Keskiviikon kurimus
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Pertti oli jo ehtinyt muutaman tunnin ajan miettiä huomista aamua, joka valkenisi jos valkenisi muutaman tunnin kuluessa. Ja sitä, millaisia onnen huuman hetkiä se toisi tullessaan. Hänellä oli kuitenkin epäilyksensä: eilinen ei ollut ollut niitä miellyttävimpiä päiviä, eikä lääkärikään ollut uskoa Pertin hurjaa kertomusta. Oli vain pyöritellyt päätään epäuskoisen näköisenä, Pertin kertoessa mitä kaikkea se porukka oli keksinyt.
Mutta Pertin röntgenkuvien saavuttua lääkärille oli tämänkin uskottava. Kolme katkennutta kylkiluuta, murtuma sääriluussa ja muuta. Siinä lääkärin miettiessä pitikö morfiinipiikki pistää potilaan vai omaan käsivarteen Pertti vajosi muistelemaan eilistä.
"Apua, ei enää koskaan samanlaista päivää, kiitos! No se kuitenkin meni suurin piirtein näin", Pertti muisteli. Kaikki oli alkanut viattoman oloisesti pizzasiivulla, kaljalla ja parilla kaapista löytyneellä pillerillä.
Siinä parin bissen jälkeen joku, olikohan Jaska, lausahti:
-Eiköhän lähetä ettimään gimmoja!
Pertti oli kuitenkin varma siitä, että pillerit olivat vieneet pysyvästi hänen miehuutensa, mutta eihän sellaista myönnetä, ei ainakaan ääneen. Niinpä hän heitti tyhjän kaljapullon seinään ja lähti Jaskan mukaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen he pääsivät pois korvesta, ja saapuivat pienen kaupungin keskustaan.
Jaska oli - kuten tavallista - rahaton ja koetti pummata sätkää ohikulkevalta kaljupäiseltä nahkatakkimieheltä, ja voi vittu millä seurauksella. Pertti ei vieläkään saattanut uskoa sitä todeksi. Mies sanoi ettei tupakoi, veti sitten esiin puolimetrisen viidakkoveitsen ja suolesti Jaskan. Pertti tunsi housuissaan jotain lämmintä ja kosteaa. Iloinen lirinä kannoillaan hän käännähti ympäri ja säntäsi pakoon!
Juostuaan päättömästi määräämättömän ajan hän pysähtyi ja etsi katseellaan jotain johon oksentaa. Kujan perällä näkyi liikettä: se ei ollut kissa; se oli suunnattoman suuri karvainen peto! Ei, koira tuo ei voi olla, mikä hitto se on?
Pertti muisti lapsena kotonaan kuulemansa tarinat pikkukaupungin pedosta. Hänen suolensa ei enää kestänyt jännitystä. Löytämättä mitään paikkaa mihin antaa ylen, hän antoi mennä takkinsa taskuun.
-Saatana! hän kirosi ja tajusi tämän olevan irrationaalista: hänen taskussaan oli sokaton kranaatti.
Nopeammin kuin ajatus, hänen kätensä lennähti taskuun ja antoi räjähteelle kyytiä. Suuri karvainen peto aisti jonkin muuttuneen ilmassa. Yhdellä valtavalla loikalla se hyppäsi Pertin ylitse ja oli poissa.
Poissa, tai ei sittenkään. Se oli vain piiloutunut varjoihin, joista Pertti ei voinut sitä nähdä. Tämä kuitenkin riitti Pertille, joka lähti juoksemaan suuntaan, johon peto ei ollut kadonnut. Hän kyllä yritti, mutta hänen kulkunsa pysäytti lävistyksin koristeltu karvainen rinta, joka ilmestyi kuin tyhjästä. -Siinähän upea ilmestys, Pertti ehti juuri ja juuri ajatella ennen kuin hänen kurkkuunsa tartuttiin.
-Kas, Pertti-pojuhan se siinä, mörisi tumma ääni pimeydestä. Pertti kirosi mielessään, hän tunsi äänen. Se oli hänen entinen narkkarikaverinsa, jonka Pertti oli kerran ilmiantanut poliisille. Ilta ei ollut alkanut hyvin, eikä se kyllä tällä menolla näyttänyt paranevankaan.
Villisti, hullun lailla potkien ja kirkuen Pertti vapautui miehen otteesta, ja aloitti juoksun kohti varjoja, vaikka tiesikin pedon kadonneen sinne vasta vähän aikaa sitten. Peto ilmestyikin varjoista, mutta se ei näyttänyt välittävän Pertistä. Otuksen silmissä paloi murha. Rajusti sihisten se hyökkäsi Pertin kimpussa olleen miehen luo, ja näiden kahden välinen taistelu alkoi.
Vaikka jännitysmomentti oli suuri, ei Pertti jäänyt ottamaan selvää voittajasta. Hänen heittämänsä kranaatti räjähti jossakin. Hän tajusi, ettei aikaa ollut kulunut nimeksikään. Kranaatti oli räjähtänyt aivan Pertin vieressä, ja suuret paineaallot heittivät Pertin muutaman metrin päähän. Samalla Pertti tajusi, että puolet hänen kehostaan oli tuhoutunut. Kipu koetti vielä viimeisen kerran iskeä Pertin tuskan kiduttaman kehon lävitse.
Hän kykeni vielä näkemään jäljelle jääneellä silmällään, miten peto ja mies taistelivat elämistään kujalla, mutta sitten maailma pimeni ja hänestä tuntui kuin jokin voima olisi nostanut hänen silpoutunutta kehoaan ylöspäin. Jossain alhaalla peto ja karvainen narkkari saivat tapettua toisensa. Kuin unessa hän leijui kaupungin yllä ja hänestä tuntui, että hän oli kokenut tämän kaiken joskus ennenkin.
Jotenkin Pertti tajusi hänen suhteettoman huonokuntoisen kehonsa alkavan parantua. Uusi kudos korvasi menetettyjä osia. Hänen ruumiinsa oli jo lähes täysin kunnossa, mutta Pertti ei ollut tuntenut minkäänlaista kipua kudoksen muutosprosessissa. Vaan sitten todellisuus havaitsi levitoivan Pertin ja hänen maata kohti suuntautuva kiihtyvyytensä kasvoi kriittiseksi.
Maa lähestyi Perttiä aina vain kiihtyvämmällä vauhdilla. Yllättäen hän pysähtyi hieman maanpinnan yläpuolelle. Tämän hän oli nähnyt aikaisemmin.. se oli jossain elokuvassa, mutta silloin mukana oli ollut turvaköysi.. oliko se ollut jokin James Bond -elokuva.. ei... Sitä Pertti ei kuitenkaan ehtinyt enää miettiä, vaikka se häntä kovasti häiritsikin, sillä nyt hänen jalkansa olivat jo tukevasti maanpinnalla.
Tai niin hän luuli, kunnes maa hänen allaan petti ja hän imeytyi asfaltin sisään. Nyt hän muisti elokuvan nimenkin: Vaarallinen tehtävä. Mahtava fiilis iski Perttiin.. hän tunsi olevansa Tom Cruise. Hetkeä myöhemmin häneen iski ruosteinen rautakanki ja kolmisen tonnia betonia.
Nopeasti käsiään heilutellen Pertti yritti päästä ylöspäin sementtimassasta, mutta yritys oli tuomittu epätoivoon. Yksin ei Pertti olisi päässyt irti siitä töhnästä, mutta paikalle sattui jostakin hänen vanha jenginsä. He alkoivat punoa T-paidoistaan köyttä, jolla he kiskoivat Pertin ylös.
Pertti pääsi ylös ihmetellen, miksi jengi, jonka hän oli niin kauan sitten hyljännyt, pelasti hänet betonista. Asia alkoi valjeta hänelle, kun yksi jengiläisistä otti nyrkkiraudat esiin. Entinen jengi ei voinut kestää ajatusta, että joku muu olisi saanut Pertin pois päiviltä.. se oli heidän etuoikeutensa...
Pertin rakko tyhjeni toistamiseen lyhyen ajan sisällä. Hän alkoi epäillä, että betoni olisi ollut parempi vaihtoehto. Mutta kuten koko päivänä, ei nytkään yksikään toive toteutunut! Samassa ensimmäinen isku osui. Pertin vatsaan iski uskomaton tuska: kranaatti oli ollut armollisempi. Siinä napsahti varmaan ensimmäinen kylkiluu, mutta se oli vielä pientä. Jokin kolahti kovaa hänen takaraivoonsa. Ilkeä rusahtava ääni täytti hänen päänsä.
-Armoa! Eikö tämä kidutus koskaan lopu? tuumi Pertti juuri tajuntansa sammuessa. Pimeys peitti hänen mielensä kuin peitto, joka suojasi häntä tuskalta.
Lopulta hän palasi tajuihinsa kotipihallaan. Hän pyöritteli epäuskoisena päätään.
"Kotona, voiko tää olla totta? Ja vielä hengissä? Miten?"
Sitten viiltävä kipu kaikui hänen kehonsa läpi ensin pituus-, sitten leveyssuuntaan, ja Pertti tiesi, ettei hän välttämättä olisi enää pitkään elossa.