jokapäiväisiksi tapahtumiksi. Tunnuslauseenaan "Elää vapaana tai kuolla taistellen", nämä miehet heittivät itsensä vähääkään välittämättä minkä tahansa yksikön keskelle, voittaen heitä itseään paljon voimakkaammat viholliset ja pakottaen heidät pakoon. Eräs vastahyökkäys oli uhkarohkea huulluden rajalle asti ja tällöin minuun iski luoti joka meni sisään reidestä ja tuli ulos vatsasta läheltä umpilisäkettä . Minä putosin hevosen selästä. Tämä pakotti meidät perääntymään koska joku jolla ei ollut tarpeeksi kokemusta huusi: "Batko on kuollut!"
Minua kannettiin tusinan virstan matka vaunuissa ennenkuin minun haavani sidottiin, ja minä menetin suuren määrän verta. Minä olin tajuttomana ja Lev Zinkovski vartioi minua. Tämä oli Maaliskuun 14. Viidennentoista päivän yönä minä olin yhä tajuttomana. Kaikki meidän armeijamme komentajat ja esikunnan jäsenet Belashin johdolla kerääntyivät minun vuoteeni ääreen pyytäen minua kirjoittamaan käskyn lähettää sadasta kahteensataan miestä vahvoja osastoja Kurilenkolle, Kozhinille ja muille jotka johtivat kapinaliikettä eri alueilla. He halusivat minun vetäytyvän yhden rykmentin kanssa johonkin suhteellisen rauhalliseen paikkaan kunnes minä kykenisin jälleen nousemaan satulaan. Minä allekirjoitin määräyksen ja sallin Zabudkon muodostaa kevyen taisteluyksikön joka toimisi omin päin alueella menettämättä kosketusta minuun. Maaliskuun 16. aamulla kaikki nämä yksiköt olivat jo lähteneet paitsi pieni erikoisyksikkö joka pysyi minun mukanani. Ja juuri tällä hetkellä Yhdeksäs Punainen Ratsuväkidivisioona hyökkäsi meidän kimppuumme ja pakotti meidät lähtemään leiristä; he seurasivat meitä 13 tuntia ja yli 180 virstaa. Lopuksi me pystyimme vaihtamaan hevoset ja pysähtymään viideksi tunniksi jättämällä Slobodan Azovan meren rannalle.
Aamunkoittessa maaliskuun 17. me jatkoimme marssia kohti Novospanoskaa mutta edettyämme noin 17 virstaa törmäsimme uuteen ja melko tuoreeseen bolshevikkiyksikköön. Heidät oli lähetetty Kurilenkon perään mutta he olivat kadottaneet hänen jälkensä ja kävivät meidän päällemme. Ajaen meitä takaa 25 virstaa (me olimme täysin uuvuksissa ja todella kykenemättömiä taisteluun), nämä ratsumiehet kävivät kimppuumme. Mitä saatoimme me tehdä? Minä en ainoastaan ollut kyvytön istumaan satulassa; minä en kyennyt istumaan ollenkaan. Minä makasin vaunujen pohjalla ja näin kaamean lähitaistelun- uskomattoman silpomisen - tapahtuvan noin sata jaardia minusta. Meidän miehemme kuolivat vain minun tähteni, ainoastaan siksi että he eivät voineet hylätä minua. Mutta viime kädessä ei ollut enää turvallista paikkaa, ei heille eikä minulle. Vihollinen oli viisi tai kuusi kertaa meitä vahvempi koska tuoreita reservejä saapui jatkuvasti. Aivan yhtäkkiä näin vaunujeni lähellä Lewiskonekivääripojat, nämä jotka olivat seuranani sinun aikoinasi. Siinä oli viisi miestä Mishan komennossa Chernigovkan kylästä läheltä Berdjanskia. He jättivät minulle hyvästit sanoen: " Batko sä olet korvaamaton meidän talonpoikaisliikkeen aatteelle. Tämä aate on meille rakas. Me kuollaan pian mutta meidän kuolema pelastaa sinut ja ne jotka uskollisesti pitää susta huolta." Yksi heistä syleili minua; sitten en enää kyennyt näkemään yhtään heistä lähelläni. Hetkeä myöhemmin Lev Zinkovski kantoi minut käsivarsillaan ohikulkevan maalaisen rattaille. Kuulin konekiväärien nakutuksen ja kranaattien rajähdyksiä kaukaisuudesta. Siellä olivat nämä meidän ampujamme jotka pidättelivät bolshevikkeja. Meillä oli aikaa matkustaa kolme tai neljä virstaa ja ylittää joki. Minä pelastuin mutta kaikki Lewispojat kuolivat siellä.
Jokin aika myöhemmin me saavuimme paikkaan jälleen ja maalaiset Starodubovkan kylästä Mariupolin alueelta näyttivät meille sen haudan johon he olivat haudanneet meidän "Lewispoikamme". Edes tällä hetkellä en minä voi pidättää kyyneliäni kun ajattelen näitä rohkeita taistelijoita, tavallisia rehellisiä maalaisia. Edelleen minun täytyy kertoa sinulle rakkaalle ystävälle että tämä episodi näytti parantavan minut. Saman päivän iltana pääsin takaisin satulaan ja jätin alueen.
Huhtikuun aikana pääsin jälleen yhteyteen kaikkien meidän joukkojemme yksiköiden kanssa ja lähetin ne, jotka olivat lähimpänä Poltavan alueelle . Toukokuun aikana Kozhinin ja Kurilenkon yksiköt liittyivät meihin ja muodostui yhtenäinen joukko jossa oli 2000 ratsumiestä ja useita jalkäväkirykmenttejä. Päätettiin marssia Harkovaan ja metsästää Bolshevikki-Kommunistien puolueen isoja pomoja. Mutta he eivät olleet unessa. He lähettivät enemmän kuin 60 panssariautoa, useita divisioonia ratsuväkeä ja parven jalkaväkeä minua vastaan. Taistelu näitä joukkoja vastaan kesti useita viikkoja.
Kuukautta myöhemmin toveri Shchus kuoli taistelussa Poltavan alueella. Hän oli silloin esikuntapäällikkö Zabudkon joukolle. Hän oli työskennellyt kunniallisesti ja rohkeasti.
Kuukautta myöhemmin Kurilenko kuoli. Hän varmisti meidän joukkojemme marssia rautatiekiskoja pitkin oli henkilökohtaisesti vastuussa yksiköiden majoituksesta ja oli aina kärkijoukossa. Eräänä päivänä Budennin ratsuväki yllätti hänet ja hän menehtyi taistelussa.
Toukokuun 18. Budennin ratsumiehet olivat marssilla Ekaterinoslavin alueelta Donia kohti kukistaakseen talonpoikaiskapinan jota johtivat meidän toverimme Brova ja Maslak (joka oli ollut Budennin Ensimmäisen Prikaatin komentaja ja oli liittynyt meihin kaikkien miestensä kanssa).
Meidän ryhmämme muodostui useista yksiköistä joita komensi Petrenko- Platonov; pääesikunta ja minä muodostimme osan ryhmästä. Ryhmä oli 15-20 virstaa tieltä jossa Budennin armeija marssi. Budenni tiesi muun muuassa että minä olin aina tämän ryhmän lähellä. Budennia houkutteli se lyhyt etäisyys joka erotti meidät hänestä. Kahdennenkymmenennen ensimmäisen Panssariautoyksikön piti kukistaa talonpoikaiskapina Donilla ja Budenni käski yksikön komentajan lähettää 16 autoa ja saartaa Novo-Grigor`evkan (Steremnoen) kylä. Budenni itse marssi peltojen yli mukanaan osa Yhdeksännettätoista Ratsuväkidivisioonaa (aikaisempaa "Sisäasiain Palveluksen Divisioonaa") Novo-Grigorjevkan suuntaan. Hän saapui sinne ennen panssariautoja joiden piti vältellä rotkoja , ja etsiä kahlaamoita ja vartioasemia. Meidän tiedustelijoittemme valppaus pani meidät kosketuksiin kaikkien näiden liikkeiden kanssa ja antoi meille mahdollisuuden tehdä varotoimenpiteitä. Juuri sillä hetkellä kun Budenni tuli meidän leiripaikkamme näkyviin me kävimme hänen kimppuunsa.
Budenni itse oli ylpeänä laukkaamassa kärjessä ja välittömästi hän läksi käpälämäkeen. Tämä häpeällinen pelkuri pakeni hyläten toverinsa.
Painajaismainen kamppailu levisi meidän eteemme. Meitä vastaan lähetetyt Puna-armeijan sotilaat kuuluivat joukkoihin jotka aikaisemmin olivat olleet Keski-Venäjällä varmistamassa sisäistä järjestystä. He eivät tienneet keitä me olimme; heille oli kerrottu että me olemme tavallisia "rosvoja" ja heille oli kunnia-asia olla perääntymättä rosvojen edestä.
Meidän kapinallistoverimme tiesivät olevansa oikeassa ja he olivat lujasti päättäneet voittaa ja riisua aseista vihollisen.
Tämä taistelu oli kaikkein hurjin kaikista niistä joita meidän täytyi taistella mukaanlukien kaikki sitä ennen ja sen jälkeen. Se loppui Budennin joukkojen täydelliseen tappioon joka johti hänen armeijansa hajoamiseen ja monien hänen sotilaittensa karkuruuteen.
Tämän jälkeen minä muodostin yksikön aikaisemmista siperialaisista ja lähetin heidät aseistettuina ja varustettuina tarvittavasti Siperiaan Glazunovin johdolla.
Elokuun 1921 alussa me saimme selville bolshevikkilehdistä että tämä yksikkö oli ilmaantunut Samaran kuvermenttiin. Sitten mitään muuta ei sanottu siitä.
Koko kesän 1921 me taistelimme taukoamatta. Taistelut Ekaterinoslavin ja Tauriden kuvermenteissa ja osissa Khersonin ja Poltavan kuvermentteja ja myös Donin alueella pakottivat meidät liikkumaan yhteen suuntaan kohti Kubania ja ali Tsaritsynin ja Saratovin ja toiseen suuntaan kohti Kiovaa ja Chernigovia. Viimeksimainitussa paikassa taistelua johti toveri Kozhin. Kun tapasimme jälleen hän antoi minulle nipun päätöslauselmia jotka olivat hänelle antaneet talonpojat Chernigovissa. He julistivat että he halusivat tukea meitä täydellisesti taistelussamme vapaan neuvostojärjestelmän puolesta.
Tein hyökkäyksen Volgan yli toveri Zabudkon ja toveri Petrenkon yksiköiden kanssa; sitten vetäydyin yli Donin tavaten matkalla useita meidän yksiköitämme jotka yhdistin ja joihin lisäsin Vdovichenkon vanhan ryhmän Azovasta.
Elokuun alussa 1921 päätettiin, että johtuen haavojeni vakavuudesta minun pitäisi lähteä joidenkin komentajiemme kanssa saamaan lääkintähoitoa ulkomailla.
Näihin aikoihin meidän parhaat komentajamme - Kozhin Petrenko ja Zabudko - olivat vaikeasti haavoittuneita.
Elokuun 13. 1921 minä lähdin sadan ratsumiehen seurassa kohti Dniepriä ja 16. päivä aamulla me ylitimme joen Orlikin ja Kremenchugin välillä seitsemällätoista maalaisten kalastusveneellä. Tänä päivänä minä haavoituin kuusi kertaa mutta en vakavasti.
Tänä päivänä me tapasimme useita meidän yksiköitämme ja selitimme heille syyt jonka takia me lähdemme ulkomaille. He kaikki sanoivat samaa: "Mene ja voi hyvin , Batko; ja tule sitten takaisin ja auta meitä..." Elokuun 19. me saavuimme Puna-Armeijan seitsemännen ratsuväkidivisioonan luo. Tämä oli leirissä Ingulets-joella, 12 virstaa Bobrinetsista. Takaisin kääntyminen olisi tiennyt vaikeuksia koska meidät oli nähnyt ratsuväkirykmentti meidän oikealla sivustallamme joka eteni katkaistekseen meidän peräytymistiemme. Tämän takia pyysin Zinkovskia panemaan minut hevosen selkään. Yhtäkkiä paljastetuin sapelein ja äänekkäin huudoin me paiskauduimme divisioonan konekiväärien kimppuun, nämä olivat koottu erääseen kylään. Me onnistuimme valtaamaan 13 "Maxim" ja kolme "Lewis" konekivääriä. Sitten me valmistauduimme jatkamaan matkaamme.
Mutta juuri niin pian kuin me olimme vallanneet nämä konekiväärit koko se ratsuväkidivisioona joka oli sijoitettu Nikolaevin kylään ja naapurikyliin sai hälytyksen ja se hyökkäsi meidän kimppuumme. Meidät saatiin ansaan. Mutta rohkeutta menettämättä me hyökkäsimme ja löimme Seitsemännen Divisioonan Kolmannenkymmenennnenkahdeksannen rykmentin ja sitten me ratsastimme 110 virstaa pysähtymättä. Puolustaen jatkuvasti itseämme näiden joukkojen hurjilta hyökkäyksiltä me lopulta pääsimme pakoon, mutta vasta kun olimme menettäneet 17 parhaimmista tovereistamme.
Elokuun 22. minusta täytyi taas pitää huolta; luoti osui kaulaani ja tuli ulos oikeasta poskestani. Jälleen kerran minä makasin vaunujen pohjalla. 26. päivä meidän oli pakko taistella uusi taistelu Punaisten kanssa. Me menetimme meidän kaikkein parhaat toverimme ja taistelijamme Petrenko-Platonovin ja Ivanjukin. Minun oli viimeisen kerran pakko muuttaa reittiä ja elokuun 28. 1921, minä ylitin Dniestrin. Nyt minä olen ulkomailla.........."
MAHNO ULKOMAILLA
Mahno ja 83 hänen kannattajaansa olivat nyt Romaniassa. Vankilassa täällä meni aikaa seitsemän ja puoli kuukautta. Tämän jälkeen Romania lähetti Mahnon kannattajineen Puolaan 11. huhtikuuta 1922 ja porukka joutui heti vankilaan, jossa Mahnon vaimo synnytti pienen tyttären. Välillä hemmo pääsi vapaaksi mutta vangittiin jälleen. Anarkistit Danzigissa auttoivat Mahnoa pakenemaan sairaalasta, johon tuberkuloottinen Mahno oli ollut pakko viedä ja maaliskuussa 1925 Mahno ylitti Saksan rajan. Täältä hemmo ajautui Pariisiin. Berkman kirjoitti Mahnosta Pariisissa:
"Minä säikähdin kun näin hänet. Vuosien taistelun myrsky ja paine, ruumiillinen ja henkinen kärsiminen, oli muuttanut voimakkaan ja vantteran talonpoikaisjohtajan pelkäksi varjoksi. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa olivat täynnä arpia ja hänen vahingoittunut jalkansa teki hänestä pysyvästi ramman. Silti hänen henkensä ei ollut murtunut ja hän yhä uneksi kotimaahan palaamisesta ja vapauden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta käytävän taistelun käynnistämisestä uudelleen. Elämä maanpakolaisena oli sietämätöntä hänelle; hänestä tuntui että hänet oli revitty pois juuriltaan ja hän kaihosi rakasta Ukrainaansa."
Mahnon vaimo ja tytär elivät erossa Mahnosta ja pitivät pientä vihanneskauppaa. Toisen maailmansodan aikana nämä kuljetettiin Saksaan orjatyöläisiksi ja liittoutuneiden pommikonehyökkäys tappoi heidät. Mahnon kirjoittamat muistelmat jäivät kesken hemmon kuollessa. Anarkistit haukkuivat Arshinovia joka kuulemma oli "persoonallisuudeltaan bolshevikki" ja Mahnon piti kaveriaan yrittää parilla kirjoituksella puolustaa. Arshinov ilmottautui bolshevikiksi 1931 ja loikkasi Neuvostoliittoon jossa hemmo muitta mutkitta kidutettiin kuoliaaksi. 27. heinäkuuta 1934 Mahno kuoli keuhkotautiin ja seuraavana päivänä ruumis tuhkattiin. Neljäsataa anarkistia otti osaa hautajaisiin. Mahnon hauta on Pere-Lachaisen hautausmaalla paikka 6706. Tämä hautausmaa oli viime paikka jossa kumoukselliset Pariisin kommuunin aikana tekivät vastarintaa hautakivien takana piileskellen kunnes pistinhyökkäys kukisti vastarinnan. Jos kummituksia on olemassa niin kaikkein pirullisin ikinä kuviteltavissa oleva mörkö on haudan takanakin päässyt kaikkein eniten rakastamaansa seuraan.
EI SE LOPPUNUTKAAN SIIHEN
Soltsenitsyn valittaa sitä, että keskitysleirien kaameudessa pahin asia oli väkivaltaiset ammattirikollisten joukkiot, joista mainitaan "mahnolaiset". Jotkut Mahnoa ihailevat ihmiset taistelivat järjestelmää vastaan Stalinin ja Khrutshevin aikana vain joutuakseen vankilaan kidutettavaksi. Valitettavasti näistä tiedetään kovin vähän. Mahnon myytti on kuitenkin ollut monen ihmisen mielestä vastustamaton. Esimerkiksi Sandino ihaili Mahnoa melkein vielä enemmän kuin Zapataa. Eräs japanilainen anarkisti piti Mahnon kuvaa seinällä mutta eläytyi Suuleen Sankaliin niin intensiivisesti, että kuoli vuosi Mestalin kuoleman jälkeen ALKOHOLIMYRKYTYKSEEN.
Nykyiset ukrainalaiset anarkistit pitävät Mahnoa suurena esikuvanaan ja ovat lujasti päättäneet tehdä uuden vallankumouksen. Sitä ennen Mahnolle pitäisi vain pystyttää ratsastajapatsas jotta pienet piltit osaisivat ottaa Mahnon esikuvakseen! Mahnon syntymäkoti pitäisi muuttaa Mahno-museoksi! Loppujen lopuksi Leninin ja Mahnon kilpailusta on tullut Nottinghamin sheriffin ja Robin Hoodin veroinen legenda ja Pugatshevin tavoin Mahnon uskotaan kuolinvuoteellaan kähisseen:"tää oli vasta alkua, mun jälkeen tulee sellanen kaveri joka on kymmenen kertaa hullumpi kuin mä"!