Pian naapuritkin kiiruhtivat majaa katsomaan.
He ihailivat seinäpintaa ruusunhohtavaa
ja ihmeellistä kirkkautta suurten ikkunain
- ne heijastivat kauneutta toisten maailmain.

Mä totuin uuteen asuntooni, leikin, työtä tein,
niin onnellinen oli siellä nuori sydämein.
Vain harvoin jyryn ukkosen tai sateen myrskyisän,
mä hetkiseksi katon ylle pysähtyvän näin.

Kun elon keskipäivään nousi kaari auringon,
mä tunsin: kuuma verensyke miehuusvoiman on.
On savimaja kauneimmillaan, päädyt loistaa sen.
Ei ihme, vaikka ylpistyä voi houkka ihminen.

Vaelsi tietään kaikkeus, kuu kiersi radallaan
ja verkkaan merta kuohupäistä auras laiva Maan.
Voi, yllättäen saapui vanhuus, savimajassain
jo havaita sain poltinmerkit olemisen lain.

Kuin varkain kaihi alkoi kiertää häivää ikkunaan,
pian lasit aivan sumentuneet piti uudistaa.
Jo muuri särkyi, sortui vanha, hauras uuninsuu,
ja notkoselkäiseksi painui majan harjapuu.

Söi toukka salaa porraspuuta, murtua se voi,
ja sammal harmaa kattolautaa varkain patinoi.
Tään huomas muuan naapuri, hän hiljaa totes sen:
"Ei ole, veli, asuntosi pitkäaikainen."

Niin kerran ehtoon tullessa, kun istuin majassain
mä yllättäen kynnyspuulle oudon vieraan sain.
Hän oli, tunsin, palvelija Herran ikuisen.
Hän käskykirjeen mulle luki, kuulin vavisten.

"Tee muuttokuormas valmiiksi ja pakkaa tavaras,
nyt viettää päivääs viimeistä saat savinmajassas.
Sun vuokrakirjas määräaika on nyt lopuillaan.
Se, mikä maasta tullut on, taas maaksi hajoaa."

Yön kauhut synkin siivin lensi yli illansuun.
Voi ahdistusta, rakas maja käsiin luhistuu!
Lyö sydän lyönnit viimeisensä sitten uupuen.
Se, mitä tunnen, kuolemaa on, nyt mä tiedän sen.

Käyn pois ja hieman vapisen. Nään majan raunion.
Sen luona joku naapureista itkemässä on.
"Jo tule", kuiskaa Noutomies, "ja jätä surut maas.
Sua vartoo KOTI, enää et käy toukan vankilaas."

---
On aamusella Sanomissa pieni uutinen,
kuin kohtaloaan aavistellen moni lukee sen:
Taas huoneenvuokralautakunta viisaudessaan
on karkoittanut asunnostaan vanhan asukkaan.