Jokin oli pielessä. Se oli selvää. Se oli kaikki, mikä oli selvää. Pekka ei tosin ollut aivan varma siitä, oliko hän itse miten suuresti alkoholimyrkytyksen vallassa. Mietittyään hetkisen asioita tarkemmin sai hän lopulta koottua harhailevia ajatuksiaan sen verran, että sai määritettyä oman olotilansa: kyllä, hän oli humalassa. Tämä sai hänen olonsa helpottumaan sen verran että hän uskalsi avata silmänsä: näky oli kauhistuttava; hän ei nähnyt mitään.
Ajatus sokeudesta ei ollut Pekalle mieleen: hän olisi voinut melkein alkaa itkeä, mutta hänen silmissään - tai niiden edessä - oli jotain, mikä kiinnosti häntä hieman enemmän kuin parkuminen. Ei paljoa, mutta ainakin melkein riittävästi. Kaiken lisäksi jostain tuntui kuuluvan eloisaa ja iloista sambamusiikkia. Pekka laski kätensä kasvoilleen ja repi jotain pois silmiensä edestä. Se sattui.
Äkillinen valoisuus häikäisi häntä, mutta lopulta hänen aivonsa alkoivat tajuta epämääräisiä muotoja. Hetken kuluttua Pekka näkikin jo varsin selvästi; toisen hetken jälkeen hän tajusi olevansa varsin yksin: taivaanrannassakaan asti ei näkynyt mitään. Siis ei todellakaan mitään, oikeastaan koko taivaanranta oli vain himmeä ajatus, jonka Pekan aivot kaivoivat esiin jostakin. Paitsi sambamusiikki. Jotenkin Pekasta tuntui absurdilta, että paikassa, jossa ei ole edes taivaanrantaa, soi sambamusiikki. Mutta sitt en jotain ilmestyi kaukaisuuteen: vaalea piste, joka kasvoi hitaasti ja epävarmasti. Se oli popliinitakkinen luuranko, jonka toinen käsi oli poikki ranteen kohdalta. Lopulta luuranko pysähtyi Pekan viereen ja alkoi tanssia horjuvaa rumbaa.
Jotain valkeni Pekalle ilmestysmäisesti.
- Petri? hän kysyi. Luuranko lopetti tanssinsa ja näytti kaipaavan toista kättään. Sitten se nyökkäsi ja vaikutti ilahtuvan. Luuranko ojensi kolme sormea ja heristi niitä. Pekka ei oikein käsittänyt ajatusta ja koetti ajatella kuten Petri, mutta se ei ollut helppoa. Hän lakkasi ajattelemasta ja onnistui heti.
- Kolme sanaa?
Luuranko irvisti ja alkoi tehda kaivuuliikkeitä.
- Kaiva..
Petri tunki kädentynkänsä rintakehänsä sisään.
- ..sinut..
Luinen käsi osoitti jonnekin, luultavasti ylös.
- ..ylös?
Pääkallo virnisti ja kaikki vähä mitä oli katosi valonvälähdykseen. Kun valoisuus jälleen palautui suhteellisen normaaliksi, ymmärsi Pekka olevansa kaupan pihalla joskus yöllä. Kesäisen kirkkaalla taivaalla näkyi tähdenlento.
Aivan kuin se olisi huutanut.

Kai heräsi ja huomasi potevansa kaikkien aikojen kankkusta. Huolimatta hirveästä päänsärystä, joka tuntui hetkellisesti äityvän inhimillisen kärsimyksen multihuipennukseksi pienimmänkin rapsahduksen sattuessa kuulopiirissä, Kai konkoili ylös narisevasta sängystään ja molemmin käsin ohimoitaan pidellen asteli keittiöön. Joka askeleella Kai kuuli epävireisen patarummun pamauksen. Vaikka äänenpaine ei todellisuudessa noussutkaan tarvittavalle tasolle, tunsi Kai metelin repivän tärykalvonsa riekaleiksi.
Yhäkin kaikesta huolimatta Kai istahti pöydän ääreen ja nautti aamiaisekseen lohkoperunoita, puolikkaita maissintähkiä ja lasillisen kehnoa absinttia. Lopetettuaan aterioimisen Kai kiirehti vessaan, jossa hän oksensi nuo samaiset sapuskat pöntön kannelle. Sitten hän aukaisi kannen, pesi hampaansa ja vetäisi pöntön.
Tyhjin vatsoin Kai palasi makuuhuoneeseen ja huomasi heti jonkin olevan vinossa: huone oli yltä päältä pölyn ja tuhkan peitossa. Kai katsahti peiliin ja havaitsi olevansa itsekin saman moskan peitossa.
Samassa hänen ajatuksensa alkoivat harhailla aina senhetkisestä olinpaikasta keittiön ja takaoven kautta olohuoneen ikkunan luo. Ulkona näkyi poro ja aurinko...

Samaan aikaan Taivalkosken hautausmaan luoteisilla reunamilla suoritti opiskeleva arkeologinalku Nilkku Rin-tin-tin-tin laittomia kaivauksia kahden haarukan ja varrettoman rikkalapion kera. Päivä oli kirkas ja täynnä hyttysiä.
Toivottoman amatöörimäisin ottein Nilkku kaivoi maata ja yritti pitää verenimijät loitolla hyttysvoiteilla ja tupakoimisella. Hän oli jo ahkeran, koko aamun vieneen kaivamisen tuloksena löytänyt sinapinvärisen poplarin ja sen sisälle käärittynä sinisen villapipon, joka puolestaan lämmitti ruskeata saviruukkua täynnä yhdestä ainoasta ihmisen luurangosta peräisin olevaa jauhetta. Niin Nilkku ainakin oli nokkelasti päätellyt.
Pian Nilkku huomasi ettei koko hommassa ollut kovinkaan paljon järkeä. Ei hänessä itsessään, ei kahdessa haarukassa ja rikkalapiossa, eikä missään muussakaan ollut järjen hiventäkään.
Niinpä Nilkku otti löytönsä, jätti välineensä, päätti jättää uransa ja lähti kämpille.

Pekka pyöritteli päätään tajuamatta juuri mistään juuri mitään. Siinä tilanteessa se vaikutti hänen mielestään parhaalta ratkaisulta, mikä nyt ei kuitenkaan välttämättä ollut mikään oivallinen ratkaisu, mutta se toimi eikä sattunut kovin paljoa, joten paremman puutteessa se sai kelvata. Tai ainakin hetki sitten näin oli ollut.
Jonkin aikaa Pekka oli järjestellyt kummasti pirstoutuneen mielensä outoja muistikuvia, joiden alkuperästä hänellä ei ollut mitään tietoa. Päällimmäisinä näistä oudoista muistoista olivat abstinenssi, banaanihillo, nauris sekä tehtävä, josta hänellä ei ollut tietoakaan. Mutta yhtä kaikki, jokainen muisto johti suureen kirkkauteen, jota seurasi sambamusiikki.
- Aloillasi! joku karjaisi hänen takanaan. Kuului epäilyttävä ääni, jollainen voisi kuulua jostakin, minkä käytöllä ei yleensä oli kivoja seurauksia. Pekka koetti kääntyä, mutta ääni komensi heti: - Siitä vaan, retku, pelasta päiväni.
Kuolleena syntyneen lausahduksen päästö ilmoille ärsytti Pekkaa siinä määrin, ettei hän voinut vastustaa kiusausta.
- Harry Callahan, vai?
- Melkein, ääni vastasi. - Harri Partanen.
- No voi paska, Pekka tuhahti. Poliisiauton sinisinä välkkyvät valot kajastivat pienen metsäsaarekkeen lävitse.
Alku ei ollut lupaava.

Jossain kaukana paistoi aurinko. Siinä ei sinällään ollut mitään erikoista, paistoihan se siellä yötäpäivää. Siis ei yötä päivää, vaan yötäpäivää. Vaan olkoon. Siellä oli runsaasti hiekkaa, joitakin hulluruohomättäitä ja muuta asiaankuuluvaa.
Ja sitten siellä oli mänty, hieman nokinen tosin, sekä luuranko sen juurella, hulluruohoa aivokuoren pinnalla. Luuranko nousi seisaalleen, ilmeisesti siksi ettei se keksinyt muutakaan.
- Kuules, mänty, se virkkoi. - Miksi minä oikein olen täällä?
Mänty oli hetken vaiti. Se taisi paikkailla rusketustaan. - Tuota on pohdittu kautta aikojen.. olikos se Kierkegaard, joka...
- Aivan, aivan. Ei ole pakko vastata.
- No vastaan kuitenkin.
Luuranko oli ihmeissään. Tuhansia ja taas tuhansia kertoja kysyttyään samaa hän saisi vastauksen. Oliko tämä edes totta?
- Asiahan on niin, Petri, ettei sinulla oikein ole muuta paikkaa mihin mennä.
Petri oli entistä hämmästyneempi. Paitsi että mänty oli vastannut hänelle, oli se vielä puhutellut häntä hänen omalla nimellään.
- Mutta mitä tuo nyt sitten tarkoitti?
- No kun tämä ei ole Tellus.
Petri ei oikein uskonut kuulemaansa, potkaisi vuosia maassa lojunutta panssariovea ja ryhtyi pohtimaan asiaa tarkemmin. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.
- Nyt minä ymmärrän kaiken! Petri hihkui varsin suureen ääneen. Mänty ei juurikaan osallistunut hänen iloonsa. Sitten Petri vaikeni hetkeksi ja kysyi: - Voisitko vielä kertoa mikä se yötäpäivää on?
- Tuo on helppoa, se on tämä paikka.
Kauempana heistä rantalentopalloilija näppäili kitaralla taidokkaita riitakolmisointuja. Mies oli Hendrix.

Kai jätti baaritiskin hoiperrellakseen nurkassa mölyävän jukeboksin luo. Kaksi kovaa potkua laitteen kylkeen ja humalaisen vaimeaa örinää sai sen vaikenemaan ajoiksi. Tyytyväisenä Kai asteli takaisin tiskille viskipaukkunsa ääreen. Paljon nähtyä vaivaa vain ettei tarvitsisi kuunnella vuosien takaisia iskelmähittejä.
- Ei Kakea, ei Randelinia... Kai tuhisi itsekseen, kulautti lasinsa tyhjäksi, irvisti ja sammui hetkeksi.
Ennen kuin Kai oli lähtenyt kotoaan aamulla oli hän juonut puolikkaan abstinenssipullon, kuutisen kaljaa ja pari desilitraa jotain kirkasta mutta väkevää nestettä. Nyt hän luonnollisesti vietti aikaansa kapakassa ryypiskelemässä ja potkimassa meluavia esineitä ja henkilöitä.
Pian jokin sysäsi hänet alas tuolilta. Lattialla Kai palasi tajuihinsa. Hänen vieressään seisoi kättään ojentaen mies pukeutuneena sinapinväriseen popliinitakkiin ja siniseen, todella nukkaiseen villapipoon.
- O-olen todella p-pa-pahoillani.. anteeksi hirveästi, änkytti mies puoliksi pahoillaan, puoliksi peloissaan.
- Petri? kysyi Kai siristäen silmiään ja tarttui sitten miehen käteen.
- Ei, nimeni on Nilkku, sanoi mies ja veti Kain ylös samalla kätellen.
- Niin niin, onpa hauska nähdä sinua! Kai hihkui ja halasi Nilkkua. - Et arvaa, mitä kaikkea kummaa on tapahtunut!
- Päästä irti, helvetin homospurgu! Ei paljon kiinnosta mitä tuollaisille tapahtuu! Nilkku huusi ja tuuppasi Kain sivummalle.
- No? Oletko päissäsi? Anna kun halaan! Kai naurahti tajuamatta raivokohtauksen saanuntta Nilkkua.
- Et helvetissä kyllä halaa! Nilkku raivosi ja kohotti mukanaan kuljettamansa ruukun päänsä yläpuolelle lyödäkseen jos Kai vielä tulisi halailemaan.
Mutta Kai vain kädet ojossa juoksi kohti Nilkkua, joka oikean hetken tullen iski ruukun keskelle Kain päälakea. Kai tipahti saman tien lattialle yltä päältä pölyssä, joka oli peräisin ruukun sisältä.
- Siitäs sait, perhanan hinttipummi, Nilkku puuskutti. - Mutta nyt tämä jätkä häippäsee!
Kai oli jo menettänyt tajuntansa kun Nilkku katosi ovesta ulos. Baarimikko soitti ambulanssin, koska hänen mielestään harmaan pölyn ja ruukunsirpaleiden seassa makaava Kai likasi lattiaa.

Mänty oli piirtänyt hiekkaan monimutkaisia kaavioita ja kuvia selvittääkseen Petrille yötäpäivän luonnetta. Niistä ei kuitenkaan saanut mitään selvää osaksi niiden epäselvyyden, osaksi valaistuksen vuoksi. Mutta mänty vain piirsi ja puheli kummallisia.
Petri ei ollut enää vähään aikaan kuunnellut mitä männyllä oli kerrottavana, vaan seurasi männyn erikoista piirtovälinettä. Se oli kyynärvarren puolivälistä katkennut käsi, jonka keskisormi toimi kynänterää vastaavana osana. Kohta Petri kyllästyi vain tuijottamaan kättä.
- Lopeta ja anna käteni takaisin, Petri sanoi.
- Mitä? Etkö sinä ymmärrä? mänty kysyi happamena. - Ja miksi tämä olisi juuri sinun kätesi?
- No kun se on ilmiselvästi luurangon käsi. Näetkö siinä lihaa tai jänteitä? Ja sitä paitsi.. Petri sanoi ja nyökkäsi sitten merkitsevästi katkenneen käsivartensa puoleen.
- No vie sitten pois. Eihän se minunkaan ole.
Petri nosti käden maasta. Hän mietti miten sen saisi kiinnitettyä takaisin käsivarteen. Lopulta Petri tuli siihen tulokseen, ettei mitenkään. Siispä hän vain tyytyi pitämään kättä toisessa, ehjässä kädessään. Sen jälkeen Petri vain huokaili ja potkiskeli hiekkaa.
- Ääh.. sinä pitkästytät minua, Petri lopulta sanoi männylle, kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Mänty oli hiljaa.
Mutta pitkään ei Petri kävellyt, vaan kompastui pitkälleen maahan panneeseen Hendrixiin, joka alkoi yskiä äänekkäästi.
Näytti siltä kuin mies olisi ollut tukehtumassa.

Siniset valot loittonivat. Tai oikeammin Pekka loittoni valoista, jälkimmäisinä mainitut olivat pysähtyneet kuin poliisiauto panssarintorjuntaohjukseen, mikä on hieman pahempi kuin seinään.
Ei paljoa, hieman. Silti suurin osa ihmisistä valitsee mieluummin seinän. Kenties seinässä sitten on jotain, mikä houkuttelee keskiluokan tuhovälinettä enemmän.
Pekka katseli Vikaisen Harrin kynittyä takaraivoa. Siellä täällä iloisesti kukkiva sänki ärsytti häntä enemmän kuin tarpeeksi, enemmän kuin hänet pidättäneen retkun itsekeskeisyys tai luonnonvalkoinen salibandymaila. Ja se oli jo paljon se. Eikä se, että Harri hihitteli itsekseen perin maanisesti, ainakaan parantanut Pekan mielialaa. Hän oivalsi migreenin olevan tuloillaan.
Auto hidasti. Vikainen Harri kiroili vaimeasti ja kuulosti kertaavan pororuokien ohjeita. Tiellä oli hirviä.
Pekka pohti pakoa.
- Pysykin täällä autossa! Harri tokaisi.
- Ilman muuta, Pekka vastasi virnuillen. Hetken hän katseli sivuikkunasta kuinka Harri koetti raivokkaasti murskata hirven sarvia rintakehällään, mistä ei oikein tahtonut tulla mitään - paitsi ikävä sotku.
Katkeilevien luiden rutina ja narske sekä Harrin suupielestä valuva verinen vaahto eivät tuottaneet Pekalle nautintoa. Hän avasi auton oven, väisteli hirveä, pyysi Harrilta avaimia, joita tämä ei kuitenkaan akuutin halvaantumisen vuoksi voinut antaa, ja otti avaimet. Hetkeä myöhemmin ja hieman kauempana Pekka kaasutti auton moottorin rikki. Hän jatkoi matkaa kävellen.
Hirvi kyllästyi kolhimaan Harria, joka puolestaan vajosi koomaan. Jossain välkkyi sinen valo, ambulanssi oli matkalla.

Petri syljeskeli hiekkaa. Oikeammin hän vain kallisteli päätään ja antoi hiekan hiljalleen valua leukaluunsa molemmin puolin. Hän katseli maassa vaitonaisena makaavaa Hendrixiä. Kiukku olisi saanut hänen ilmeensä tummumaan, mutta vaati suurta mielikuvitusta ennen kuin pystyi huomaamaan kasvoluiden kupruilun. Petri ei yksinkertaisesti kestänyt sitä että kuolleet kitaristit kampittivat hänet rähmälleen santaan.
Hendrix yskäisi.
- Älä piru vie keskeytä vaitioloani! karjaisi Petri ja potkaisi miestä kylkeen. Tämä kierähti arvoituksellisesti ympäri ja nousi seisaalleen.
- Kiitos. Taisit juuri pelastaa minut ennenaikaiselta kuolemanjälkeiseltä kuolemalta.
Petri katseli horjuvaa miestä. - Niin mitä?
- Äh, älä välitä.
- Et tajuaisi kuitenkaan, mänty kommentoi sivustalta. Sillä oli tapana hiiviskellä paikalle ärsyttävän hiljaa.
Petri otti männyn huomautuksen loukkauksena ja alkoi raaputtaa sammalta irti irtonaisesta kädestään. Hänen selkäydintään alkoi kutittaa.

Nilkku Rin-tin-tin-tin raapi selkäänsä. Häntä vähän ihmetytti tämä maailman meno: ensin hän oli kaatunut pää edellä asfalttiin, sitten kiloittain hiekkaa oli ilmestynyt hänen suuhunsa ja nyt sitten tämä infernaalinen kapi; aivan kuin joku olisi raapinut hänen selkänikamiaan luisilla sormilla. Ja kaiken lisäksi häntä vielä janotti.
Nilkku päätti palata läheiseen kapakkaan ottamaan jotain väkevää ja toivoi sen hinttipummin ottaneen opikseen ja lähteneen. Nilkku vilkaisi ylös ja näki palaneen männyn levitoivan kohti samaista paikkaa.
Ehkä hän sittenkin ottaisi vain vettä.

"Kaksi poliisia suoritti eilen onnistuneen ratsian Taivalkoskella. Metsäoppilaitoksen varastolle suunnattu isku tuotti tulosta: paikalta pidätettiin useita vesureita, sahoja, kumisaappaita sekä yksi monitoimikone syytettyinä vehkeilystä nykyistä kuusipuukantaa vastaan. Toisen mukanaolleen poliisin mukaan "tällainen rikollisuus on ehkäistävä jo alussa".
Samainen tehokaksikko jatkaa lisäksi edelleen lähes vuosi sitten tapahtuneen merkittävän banaanihillovarkauden selvittämistä."

Koillis-sanomat
Torstai, 3.5. E.J.

Juopuneena vauhdikkaasta kiihdyttelystä Taivalkosken keskustassa ja sireenien hypnoottisesta ujelluksesta Taivalkosken ainoan ambulanssin ainoa kuski oli menettänyt täydellisesti ajokkinsa hallinnan tien poikki leijuneen tummahkon männynrungon törmättyä kuskinpuoleiseen oveen. Vaikka kuski oli välittömästi menettänyt henkensä, jatkoi sairasauto silti vauhdikasta menoaan - tosin tien sijasta jossain kylän tulevan koskimelontakeskuksen läheisessä tiheässä sekametsikössä.
Ambulanssin perällä paareilla makaava Kai oli tullut tajuihinsa ambulanssin iskeytyessä metsikön lukuisiin puunrunkoihin. Nyt hän piteli tiukasti kiinni punaisesta ensiapupakkauksesta ja yritti ajatuksiensa voimalla lopettaa sen mitä ikinä luuli tapahtuvan. Lopulta, tuskin kuitenkaan tämän takia, auto kuitenkin pysähtyi suureen kiveen, joka oli joskus muinoin siirretty nykyiseen paikkaansa tukkimaan erään luolan suuta, joka johti jonnekin ikiaikaisten salaisuuksien lähteille - luultavasti maan ytimeen, ei s itä tiedä.
Kai valitteli pysähdyksen murskaavaa äkillisyyttä ja astui ulos itseään kasassa pidellen. Saman tien hän kompastui palaneeseen mäntyyn, joka alkoi oitis valittaa Kaille tämän huomaamattomuudesta. Kai ei tätä ymmärtänyt vaan kiirehti kuskin puheille, jos vaikka tällä olisi jonkinlainen aavistus siitä, missä he mahdollisesti olivat. Kai kun ei kotikuntaansa tuntenut kovinkaan hyvin.
Mutta kuskipa ei ollutkaan parhaassa mahdollisessa kunnossa - ainakaan vallitsevien terveysnormien mukaan - vaan lojui kahtena kappaleena veren, sisälmyksien ja muiden enemmän ja vähemmän inhottavien asioiden sotkemassa ohjaamossa. Näky sai Kain oksentamaan; vieläpä männyn päälle, joka masentui ja muutamia minuutteja myöhemmin hukuttautui läheiseen suvantoon.
Ennen sitä Kai ehti pistellä itseensä useita ambulanssin takaosasta löytyneitä piikkejä ja ruiskeita, kuitenkaan löytämättä muuta kuin laimeita paikallispuudutteita ja lihasrelaksantteja, jotka veivät häneltä liikuntakyvyn ja salpasivat hengityksen.

Vikainen Harri Partanen oli jo moneen otteeseen menettänyt tajuntansa, aina heti sen jälkeen kun oli tullut tajuihinsa. Nyt hän makasi ojan pohjalla laskeskellen ruhjeitaan ja vakavia sisäelinvaurioitansa. Apunaan hän käytti sormenkappaleita, joita lojui siellä täällä pitkin ojaa.
Nyt Harri oli raivoissaan ja vaati saada kostaa hirvelle, joka oli hänet nykyiseen kuntoonsa sarvillaan saattanut. Veri vihasta kiehuen Harri sai irtonaisella peukalollaan yhden ohiajavista autoista pysähtymään parinkymmenen metrin päähän itsestään. Näin hän ainakin uskoi.
Helpon peukalokyydin toivossa Harri nousi horjuen tien poskeen, jolloin takaa tullut pakettiauto kaahasi hänen ylitseen repien Harrin kappaleiksi niin, että noin puolet hänestä jäi kiinni puskuriin ja suunnilleen puolet katosi jonnekin läheiselle pellolle.

Nilkku avasi juottolan oven. Hieman horjuen hän hoiperteli tiskin äärelle ja istuutui jotenkin tavallista pölyisemmälle tuolille.
- Lasi vettä, hän sanoi ja odotti saavansa palvelua. Kenties palvelun puute oli liian ilmeistä, ehkä syy oli jokin muu, mutta Nilkku antoi katseensa harhailla. Näky oli surkea.
Baarimikko istui nurkassa soperrellen itsekseen ja laski sormiaan. Muut asiakkaat olivat kerääntyneet vastakkaiseen nurkkaan. Keskellä pölystä ja ruukunsirpaleista harmaata lattiaa itkeä pillitti mustunut mänty. Nilkku hieraisi silmiään: hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta ajatus ei jostain syystä oikein kulkenut. Mänty käännähti ympäri juurillaan.
- Petri! se mylväisi ja tarrasi Nilkkua kiinni nilkasta. Nilkku hätääntyi; hänen mielestään mäntyjen tuli olla tekemättä niin kuin tämä mänty teki.
- Ensin se spurgu ja nyt sitten mänty.. ei helvetti.. minä taidan seota...
Nilkku parkaisi äänekkäästi ja juoksi kirkuen ulos ovesta, joka yleensä aukeni sisäänpäin, mutta teki nyt poikkeuksen. Mänty kirosi ja katosi savunpöllähdykseen. Baarimikko otti elämänsä perskännin ja heräsi seuraavana aamuna hartaana benediktiinimunkkina niin ylä- kuin alapäänkin jomottaessa pahasti.

Ilmapiiri ei ollut niitä parhaita. Joku olisi kutsunut sitä avoimen ärtyneeksi, joku toinen syvästi järkyttyneeksi, ja molemmat olisivat tavallaan olleet oikeassa.
- Voivoivoivoi oijoijoijoi oivoivoi, poliisi #1 valitti. Hän oli valittanut jo melko pitkän aikaa ja poliisi #0 alkoi ärtyä.
- Oijoijoijoi voivoivoi..
- Ole vaiti, poliisi #0 mutisi.
- ..oivoivoioi..
- Ole hiljaa, #0 mutisi hieman äänekkäämmin.
- ..voivoivoivoivoi...
- Ole hiljaa! #0 karjaisi ja ampui itseään kaiketi epähuomiossa jalkaan. Kipu tuntui oikeastaan hyvältä ja kummasti rauhoittuneena hän ampui toistakin poliisia jalkaan. Valitus ei jatkunut hetkeäkään.
- Simo ja Petteri, tulkaas tänne, kuului ulkoa kolmannen poliisin ääni. Sulassa sovussa ja siistit ampumahaavat vain hieman verestäen poliisit nousivat autosta ja siirtyivät kollegansa viereen.
- Minä olen vähän pelännyt tätä, sanoi jalkavammaton poliisi jotenkin depressoituneesti. Hän joi paljon kahvia.
- Mitä? kysyi poliisi #0. Poliisi #1 alkoi jälleen nyyhkyttää hiljaa.
- No katsokaapas tätä uhria, jonka ylitse Petteri ajoi.
Poliisi #1 nyyhkäisi hieman äänekkäämmin ja #0 ampui itseään jalkaan. Hän ymmärrettävästi hieman horjahti. Selostamisen makuun päässyt poliisi jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. - Normaali uhri olisi tässä tilassa hieman kuollut.
- Häh?!
- Täh!?
- KiRoTTu poRGHo...
- Tämä on mandroidi.
Etupuskurin väliin jumiin jäänyt käsi sätkytteli hieman kunnes Simo ampui sen aivan kunnolla rikki. Poliisien harmiksi näyttävä kipinäsuihku ei kuulunut mandroidin hajoamisen vaiheisiin. Petteri viskasi kädenjäänteenjäänteet jonnekin pellolle. Vehnäpellolle.
Pellolla oli jotain hyvin pahaa...

Petri oli riemuissaan: vuosikymmeniä sitten Hendrix oli opettanut hänet soittamaan kitaraa eikä puuhan viehätys ollut hiipunut juuri lainkaan. Valitettavasti Petri ei kuitenkaan ollut Hendrixin uutterasta opetuksesta huolimatta oppinut soittamaan kitaraa oikein, vaan tuloksena oli luuranko, jonka irvokas liikehdintä oli omiaan kuvaamaan sitä pirullista meteliä joka kitarasta lähti.
Kului siinä vuosisata tai pari ja Petri istahti männyn juurelle antaen auringon lämmittää selkärankaansa nojaillen samalla nokiseen puuhun.
- Sanohan, ystäväiseni, oletko koskaan katsonut itseäsi, mänty mongersi. Petri oli hetken hiljaa ja antoi auringonvalon leikitellä kylkiluidensa väleissä.
- Siis miten?
- No, tuuminut kuka olet ja mistä tulet.. sellaisia juttuja...
- Ahaa, luuranko totesi venyttäen. Kului joitakin aikakausia. - Enpä juuri.
Mänty seurasi näennäisen kiinnostuneesti auringon monimutkaista rataa. - Kiinnostaisiko sinua tietää jotain itsestäsi?
Aurinko seisahtui. Hiekka väreili. Taivaanrannassa ikuisuuksia lojuneet luurangot murenivat. Ensimmäiset pilvet ilmestyivät taivaalle. Siis todella ensimmäiset.
- Ehkäpä hieman.
Mänty sanoi jotain alkukielellä ja katosi vieden Petrin mukanaan.
Yötäpäivää ei enää ollut.

Pekka oli jokseenkin niin eksyksissä kuin vain on mahdollista olla. Tai hänellä oli kyllä vahva näkemys olinpaikastaan, mutta muu maailma ei ollut hänen kanssaan yksimielinen paikan sijainnista. Oikeastaan täysin eri mieltä.
Välillä Pekan mielessä välähteli puolituttuja muistikuvia limaisesta maapohjasta, rotista sekä kalmareista. Niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta sittenpä Pekka putosi mukasuljetun sadevesiviemärinkannen lävitse syvälle ikiaikaiseen luolastoon, jonka oli sanottu johtavan maan ytimeen.
- Pihkura, Pekka parahti. Luolastossa oli pimeää, mutta takaapäin pilkotti hieman kipunoivaa valoa. Pekka lähti taivaltamaan eteenpäin.
Pian hän törmäsi suureen kiveen.

Nilkku lopetti juoksunsa. Mäntyä ei näkynyt missään, mutta läheisellä maisemarakennusalueella näkyi hienoisesti kolhiutunut puu nojaamassa huonohkokuntoiseen ambulanssiin. Tämä asetelma kiehtoi Nilkkua suuresti ja hän asteli kohti autonromua.
Päästyään välittömämpään läheisyyteen kuuli Nilkku valitusta. Se vaikutti kantautuvan ambulanssin takaosasta. Hän aikoi ottaa selville kuka oikein valitti, mutta viheltävä ääni keskeytti hänen toimensa. Äkillinen PamausJaValonvälähdys(tm) häiritsi vielä hieman lisää.
Nilkku siristeli silmiään tajutakseen mitä oikein tapahtui. Keskelle pientä aukiota oli ilmestynyt hiilestynyt mänty. Tämän lisäksi läheiseen suvantoon hukuttautunut, oksennuksen värjäämä tummunut mänty kohotti päätään ja sulautui toiseen mäntyyn.
Syntynyt välitön tyhjiö imaisi luolaa peittäneen suuren kiven paikaltaan ja pirstoi ambulanssin.
- Petri, mänty huokaisi. Nilkku puristi kätensä nyrkkiin ja nyyhkytti. Uuteen valoon totutteleva Pekka kompastui maassa lojuvaan suureen kiveen ja löi päänsä mäntyyn.
- Petri! hän huudahti ilahtuneena. Nilkku mutisi outoja mantroja. Samalla SuuriPamausJaValonvälähdys(tm) disintegroi ambulanssin jäänteiden jäänteet. Aukiolle ilmestyi luuranko ja suuri mustunut mänty, johon aikaisempi mänty sulautui synnyttämättä suurempia pamauksia.
Ambulanssista, tai niiltä tienoin missä ambulanssi oli aikaisemmin ollut, kuului vaimea narina: - Pepetppepetritri...
Nilkku sekosi lopullisesti.

Vaikka Kailta oli SuuriPamausJaValonvälähdys(tm) jäänyt väliin, oli hän huomannut lähistöllä tapahtuvan jotain ja sekavasta tilastaan johtuen hän kuvitteli näkevänsä vanhan ystävänsä Petrin hirttyneenä läheisen koivun oksaan. Pian hän kuitenkin tajusi hourivansa ja päätti pysyä erossa siitä mitä ikinä olikaan tekeillä.
Koottuaan hetken voimiaan Kai alkoi mönkiä kohti luolansuuta, jonka oli huomannut syntyneen vierelleen kuluneiden hetkien aikana. Kai tuskin tajusi olevansa liikkeellä, sen verran verkkaista oli hänen kulkunsa kohti luolansuuta. Ainoa asia, joka muistutti Kaita liikkeestä, oli suunnaton kipu rintakehässä kun hän raapiutuen kulki palaneen männyn yli. Sen kaarna oli karrelle palanutta ja tuntui ikävältä muutenkin vereslihalla olevaa ihoa vasten. Kai ei kuitenkaan kirvoittanut ilmoille tuskanhuutoa joillaisia hänellä oli tapana päästellä useitakin tällaisina päivinä. Hän oli vaan hiljaa ja pidätti henkeään - kuten oli pidättänyt jo hyvän aikaa.
Viimein Kai liukui sisälle luolaan, jonka pimeydessä ei huomannut mitään, mikä erityisesti olisi houkutellut menemään sisälle, mutta Kai oli kylllästynyt maalliseen elämäänsä ja oli valmis kokeilemaan mitä muuta oli tarjolla.
- Maanalaiseen.. manan majoille käyn mä nyt. Manalal-lalla-lal-lal-laa... Ääh.. helvettiin kaikki, Kai tuumi itsekseen ja antoi lopulta itsensä pudota syvemmälle maan uumeniin.

Nilkku-parka, tai pikemminkin joku, joka vielä hetki sitten oli pitänyt itseään Nilkku-parkana, huomasi jutustelevansa palaneelle männylle. - Joo.. joo, nyt minä tajuan! hän hihkui männylle, joka vain lojui lojumistaan maassa, eikä puhua pukahtanutkaan takaisin.
- No kiitti kumminkin, nyt nimeä Petri paremmin kuin nimeä Nilkku totteleva nuori ihmiskapistus sanoi ja piti tilannetta harvinaisen selvänä ja perusteltuna. - Onhan tämä vähän höhlää.. puhua nyt männyille.
Samassa Petrin niskaan putosi luuranko, joka oli jo jonkin aikaa keikkunut ylempänä eräällä koivunoksalla.
- Mitä helv..? Petri rääkäisi ja karisti luukasan niskastaan. - Kaikkea kanssa.. eihän se lennä saati sitten muutenkaan liiku. Tuuli se vain kujeilee kanssani. Hetken jo luulin seonneeni.
Sitten Petri potkaisi luurankoa minkä jaksoi, otti sen jälkeen hatkat, eikä vähään aikaa pistäytynyt paikalla.

Suvannossa oli tungosta: kalat, männyt sekä muuan luuranko kaikki kummastelivat toisiaan ja koettivat keksiä mitä helvettiä oikein oli tekeillä. Kaikki lukuunottamatta yhtä kalaa, joka oli kuollut eikä muutenkaan oikein juttutuulella.
Toisin kuin muut, jätti luuranko suvannon ja nousi rantatörmälle kuivattelemaan jäseniään. Se vaikutti ärtyneeltä.
- Hetken jo luulin seonneeni..! Anna minun kaikki kestää, pah! luuranko ärisi itsekseen ja oli valmis surmaamaan kenet tahansa lähistöllä olevan.
Tämä luuranko oli Nilkki. Hänet oli herätetty pitkästä unesta hänen itse sitä tahtomatta, ja se joka sen oli tehnyt saisi vielä katua. Sen Nilkki aikoi tehdä selväksi, joskin tavalla, jota ei ollut vielä keksinyt.
Ihan vain inspiraation toivossa Nilkki lähti etsimään vehnäpeltoa ja vihelteli vielä mennessään.

Pekka ei ollut kovin iloinen: juuri kun hän oli pitkästä aikaa tavannut Petrin, oli äkillinen impakti temmannut hänen tajuntansa pois. Lisäksi hänen ylitseen näytti valuneen vakavasti haavoitettu luolaetana, ainakin limasta ja verestä noin ylimalkaisesti päätellen. Mutisten mukaviisauksia elämästä Pekka konkoili ylös ja otti männystä tukea. Joku oli raaputtanut sen nokiseen pintaan sanat "peace mään". Siinä oli jotain tuttua.
Pekka heilutteli päätään selventääkseen katsettaan, mutta totesi maiseman pysyvän ennallaan huolimatta raivokkaista yrityksistä lisätä siihen realismia. Hän huokaisi syvään, nosti suvannosta kuolleen kalan, ei nähnyt tulevaisuutta vaikka kuinka silpoi kalaa, kirosi halvan ennustuskirjekurssin ja lähti etsimään ihan mitä tahansa muuta.

Simo ja Petteri kävelivät suuresti soistuneella vehnäpellolla ja näyttivät tyhmiltä. Kävely oli vetisessä maastossa hieman vaikeaa, ja jopa heidän leipälajinsa - eli tyhmältä näyttäminen - tuntui jotenkin tavallista haastavammalta. Soistuneilla vehnäpelloilla ei kyllä yleensä tehdä juuri mitään, joten kaiketi ongelmat johtuivat juuri siitä.
- Sanohan, onko täällä jokin pielessä.
- �n.
- Sitä minäkin...
Poliisit jatkoivat hetken rämpimistä hiljaisuuden vallitessa.
- Vaan mikä täällä on pielessä?
- Minusta tuntuu että...
Pidemmälle he eivät ehtineet sillä joukko harmaahiuksisia eläkkeensaajia hyökkäsi poliisien kimppuun vehnän seasta.

"Toissapäiväisiä Kalle Pääkallo -festivaaleja häiritsivät niin sää kuin muutkin oudot tapahtumat. Silminnäkijöiden mukaan kaikki alkoi poliisiauton saapuessa juhla-alueelle. Autosta poistui suriseva poliisimandroidi, jonka kuultiin lähettävän hätäviestiä kotiplaneetalle.
Eilisen välikohtausen keskeytti paikalle hoippunut luuranko, joka viheltelyn lomassa pirstoi mandroidin poliisiauton takaovella haavoittaen samalla juhlan päävierasta Kalle Pääkalloa vakavasti pernan tienoille.
Tämänpäiväiset juhlallisuudet pääsivät kuitenkin jatkumaan, sillä läheiseltä vehnäpellolta raikunut uhrimessu kiinnitti luurangon huomion ja tämä lähti hoippumaan mainitulle tehoviljelyalueelle.
Huomisen ohjelmisto sai vielä kuitenkin tietynlaista lisäväriä kun sinapinväriseen popliinitakkiin ja siniseen villapipoon sonnustautunut nuorimies juoksi juhla-alueen poikki ilmeisesti pahemman kerran päissään.
Tapahtumilla ei ilmeisesti ole yhteyttä Taivalkoskea järkyttäneeseen banaanihillovarkauteen."

Koillis-sanomat
Tiistai, 5.7. E.J.

Puhelin alkoi soida. Kai Palasi tajuihinsa asuntonsa eteishuoneen lattialta likaisen räsymaton päältä, joka tällä hetkellä toimitti sairasvuoteen kiitollista virkaa. Heräämisen jälkeiseltä disorientaatioltaan Kai ei heti onnistunut vastaamaan kutsuun, vaan jäi korviaan pidellen pyörimään ja sätkimään lattialle.
Taas yksi epäonninen kohmelo muiden joukkoon. Kaille tämä pahan olon poteminen oli käynyt jo hyvin tutuksi, jokapäiväiseksi. Siitä asti kun luvut yliopistossa päättyivät syöksykierteellä pohjattomaan alkoholilammikkoon, oli Kain arkirutiini ollut pelkkää viinakierrettä ei-niin-tilavassa ryyppyputkessa. Mihinpä muuhun Kai olisi sitten päätynyt kuin pakinoimaan halpaan paikallislehteen kahdenkymmenenkuuden markan päiväpalkalla ja mitättömillä uranluontimahdollisuuksilla. Ei mihinkään, paitsi ehkä katkaisuhoit oon.
Niinpä Kai oli jäänyt yksin ahtaaseen asuntoonsa, jonka pölyisiä nurkkia sotkivat hylätyt, krapulan rypistämät kirjoitelmaluonnokset, joita hän joskus oli halukas tarjoamaan kustantajille luettavaksi. Olipa muutama mennyt läpikin, mutta vain pienen painoksen verran.
Mutta ei tämä epäonninen elämäntaival ollut - lukuisista yrityksistä huolimatta - Kaita lannistanut. Itse asiassa hän oli yhtä lannistunut kuin ylpeäkin edesottamuksistaan. Hänelle riitti, että matka mentiin koko pituudeltaan: sillä ei ollut väliä miten tai miksi. Elämänsä raskastekoisuudesta huolimatta Kai oli siis varsin hyvin mukana juonessa, vaikka toisinaan hän saattoi olla viikkokausia mitään tajua vailla. Ja loputtomien ryyppyjen runnomasta todellisuudesta huolimatta hän osasi olla ottamatta mitään v akavasti.
Pihapuolella kukat alkoivat lakastua, viileänhento tuulenvire irrotti kellastuneet lehdet oksistaan ja taivutti pajunoksat odottamaan talvea. Syksy oli pikkuhiljaa saapunut.
Puhelin jatkoi soimistaan.

Simo ja Petteri roikkuivat pikaisesti ja vailla suurempmaa ammattitaitoa kyhätyissä mattotelineissä lievästi huumaantuneina katkerasta vehnävodkasta, jota uhripappi oli juottanut heille hetkeä ennemmin kuin oli itse tuupertunut soiseen maahan mitä todennäköisimmin aivoverenvuodon uhrina ja vajonnut hetteeseen.
Nyt vanhukset kiistelivät siitä, kenestä tulisi uhripapin Virallinen Seuraaja, mutta kovin yksimielistä päätöstä ei tuntunut syntyvän. Osa vanhuksista tarkasteli poliisien jalkavammoja ja yksi oli tuupertuneena vehnävodkasammioon. Kukertavan nesteen pinta kupli arvoituksellisesti. Jostain kauempaa pellolta kuului epämääräistä möykkää.
Simo ravisteli päänsä osittain selväksi ja vilkuili ympärilleen: joka paikassa näytti hyppelevän vaaleanruskeita kenguruita.
- Petteri... hän mökelsi paksulla äänellään, jota kaksimielisesti valittu uhripapin Virallinen Seuraaja hajamielisesti paloitteli pieniin ja pienempiin osiin taidokkaasti etsatulla uhrijuustohöylällä.
- Niin, Simo... toinen vastasi vähintään yhtä hitaasti. - Ajattelin vaan, että tämä näyttää vähän pahalta.. - Niin, Simo... - ..ja kun ollaan niin paljon koettu yhdessä, niin.. - Niin, Simo... - ..että minä rakastan sinua... - Niin, Simo.. niin minäkin sinua... Petteri oli hetken vaiti eikä Simokaan keksinyt mitään sanottavaa. - Minäkin voisin paljastaa erään asian... - Niin, Petteri... Simo vastasi huoaten syvään ja saaden rajun yskänpuuskan, joka havahdutti sammioon tuupertuneen vanhuksen ja pilasi jokseenkin täysin herkän tunnelman.
- Minä olen oikeasti nainen.

Pekka hoiperteli kohti hautausmaata nikotellen vähän väliä, oikeassa kädessään puolityhjä, vasemmassa puolitäysi tequilapullo. Hänellä oli teemailta ja toisessa pullossa toukka. Puhe takelteli eikä ajatus kulkenut.
Ohitettuaan hilseilevällä valkoisella maalilla joskus muinoin maalatun portin oli hän eksynyt ja joutunut jonnekin hautausmaalle. Pekka vilkaisi ympärilleen eikä enää pysynyt pystyssä, ja kaatui jonkin terävän ja jonkin varrettoman päälle.
Tuntoaistimus onnistui jotenkin ohittamaan etanolihöyryt ja informoi Pekkaa tapahtuneesta. Refleksinomaisesti hän vääntäytyi pystyyn ja kaatui pää edellä pieneen kuoppaan, jonka pohjalla lojuneeseen ruskeaan saviruukkuun hän löi päänsä.
Pekka älähti, pyörtyi ja sammui.

Nilkki juoksi vehnäpellolla sen soistuneisuudesta huolimatta varsin hyvää vauhtia. Oikeastaan soisuus ei häirinnyt lainkaan, sillä kaikki mahdolliset esteet väistivät perin juurin vittuuntunutta luurankoa kunnioittavalla vauhdilla. Eivät suot typeriä ole.
Vehnänjäänteitä kylkiluistaan roikottaen Nilkki lopulta löysi tiensä pienelle aukiolle, joka sijaitsi jokseenkin keskivaiheilla peltoa. Aukiolla oli pieni, vanha mökki, jonka edustalla pienessä, vanhassa tuolissa istui pieni, vanha nainen soittaen pienellä, vanhalla kitaralla pientä, vanhaa iskelmää väärin. Asetelma raivostutti Nilkkiä siinä määrin, että hän manasi ja silpoi mökin, tuolin, naisen, kitaran ja iskelmän pienenpieneksi silpuksi ja nakkasi tuulen vietäväksi.
Nilkki hykerteli ja jatkoi hyvin vähän paremmalla mielellä kohti aukiota, jolta kuulunut uhrimessu oli lakannut oudon, pulahtavan äänen myötä. Taivaalle ilmestyi pieniä mustia täpliä, joita oli paljon.
Ja ne lähestyivät.

Petri sai todeta rappukäytävän tuhoutuneen varsin perusteellisesti. Se sotki hänen suunnitelmiaan kuljettaa satelliitti pihalle, josta hän lähettäisi sen matkaan kohti kiertorataa.
Petri oli hetken vaiti.
- Äh, vittu, karrella tämä rappu on muutenkin.
Nopeasti hän lisäsi ilmastointiteipistä, kahvinkeittimestä ja pingismailasta koottuun satelliittiinsa valjaat, joihin kiinnitti itsensä. Sitten hän sytytti savukkeen, vetäisi kunnon savut ja aloitti lähtölaskennan: - Kahdeksan, seitsemän..
Tuhkaa varisi savukkeesta ja käynnisti liesituulettimesta ja ruohonleikkurista kasatun kantoraketin ennen aikojaan.
- ..viisi, nelmitä vit..!?
Raketti kohosi läpi katon polttaen alapuolisen, purkutuomion vuosia sitten saaneen asuintalon asukkaineen, joista ei tosin kukaan sitä huomannut.

-Typerät mustat täplät! Nilkki manaili ja vilkuili taivaalle yrittäen saada selvää mitä sieltä oli tulossa.
Nilkki oli juuri ottamassa asiasta selvää, kun lähistöltä kuului raastava parkaisu ja jotain röhisevän yskän oloista tuskanhuutoa. Nilkki heittäytyi pitkälleen syvään suonsilmäkkeeseen vähintäänkin tajuttoman päälle, jonka läpimärät heimovaatteet takertuivat Nilkin teräväsärmäisiin silpomiskaluihin. Lisäksi silmäkkeessä kellui puoli tusinaa turvonnutta festivaalivierasta, mikä oli Nilkistä ainakin ällöttävää, jos ei epämiellyttävää.
Nilkki palasi pinnalle, kömpi kuivemmalle ja nousi pystyyn roikottaen kuollutta kulttipäällikköä luissaan. Edempänä muuan vanhus tulitti haulikollaan vehnävodkasammion kylkeä, josta lirisi punasävyistä nestettä, jota useat muut vanhukset kiiruhtivat juomaan. Haulikkomies lähti tulemaan kohti Nilkkiä.
Samassa vanha, kimeä-ääninen mies törmäsi Nilkkiin, ja molemmat lensivät selälleen. Nilkki alkoi oitis silpoa vanhusta.
Mustat täplät lähenivät.

Pekka houri ja pahasti. Hänen mielestään hautausmaa oli saanut uuden ilmeen: kaikkialla oli hiekkaa ja taivaalla tuikkivat tähdet; maisemaa koristi jokunen taivaanrannassa välähtelevä elosalama. Tuuli huojutteli laiskasti ruohomättäitä, joiden suojista mungot kurkistelivat ja kertoilivat hauskoja juttuja. Oli viileää.
Krapulainen olotila houkutteli vain oksentamaan, mutta Pekka pakottautui nousemaan seisovaan asentoon ennen kuin oksensi. Jokin kuului liikkuvan hänen takanaan, joten hän kääntyi.
- Kas kummaa, hän mutisi tuijottaessaan palanutta mäntyä silmästä kaarnaan. Kaukainen ukkosrintama pauhasi vaimeasti. Päätä särki.
Mänty huokaisi. Pekka oli vaiti ja odotti toisen tekevän aloitteen. Sitä ei kuulunut.
- No hyvä on. Miksi minä olen täällä?
- Sinä kuolit.
Vaivautunut hiljaisuus laskeutui. Mungot vaikenivat ja Pekka putosi polvilleen koettaen haukkoa henkeään. Hiekka tukki sieraimet.
- Mikä.. minut.. tappoi..?
- Tukehduit toukkaan.
Aavistus kulki Pekan aivoissa edestakaisin kimpoillen sinne tänne. Hiekkaan muodostui pieni pyörre.
- Paska juttu.
- Aivan.
Hiekan lävitse iskeytyi raketti, joka kohosi aina vaan korkeammalle polttaen ympäristöä. Pekka oivalsi kuolemansa tilaisuuden koittaneen ja pudottautui hiekkaan jääneeseen aukkoon.
Pekka havahtui. Hän oli jälleen hautausmaalla, hänellä oli kehno olo ja heikko tunne jostakin. Hänen edessään oli oksennnuksen peittämä toukka ja useita sätkäntumppeja. Kuopassa lojunut saviruukku oli kadonnut. Muutenkin todellisuus vaikutti tavallista ohuemmalta.
Joku repäisi siihen suurehkon aukon. Siitä näkyi useita vehnänkorsia sekä paljon jotain punaista ja kuplivaa.

Petri kohosi aina vaan ylemmäs ballistista lentorataa irvailevalla lentoradallaan. Kantoraketti kuulosti pihisevän viimeisiään ja pienimuotoinen paniikki alkoi olla ajankohtaista.
Hätääntynyt astronautti kaiveli taskujaan löytääkseen ihan mitä vaan, joka voisi irroittaa hänet tuhoontuomitusta raketista. Hän löysi kolme oluttölkkiä. Ajatus leikkasi kuin parkettien partaveitsi: Petri ravisti kahta oluttölkkiä saadakseen ne kiehumaan avattaessa ja joi kolmannen. Sopivasti rohkaistuneena hän tuki tölkit vasten kantoraketin velmusti kupruilevaa runkoa ja avasi ne.
Valjaat eivät kestäneet suurta painetta ja Petri sinkoutui poptähdenlennon lailla poispäin raketista, kohti maata.
Jossakin kauempana raketti jatkoi päämäärätöntä matkaansa kuljettaen satelliittia kohti jonkinlaista kiertorataa.
Petrin edessä sen sijaan joku raastoi todellisuuden herkkään kudelmaan reiän. Suuren reiän.

"Jossain kaukana paistoi aurinko. Siinä ei sinällään ollut mitään erikoista", alkoi teksti ruttaantuneella ja musteentahrimalla paperilla, joka kurkisti vanhan tulostimen sisältä. Sähköyhtiö oli katkaissut paikasta virran ja vesihana oli ruostunut umpeen. Seinien rappaus rapisi ja postiluukku kolahteli ontosti.
Huoneessa kävi pienoinen tuulenhenkäys, joka kuoli osan ulkoseinästä romahtaessa lattianreunassa sijainneen aukon päälle. Kirjahylly oli kahden vaiheilla joko romahtaa tai kaatua sisäänpäin. Hyllyn ainoa kirja oli Bensonin University Physics, katkera muisto katkerilta ajoilta.
Homeiselle eteismatolla lojui kirjaston myöhästymisilmoitus. Joku ei ollut palauttanut okkultistisen tilanmanipuloinnin käsikirjaa.

Suuren luokan sota-avaruusaluksessa kaikui hälytys: valkeapartaiset samannäköiset miehet juoksivat kuka minnekin ja aluksen päätietokone aukoi ja sulki paineovia miten sattuu saaden yleensä jonkun rusentumaan ovien väliin.
Muutamassa hetkessä taisteluasemat oli vajaamiehitetty ja valtava aseistus valmiina puolustamaan alusta. Peli oli kuitenkin jo menetetty ja kantoraketti läpäisi energiakilvet ja puhkoi sota-aluksen toisensa jälkeen. Suuri sotajoukko hätääntyi ja alukset alkoivat suorittaa automaattisia väistöliikkeitä, mistä seurasi tuhoa ja hävitystä. Muutamat pienikokoisimmat ja vikkelimmät alukset irtautuivat muodostelmasta ja pelastuivat tuholta. Valtaisa räjähdyssarja silpoi aluksia avaruusromuksi ja aurinkotuulen laka istua avaruuspölyt pois oli armada hyvennut murto-osaan.
Laivaston jäänteet ryhmittyivät uudelleen ja jatkoivat matkaansa. Heillä oli tekemistä.

Suuri taivaallinen valoshow ei häirinnyt Nilkkiä juurikaan tämän suorittaessa ruumiinavauksia vanhuksille, joita tuntui riittävän loputtomiin. Suurin osa hänen kylkiluistaan oli murtunut ja alaselkärangassa tuntui jomotusta.
Nilkki oli kuin kotonaan.

Kai tarrasi kiinni palaneeseen mäntyyn, joka oli juuri työntynyt ulos keskelle Kain vatsaa muodostuneesta todellisuusrepeämästä. Kai oli ilmeisen tuskissaan.
Mänty sen sijaan oli mielissään; se putkahti kokonaan ulos Kain vatsasta, johon jäi suurehko aukko. Samassa Kain vartalo alkoi hylkiä todellisuutta ja aloitti kiivaan ympärinyrjähtämisen sisäänsä. Kai oli turhan tuhdissa humalassa tajutakseen kokonaisuuden.
Koko huoneisto kylpi kirkkaassa valossa, jota säteili repeämästä, joka oli Kaissa, ja johon hän oli juuri katoamassa. Kai välähti vielä kerran kirkkaan leimahduksen ja katosi. Tilalle tupsahti savuava ruohonleikkuri ja varrestaan katkennut pingismaila. Leikkuri ruostui kiinni tiskialtaaseen, mänty sieppasi mailan ja syöksyi ikkunan läpi pihalle. Siellä oli kylmä.
Värikäs valotulva oli houkutellut paikalle joukon uteliaita uskovia, joista osa luuli lopun koittavan, osa jonkun vasta alkavan. He murtautuivat sisään, irrottivat tiskialtaan sekä siihen kiinnittyneen ruohonleikkurin ja ottivat ne mukaansa. Talo poltettiin, myös silminnäkijöitä vaiennettiin.
Alkoi sade, joka kesti seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Taivaan peittivät synkät, salamoita syöksevät pilvet, ja kylmä tuuli pieksi pajut sekä puut taivuksiin. Puolukat paleltuivat, mustikat muuttuivat myrkyllisiksi; ihmiset sairastelivat ja eläimet itkivät. Koitti synkin ja surullisin syysloma, jonka kukaan Koillismaalla koskaan oli kohdannut.

Keskelle peltoa - tai suota - oli revennyt aukko, joka oli niellä sisäänsä koko jännitysnäytelmän jonka pari poliisia, tuntematon sivilisaatio sekä muuan riehuva luuranko olivat järjestäneet.
Petri teki kivuliaan pakkolaskun repeämän reunalle saaden aikaan ketjureaktion, joka oli tappaa koko Taivalkosken, mutta silti pelasti muutaman hengen.
Petri löi päänsä suunnattomaan vehnävodkasammioon, joka oli hetkeä aiemmin kaadettu kyljelleen. Se vierähti liikkeelle ja rusensi saman tien pari vanhusta alleen. Petri kauhistui ja upotti päänsä hiekkaan, jota virtasi ulos vauriosta todellisuudessa, jonka viimeiset koossapitävät voimat olivat mattoteline ja surullisen kuuluisa poliisiparivaljakko. Ilman tätä mattotelinettä ja näitä tunteilevia poliiseja koko maallisen eksistenssin olisi nielaissut epätodellisuus, joka materian kääntöpuolella häämötti.
Mattotelineen jalat pureutuivat turpeeseen repeämän molemmin puolin ja ilman Simon ja Petterin painoa olisi todellisuus levähtänyt sekä lopulta nyrjähtänyt, kääntynyt sisäänsä ja muuttunut epätodellisuuden helvetiksi.

Vehnävodkasammio vierähti Nilkin ylitse ja pirstoi tämän kappaleiksi eli yksittäisiksi luiksi. Ohi kiitävä liesituuletin surmasi muutaman vanhuksen, joiden eläkeläishenki oli kääntynyt jo toisia kaltaisiaan kohtaan.
Vanhukset tarttuivat luihin ja alkoivat silpoa toisiaan samalla kun taivaalta sinkoilevat kuolemansäteet harvensivat omalta osaltaan tätä joukkohysteriaa potevaa vanhusten laumaa.
Nilkki oli entistä iloisempi.

Vastoin kaikkia odotuksia oli Petrin satelliitti jotenkin onnistunut löytämään jonkinlaisen kierotoradan. Siellä se kiersi Maan kiertorataa ja piipitti iloisesti.
Samoihin aikoihin niille tienoin teleporttasi pahasti vahingoittunut avaruusalus, jonka miehistö oli kuollut, menehtynyt, heittänyt henkensä tai muuten vaan lakannut olemasta. Avaruusaluksen päätietokone oli lisäksi vakaasti sitä mieltä, että puolijohdekomponentti oli ennen munaa ja kanaa.
Tällaisten syvällisten pohdintojen paluuttomiin aliohjelmakutsuihin uponneena ei tietokoneella luonnollisestikaan ollut suoritinaikaa tai keskusmuistia huolehtia navigoinnista tai muista sellaisista pikkujutuista. Tämä yhdistettynä miehistön vajaatoimintaan johtikin pian Petrin satelliitin ja aluksen yhteentörmäykseen. Törmäys pimensi tietokoneen ja sammutti satelliitin antimuurahaiskäpysuojauksen.
Ja sitten vielä todellisuus repesi ja siirsi koko roskan toiseen aikaan. Ainoastaan pieni metalliesine joka sanoo piip jäi jäljelle ja sinkoutui kohti lähintä päätä.

Mattoteline pyöri sisäisen akselinsa ympäri käyden välillä todellisuusrepeämän toisella puolen, mutta silti se jotenkin pystyi pitämään laajenevan repeämän kurissa. Poliisit kinastelivat jostain muotoseikasta välittämättä ympärillä jatkuvasti enemmän ja enemmän tapahtuvasta kaaoksesta.
Nilkki pyöritteli luisevaa päätään - tai sitä mitä siitä nyt oli jäljellä - saadakseen paremman kuvan kaikesta. Selvisi, etteivät edes maaniset joukkotuholuurangot aina saa mitä haluavat ja kokonaisuus jäi häneltä aika paljon hämärän peittoon.
Petri ryypiskeli vehnävodkaa sammuttaakseen sisäisen valonsa. Hänellä oli kyllä jo vintti pimeänä, mutta se hemmetin tuikku jaksoi vieläkin kiilua. Jostain korkeuksista kuului vaimea piippaus ja taivaalta satoi vettä, metallinromua ja kuolemansäteitä.
Vanhukset lojuivat maassa osittain sammuneina, mutta pirun krapulaisina; sukupolvien ajan nautittu vehnävodka vaati veronsa: suurin osa vanhuksista toivoi olevansa ennemmin kuolleita kuin krapulaisia, loput heistä myös olivat kuolleita. He eivät oivaltaneet kuinka onnekkaita olivat.
Pekka oli pudonnut todellisuusrepeämän lävitse pää edellä suonsilmäkkeeseen ja pohdiskeli siinä mutaa niellen niitä näitä ja syntyjä syviä.
Kuolemansäde kimmahti vehnänkorresta ja kolahti Nilkki-luurangon päähän. Nilkki kirosi, mutta oli silti parantuneen näköalan johdosta niin tyytyväinen kuin maaninen joukkotuholuuranko, joka ei saakaan kaikkea minkä haluaa, vain voi olla. Eli äärimmäisen vittuuntunut kaikkeen ja kaikkiin.
Hänen katseensa kiinnittyi ensin suonsilmäkkeestä sojottaviin jalkoihin, mutta hakeutui lähes heti vehnävodkasammion jäännöksiin sammuneeseen Petriin. Vanha ja tuttu joukkomurhanhimo roihahti Nilkin katkenneissa luissa ja ytimissä ja hän alkoi hautoa tuhoisaa kostoa.
Asiaa kuitenkin hankaloitti se, että luuranko oli levinnyt noin 30 neliömetrin alueelle suunnilleen 20000 pienenpientä pienenmään osaan. Ja se vitutti Nilkkiä vielä entisestään.
Taivaalta kuului piip. Kuolemansäde korvensi todellisuusrepeämää. Kaikki näytti menevän päin persettä. Lujaa päin persettä. Erittäin lujaa päin eräittäin rupista persettä. Tai.. no, ihan sama.

Avaruussota-aluksessa: - Herra kapteeni; miehistö napisee, suuri osa heistä on ryhtynyt tupakoimaan, osa on kuollut ihan silkkaa piruuttaan ja liikkeellä on huhuja kapinasta. Pelkään kurin höltyvän. Lisäksi sädetykkien paristot alkavat loppua.
- Kirottua! Niin lähellä voittoa ja kaikki uhkaa levitä käsiini. Valmistelkaa maihinnousualus, lähetämme niskurointia suunnittelevat hampaisiin asti aseistettuina vihollisen selustaan.
- Loistava suunnitelma, herra kapteeni.
- En lopettanut vielä. Koettakaa saada alipäälliköt hereille; alukset on saatava jälleen jonkinlaiseen muodostelmaan ja saatamme tarvita heitäkin.
- Kyllä, kapteeni, menen heti.
- Vielä yksi asia. Vaihtakaa sädetykkien paristot, pistäkääkin oikein kunnon paristot. Näin lähellä voittoa ei kestä pihistellä.
- Aivan, kapteeni.
- Ja vielä..
- Niin, herra kapteeni.
- ..toisitko minulle voileivän?
Hetkeä myöhemmin avaruusalus tuhoutui kapteenin ryhdyttyä tuulettamaan komentosiltaa. Voileipä, josta oli puraistu palanen, leijui tyhjyydessä, kunnes metalliesine joka sanoo piip lävisti sen. Leivänmurut tukkivat toisen sota-aluksen moottorin, ja se jäi leijumaan avuttomana, kunnes asteroidi törmäsi siihen ja lopetti koko homman.
Paitsi metalliesineen putoamisen, joka kohdistui jo aivan tiettyyn päähän.

Ensin kuului viheltävää ääntä, sitten piip, kopsaus ja älähdys. Metalliesine joka sanoo piip osui tarkasti maaliinsa. Petri hieroi kolhiutunutta päälakeaan eikä ollut täysin varma siitä kuka tai missä hän oli.
Mutta valo hänen sisällään loisti kirkkaampana kuin koskaan ennen. Jostain Petriin tuli varmuus melkein kaikesta ja hän nousi seisaalleen, horjahti, kaatui, örähti ja nousi uudelleen jaloilleen. Hän hapuili hetken ilmaa ja otti jotain käteensä. Petri vilkuili ympäriinsä kuin etsien jotain.
Samaan aikaan Nilkki oli saavuttanut äärimmäisen vittuuntumisen asteen. Tämä yleensä puhtaasti teoreettinen tila on todistamattomasti hyvin voimallinen ja voi aiheuttaa muutoksia vahvemmassakin todellisuudessa. Eikä tämä paikallinen eksistenssin taso ollut kovinkaan kaksinen. Oli siis täysin ymmärrettävää, että Nilkin luisen rangon sirpaleet keräytyivät kasaan ja muodostivat yhtenäisen rakenteen todellisuusrepeämän reunalle.
Petri tajusi heti mitä oli tapahtumassa.
- Shitlordi Darts Nilkki! Olen tullut jakamaan sinulle oikeutta! hän mylväisi ja herätti niiden harvojen paikallaolijoiden, jotka vielä pystyivät havainnoimaan ympäristöään, jakamattoman huomion.
Nilkki pohti hetken asioita ja otti jotain todellisuusrepeämästä. - Olen osannut odottaa sinua, heikko jetiritari Oli Vain Petri! Toivottavasti olet valmis kohtaamaan loppusi!
- Aina!
Luuvalomiekat välähtivät. Taisto oli alkanut.