Herhelö katselee surumielisenä paksun, harmaan pilvimassan peittämälle taivaalle. Tuulenpyörteessä kieppuu Ruokavaraston keltaisia muovikasseja. Voimakas tuulenpuuska hajottaa Herhelön kotikasan, ja peltipurkit, vauvanvaipat ja vessapaperimytyt muodostavat jätepalloilmiön ja lähtevät uhkaavasti kasan huipulta lähenemään Herhelöä. Herhelön typerässä pikku vanupäässä ei tietenkään liikahda yhtäkään järkevää ajatusta pakenemisen merkiksi. Vain ohikiitävän hetken hän katselee töppöjalkojaan, joista on alkanut pursua vanua ja jotka haisevat monenlaiselle eri elämänvaiheelle, nyt lähinnä vain uitetulle koiralle ja hapantuneelle maidolle.
Ja humps! Yht'äkkiä kaikki pimenee. Harmaa taivas katoaa haisevan todellisuuden taakse. "Hyvästi paha maailma", mutisee Herhelö ja sammahtaa jätevuoren alle.
Aikaa kuluu, kuka tietää miten kauan, kunnes Herhelö havahtuu jätehuuruisesta unestaan. Naarmuuntuneille nappisilmille välähtää kuva yläpuolella töllistelevistä nappisilmistä ja hullunkurisesta vanua tursuavasta tötsästä tuon olennon päässä.
"He-hei, onko siellä vanupäässä mitään elämää?", tiedustelee Herhelön uusi seuralainen. Ei reaktiota. Olio kaivaa roskakasasta likaisen oranssin mehukattipullon ja hölskäyttää sitä Herhelön naaman edessä. Tuttu ääni saa Herhelöön liikettä, ja hän sieppaa pullon töykeästi tuon tuntemattoman, ystävällisen ja hullunkurisen olion kädestä ja kallistaa pulloa oikein pohjanmaan kautta.
"Hyih, tämähän on huonosti käynyttä kiljua!" kiittää Herhelö epäystävällisesti ja ruiskauttaa kiljun suoraan olion päälle. "Vaikka olenkin pieni alkoholisoitunut nallekarhuparka, en silti kaikkea maistelematta niele!", hän irvistää.
"Äläpäs nyt, tuo on hyvää tavaraa, vai tiedätkö muka, mistä muualta tällä kaatopaikalla löytää ilmaista alkoholipitoista nestettä?" tiedustelee olio hieman ivalliseen sävyyn.
Herhelö on edelleen hieman päästään sekaisin ja yrittää saada tolkkua ympäröivään maailmaan. Hetken pään pyörittelyn jälkeen hänen mieleensä muistuu, että muutaman jätekasan päässä hän oli kerran nähnyt joitain vanhoja liuotintynnyreitä ja liimaputeleita, jotka odottavat, että jokin Herhelön kaltainen menetetty sielu tulisi hakemaan hetkellistä euforiaa niiden luotaantyöntävän olemuksen ääreltä.
"Hei satuitko huomaamaan, että sinulle esitettiin juuri kysymys?" ravisteli olio Herhelöä todellisuuteen. Herhelö havahtuu jälleen mietteistään, hänellä on nykyään tapana olla kovin hajamielinen. Ajatukset karkailevat yhtenään hieman valoisampaan menneisyyteen... Tai no... Eihän Herhelön elämä koskaan ole ruusuilla tanssimista ollutkaan, pikemminkin jätekasojen päällä kieriskelyä tai sitä ennen melkoisen epänormaalin uusioperheen sekarotuisen piskin harvoissa hampaissa rytöytymistä...
"Niin, anteeksi, öhöm, olen nykyään kovin hajamielinen... Mitä kysyitkään?" Herhelö kysyy tekopirteästi yrittäen olla hieman kohteliaampi pelastajaansa kohtaan. Olio toistaa kysymyksensä ja Herhelön pörröiselle naamalle leviää jälleen kummallinen, typerä hymy. "Tule", sanoo Herhelö ja muitta mutkitta tarttuu oliota tassusta ja riuhtaisee tämän liikkeelle.
Hiljaisuuden vallitessa tämä erittäin epäyhteensopiva parivaljakko kömpii jätekasojen yli väistellen aina välillä alas kieriviä maitotölkkejä, omenanraatoja ja säilyketölkkejä. Lopulta ystävykset kieriskelevät jätekasalaaksoon, jonka pohjalla makaa ruostuneita tynnyreitä sikin sokin, osa niistä kaatuneina, osa huterasti pystyssä seisten. Herhelö ja olio rientävät katsomaan, löytyisikö tynnyreiden joukosta jotain mielenkiintoista.
Pian hiljaisuuden rikkovat ihmisten äänet. Olio ja Herhelö vanhoina kaatopaikan asukkeina ovat jo tottuneet siihen, että harva se päivä joku älypää tlee sotkemaan heidän elinympäristöään etsimällä jotain "käyttökelpoista" sälää, eivätkä he enää siis jaksa välittää moisista.
Yht'äkkiä Herhelö tuntee kuristavan otteen kaulallaan ja tajuaa nousevansa ylöspäin. Hän ei tajua, mistä on kysymys, ennen kuin huomaa olevansa räkänokkaisen, hammasraudat omaavan pojan kasvojen korkeudella. Poika roikottaa Herhelöä likaisensinisestä rusetista, joka oli kiedottu Herhelön kaulaan. Herhelö oksentaisi jos osaisi, mutta ihmisten läsnäolo saa pörröiset ystävämme aina lamaantumaan. Olio katselee peloissaan tynnyrin takaa aukoen äänettömästi suutaan. Ja niin orastava ystävyys saa päätöksensä. Herhelö luo viimeisen murtuneen katseen ystäväänsä, pojan retuuttaessa häntä yhä kauemmas kaulaan sidotusta rusetista. Viimeinenkin ajatuksenhiven katoaa Herhelön päästä ja hän nukahtaa jälleen.
Herätessään horroksestaan herhelö tajuaa olevansa ihmisen kodissa. Ympärillä tuoksuu samalle kuin joskus muinoin Herhelön edellisessä elämässä, joksi hän itse kaukaisen elämänsä uusioperheessä mieltää. Hän huomaa joutuneensa jonkin metallihäkkyrän sisälle. Yläpuolella häärivät kiireiset ihmiskädet, jotka tiputtelevat haisevia vaatekappaleita hänen seurakseen. Vaikka Herhelö onkin kaatopaikalla eläessään tottunut järkyttävän kamaliin hajuihin, nuo haisevat urheilusukat ovat viedä tajun nallekarhuparalta. Kamalampaa on silti luvassa.
Herhelö tuntee tassuissaan jotain märkää. Yläpuolella metallinen kansi kolahtaa varoittamatta kiinni, ja Herhelö pimeää pelkäävänä vesifoobikkona joutuu paniikkiin veden noustessa korviin asti. Asiaa ei yhtään helpota mieletön meteli ja kärrynpyörää heittävä maailma nalleparan ympärillä. Uupuneena tästä kaikesta Herhelö sammuu taas.
Herätessään jälleen Herhelö katselee maailmaa maaten selällään puisella keittiön pöydällä. Kaksi typerännäköistä ihmistä häärii Herhelön ympärillä. Herhelöä heikottaa. Hän tuntee olonsa jotenkin erilaiseksi, vajaaksi. Hän ei tunne pieniä töppöjalkojaan ollenkaan. Kauhistuttava päänsärkykin vaivaa. Ihmiset puhuvat keskenään jotakin. Herhelö terästää kuuloaan saadakseen selville, miten kummassa hän on tähän päätynyt.
"Voi pikku-Petteri, koita jo ymmärtää, ei siitä enää tule kalua. Katso nyt itsekin, eihän se kestänyt kevyttä pesuakaan, puolet vanuista on varmasti jo matkalla jätevedenpuhdistuslaitokselle. Parempi vain laittaa se kierrätettäväksi. Saat kyllä joululahjaksi uuden samanlaisen, vielä hienomman, lupaan sen." Herhelö ei tajunnut läheskään kaikkea, mutta sana "kierrätys" kuulosti kuitenkin kamalalta. Hän ei haluaisi enää häkkyrässä kokemansa pyörityksen jälkeen minkäänlaiseen kierrätykseen.
Samassa nainen sieppaa Herhelön pöydältä ja lähtee kiikuttamaan tätä jonnekin. Herhelö, perusluonteeltaan optimistinen nallekarhu, jaksaa edelleen toivoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Nainen jättää Herhelön hetkeksi työpöydälle. Herhelö hykertelee itsekseen kuvitellessaan pääsevänsä vihdoin onnelliseen elämään, toimimaan unentuojana jollekin herttaiselle lapselle. Hän on jo täysin ehtinyt unohtaa, mitä oli aiemmin päivällä kokenut. Olion kaatopaikalla, surkeuden, entisen alkoholistielämänsä.
Pian nainen tulee takaisin. Mukanaan hänellä on hassu esine, jollaista Herhelö ei olekaan ennen nähnyt. Herhelö-raukka ei osaa aavistaa pahaa, kun nainen tarttuu häneen ja työntää esineen varoittamatta hänen vatsaansa. Herhelö vinkaisee sisäisestä tuskasta, lasisilmät anovat tyhjästi armoa naisen jatkaessa Herhelön järjestelmällistä pahoinpitelyä terävällä esineellä. Se on sen nallekarhun loppu.
Entä mitä tämän jälkeen? Herhelö-nallekarhu on lentänyt nallekarhujen taivaaseen (uskokoon ken tahtoo). Hänen maallinen olemuksensa käytettiin huolellisesti hyödyksi tuossa kierrätysfriikkien perheessä. Jäljellä olevat vanut, jotka eivät joutuneet likavesijärjestelmään, käytettiin pikku-Petterin kissan joululahjaan, turkista tehtiin keittiön räsylattiamaton kutimia ja lasisilmät käytettiin joulukuusen koristeisiin. Herhelö eli erikoisen nallekarhuelämän ja sai kunniallisesti kuolla hyvin kierrätettynä tässä kerskakulutusyhteiskunnassa. Sitä vastoin olio tulee mitä luultavimmin vielä viettämään elämäänsä alkoholisoituneena kaatopaikalla vuosikymmeniä, kokien hitaasti ja tuskallisesti elävältä hapertumisen.
Muistakaa siis lapsukaiset: elämän suuria ja tärkeitä asioita kaurapuuron syömisen ja kurahousujen sadessäällä pitämisen lisäksi on antaa nallekarhujenkin elämälle sivistynyt loppu kierrätyksen merkeissä.