Kennel Lumotuuli

Kennelimme ei syntynyt sattumalta vaan kovasta tahdosta. Ei tosin minun vaan tyttärieni Essin ja Tuulikin. Olin vannoutunut kissaihminen enkä välittänyt koirista yhtään. No, se oli silloin se, ennen Ellun aikaa.

Mirja Siljanderin Reppulin kennelissä oli helmikuussa v. 1994 syntynyt yhdistel-mästä Darja ja Risukarhin Culku suuri pentue, jonka kaikki pennut olivat hopean harmaita. Maaliskuussa lupauduin tyttöjen kovan prässin seurauksena katsomaan tuolloin kolmeviikkoisia pentuja. Nähtyäni ne sekosin täysin. Muutama viikko myöhemmin, kun haimme koko kuusihenkisen perheemme voimin Ellun eli Reppulin Elwing La Stradan (nimi tuli Mirjan mukaan siitä, että Ellu syntyi kadulle) kotiin minusta tuli kertaheitolla koiraihminen. Eikä kestänyt kuin muutaman päivän, kun Ellu oli minun koirani.

Tuulikin ystävän ja luokkakaverin Irenen perhe Grönroosit olivat hakeneet oman lappalaisensa (Reppulin Väinö) vuotta aikaisemmin. Perheemme ystävystyivät koirien välityksellä. Tuulikki ja Irene saivat kuningasajatuksen astuttaa Ellu Väinöllä, kun koirat vielä selvästi viihtyivät keskenään. Luonto kuitenkin päätti toisin. Usean juoksun ja monen turhan yrityksen jälkeen jouduimme luopumaan Väinöstä Ellun pentujen isäehdokkaana. Ellun astuttaminen jäi kuitenkin haaveisiimme ja vuonna 1999 löysimme sopivan uroksen Rahkis Koijjarin eli Killen.

Kun pennut alkoivat tehdä tuloaan riensi avukseni koirakätilö Mirja S. Eikä turhaan, sillä synnytys oli pitkä ja vaikea. Tästä ensimmäisestä pentueesta jätettiin yksi narttu Ellun kaveriksi. Se sai nimekseen Seitar, mutta alkoi pian tuntea itseään kutsuttavan Sutuksi, liekö ollut niin ”suttuinen” pienenä.

Hain vasta ensimmäisen pentueen jälkeen rekisteröityä kennelnimeä, joten vuodesta 2001 pennut ovat olleet ”lumotuulilaisia”. Asumme Helsingin Puistolassa vanhassa omakotitalossa, jonka isohkoa pihaa ympäröi aita. Pienillä ja suurilla koirilla on tilaa telmiä. Kennelimme toiminta on hyvin pienimuotoista. Siihen on osallistunut koko perhe, kun pennut ovat olleet talossa. Mieheni Jussin mukaan meillä ollaan silloin ihan konkreettisesti ”kusi sukassa”.

Alkuperäinen suunnitelmani oli astuttaa jompikumpi narttu joka toinen vuosi. Kolme kertaa kaikki menikin hyvin. Pentuja tuli paljon (8-10/pentue) ja ne tottuivat ison perheen jaloissa heti ihmisiin. Kun jännitys synnytyksestä ja pentujen ensimmäisten päivien ruoan saannista oli ohi, sain ilolla seurata kolme viikkoa ”täydellisen” emän hellävaraista huolenpitoa. Sen jälkeen hoidin oman ruokinta- ja hoito-osuuteni sekä sopivien perheiden etsimisen pennuille. Onneksemme lähes kaikki pennut ovat saa-neet vastuulliset ja koirasta välittävät kodit. Periaatteeni on ollut, etten anna pentua nk. ulkokoiraksi, koska paimensukuinen on laumaeläin ja viihtyy parhaiten siellä, missä on sen laumakin. Tätä sääntöä ei tosin voi noudattaa, jos ostajat antavat tahal-laan väärää tietoa aikeistaan.

Sitten syntyi viimeisin eli neljäs pentueemme tammikuussa 2005. Suttu pääsi äidiksi toisen kerran. Pentuja syntyi kymmenen, joista yhdeksän elävinä. Niiden kuusi ensimmäistä viikkoa meni ongelmitta. Olin töissä ja jäämässä seuraavana päivänä lomalle ollakseni pentujen kanssa uusille omistajille luovutukseen asti, kun tapahtui jotain täysin yllättävää ja dramaattista. Ellu oli alun perin suhtautunut pentuihin kiinnostuksella ja ystävällisesti. Suttu oli tosin ajanut alkuviikkojen aikana Ellun pois, jos se lähestyi pentuja. Ne olivat kasvaneet ja leikit olivat muuttuneet rajummiksi. Pentujen hampaat olivat teräviä ja ne kävivät myös 11 -vuotiaan Ellun nisillä, mikä tekee kipeää. Pyrimme antamaan Ellulle rauhaa pennuista. Tuulikin ottaessa Ellua sisään, se kohtasi ahtaassa oviaukossa sisällä viivytelleen urospennun ja hermostu-neena rähähti sille niin, että pentu oli pakko lääkärin tutkimusten jälkeen lopettaa. Ellun hammas oli osunut pennun pehmeään päähän ja seurauksena oli aivovaurio.

Myöhemmin lääkärin lopputarkastuksessa ilmeni, että Ellu oli vähän aiemmin purais-sut toistakin pentua (Mimeriä eli Mimmua) ja sen leuka oli murtunut. Pentu oli käyt-täytynyt aivan normaalista vetäen sukkaa ja syöden ruokansa, joten vammaa ei huo-mattu. Se korjattiin leikkauksella. Sattuman oikusta tämä narttu palautuikin meille takaisin puolen vuoden jälkeen uuden isäntäväen pitovaikeuksien takia. Mimmusta oli tullut minulle erityisen rakas. Mehän olimme nukkuneet yhdessä leikkauksen jäl-keisen levottoman yön olohuoneen lattialla, vekslanneet kuonosuojaa ja kauluria ees taas ainakin viisi viikkoa ja totutelleet syömään velliä, ainoaa Mimmulle sallittua ruokaa. Virallista syytä Ellun käytökseen en tiedä, mutta epäilen alkavalla juoksulla eli hormonihäiriöllä olleen ratkaiseva vaikutus.

Pennun kuolemaan johtanut traaginen tapahtuma söi intoani kasvattajana. Joskus oli turhauttavaa myös huomata rajalliset mahdollisuutensa vaikuttaa pennun elämään sen luovuttamisen jälkeen.

Nykyään meillä on kolme täysin erilaista luonnetta omaavaa paimensukuista. Äiti/mummo Ellu on 14,5 -vuotias edelleen melko hyvässä kunnossa ja vahvalla tahdolla varustettu. Äiti Suttu, 9,5 -vuotias kiltti laumanjohtaja; ja tytär/lapsenlapsi Mimmu, 3,5 -vuotias ”paluumuuttaja”, joka on voittanut arkuutensa ja on nyt elämää täynnä. Tavoitteeni kasvattajana on säilyttää Paimensukuinen Lapinkoira hyväluon-toisena perhekoirana, jonka kanssa on helppoa elää arkipäivää. Toimintamme pienimuotoisuudesta johtuen ei rutiineja pääse syntymään ja jokaisen astutuksen jälkeen kaikki pennuttamiseen liittyvät asiat täytyy opiskella aina uudelleen. Korvaamaton apu kaikkiin ongelmiin on ollut erityisesti Mirja ja kaikki muutkin kasvattajatutut, jotka ovat hädän hetkellä jaksaneet kuunnella vuodatuksiani. Olen pikkuhiljaa toipunut traagisista tapahtumista ja suunnitellut astuttavani Mimmun seuraavasta juoksusta jollakin komealla, itsevarmalla uroksella. Ellukin on silloin 15 -vuotiaana, kohtu poistettuna ja monta hammasta köyhempänä, turvallisempi isoisoäiti.

Tuula Viilo