Lahjoitukset - klikkaa kuvaa isommaksi!Sota-aika aiheutti Suomen elokuvaelämälle monenlaisia pulmia, jotka ulottuivat elokuvien valmistamisesta ja maahantuonnista ketjun viimeiseen lenkkiin eli elokuvateattereihin saakka. Elokuvat saivat kuitenkin tärkeänä propagandavälineenä ja mielialatekijänä valtiovallan erityiskohtelun. Ne olivat myös erityisen suosittu vapaa-ajan viihdyke, koska tanssit, iltamat ja muut samantapaiset joukkotilaisuudet olivat sodan aikana kiellettyjä. Elokuvalippuja, kirjoja ja lehtiä sai sodan aikana ostaa ilman säännöstelyä, joten elokuva-alalla elettiin sotatilasta huolimatta korkeasuhdannetta.
Suojeluskunnan Elokuvien näytännöt Korpilinnassa oli saatu alkuvaikeuksien jälkeen pyörimään kutakuinkin säännöllisesti toukokuusta 1939 alkaen. Uuden koneenhoitajan, kelloseppä Aarne Eskelisen Uuden kelloliikkeensä kautta laskuttamista koneenhoitajapalveluista voidaan arvioida näytäntöjen määräksi vakiintuneen 20 - 25 näytäntöä kuukaudessa. Elokuussa näytäntöjä oli ilmeisesti kesäloman vuoksi vain 11, mutta syyskuussa jatkettiin entisellä vilkkaudella.
Suurpoliittisen tilanteen kiristyessä Euroopassa koettu sodan uhka ja syyskuun alussa alkanut toinen maailmansota tuli ulottamaan vaikutuksensa myös syrjäiseen Kuhmoon.
Syyskuussa 1939 Oulun lääninhallitus määräsi sisäasiainministeriön kehoituksesta Kuhmon nimismiehen Lauri Korteniemen laatimaan Kuhmon evakuointisuunnitelman yhdessä Kainuun Rajavartioston, suojeluskunnan edustajan Aarne J. Kontion ja kunnallislautakunnan esimiehen Eemil Pääkkösen kanssa. Evakuointisuunnitelma koski Kuhmon noin 10 000 asukasta, joista kirkonkylällä tuohon aikaan asui noin 1 600 henkeä.
Lokakuun alkupäivinä annettiin käsky ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja perustettiin evakuointitoimisto.
Elämä lokakuusta 1939 alkaen oli Kuhmossakin tavallisuudesta poikkeavaa, sodanmakuista hyörinää. Pääasiassa Jämäksen kankaita ja kasarmialuetta tukikohtanaan käyttäen alkoi Kuhmoon saapua reserviläisiä Hämeestä ja Satakunnasta. Sodan jo alettua oli joukkojen mukana myös tamperelainen valokuvaaja Veikko O. Kanninen, joka valokuvaamisen lisäksi ikuisti vieterivetoisella 16 mm filmikameralla näkymiä pirkkahämäläisten oleskelusta Kuhmossa ja sodanaikaisia tapahtumia. Alkuperäisten otosten olinpaikka on ainakin vielä vuonna 1997 arvoitus: Kannisen kuvaamasta materiaalista on 1950- ja 1970- luvuilla Pääesikunnan kuvaosasto valmistanut kaksi versiota elokuvasta "Pirkkahämäläiset Kannaksella", joihin Kannisen Kuhmossakin kuvaamaa materiaalia sisältyy. Kameraoriginaalin olinpaikka on sen sijaan mysteeri.
Vapaa-aikanaan useampaankin taloon majoittuneet sotilaat kiertelivät kirkonkylän raittia ja kävivät Suojeluskunnan Elokuvissa. Loppusyksyn 1939 ohjelmisto painottui kotimaisiin, isänmaallista henkeä nostattaviin elokuviin: Suomi-Filmin tuotannosta esitettiin Risto Orkon ohjaama "Aktivistit"(1939) ja Orvo Saarikiven "Hätävara" (1939). Suomen Filmiteollisuuden elokuvista nähtiin marraskuun aikana T.J. Särkän ja Yrjö Norran ohjaamat "Rykmentin murheenkryyni"(1938) ja "Lapatossu" (1937) sekä Wilho Ilmarin "Nummisuutarit"(1938). Syksyn ohjelmistoon kuului myös Kalle Kaarnan Jäger-Filmille ohjaama, Gustav von Numersin draamaan pohjautuva "Elinan surma" (1938). Sen yleisönsuosio oli kuitenkin vaatimaton verrattuna "Nummisuutareihin" ja "Murheenkryyniin", jotka kumpikin keräsivät noin 500 katsojaa. Ensimmäisenä elokuvaesitysten sponsoroijana asiakirjat mainitsevat tohtorinna Mirja Nurmisen, joka luovutti lokakuun 20. päivänä "Kuhmon Suojeluskunnan Elokuville 1600 markkaa korvauksena Tohtori ja Tohtorinna Nurmisten reserviläisille lahjoittamastaan elokuvanäytännöstä: Aktivistit." Samoin lahjoitti koneenhoitaja ja radiokauppias Tuomas Pääkkönen 5000 markkaa Kuhmon Suojeluskunnalle käytettäväksi "parhaimmallanne katsomallanne tavalla Kuhmon puolustuksen hyväksi". Marraskuun lopussa näytännöt kuitenkin keskeytyivät, koska ihmisille tuli muuta ajateltavaa.
Lahjoitukset - klikkaa kuvaa isommaksi!
Aiemmin laaditut Kuhmon evakuointisuunnitelmat olivat salaiset. Vaikka tietoja suunnitelmista voidaankin olettaa vuotaneen, alettiin varsinaisia evakuointimääräyksiä kuitenkin jakaa vasta marraskuun 30. päivänä, jolloin sotatoimet aamuvarhaisesta alkaen olivat ulottuneet Kuhmonkin alueelle. Pitäjän itäosista ei viljaa ehditty evakuoida ollenkaan ja vapaaksi päästettyä karjaakin jouduttiin paljon teurastamaan. Eipä edes kaikkia siviiliasukkaita saatu turvaan sodan jaloista, vaan osa Laamasenvaaran asukkaista joutui sotavangeiksi Neuvostoliittoon.
Kuhmolaiset siviiliasukkaat evakuoitiin Kalajokilaakson kuntiin, enimmäkseen Haapajärvelle, Nivalaan ja Ylivieskaan. Kirkkoherran- ja kunnanvirastot siirtyivät Kajaanin kautta Haapajärvelle. Kotiinpaluu alkoi keväällä 1940, mutta evakkotaipaleelle oli uupunut noin 150 kuhmolaista.
Pommien runtelemassa Kuhmon kirkonkylässä oli muutamia rakennuksia säilynyt. Säilyneiden joukossa oli myös Korpilinna, jonka saamat vähäiset vauriot eivät estäneet elokuvaesitysten käynnistämistä lähes välittömästi olojen rauhoituttua.
Huhtikuussa 1940 päästiin näytäntöjä jälleen jatkamaan. Kuhmossa oli tuolloin runsaasti kotiuttamista odottavia reserviläisiä, jotka aikaa tappaakseen kansoittivat myös elokuvateatterin. Korpilinnan koneet - valomoottori ja elokuvakone - pyörivät aamusta iltaan. Reserviläisnäytösten yhteydessä koettiin myös ensimmäinen filmitähtivierailu Kuhmoon: järjestystä valvomaan määrättyä sotapoliisikomennuskuntaa johti jo Talvisodankin aikana Kuhmossa sotapoliisin tehtävissä toiminut Eino Kaipainen, joka oli Kotkan poliisilaitokselta löytynyt vuonna 1936 filmatun elokuvan "Pohjalaisia" pääosaan. Vallattomuuteen ja tungeksimiseen taipuvaiset reserviläiset oli Kaipainen pelkällä olemuksellaan saanut järjestykseen. Paljonko Kaipaisen tehossa oli mukana virka-asemaa ja paljonko elokuvan luomaa gloriaa, jää arvailujen varaan.
Isä ja
poika: Eino ja Jorma Kaipainen Kajaanissa 1940
Suojeluskunnan esikunta ei katsonut voivansa suostua 3. huhtikuuta 1940 pitämässään kokouksessa (Aarne J. Kontio, Arvo Karikko, Lauri Korteniemi ja Aarne Keitanen) divisioonan valistusupseerin esittämään "pyyntöön, että elokuvanäytännöt järjestettäisiin sotilaille vapaaksi, sillä elokuvalaitteet on vasta hiljan laitettu ja tulivat ne maksamaan loppuun 200 000:- joka on melkein kokonaan velkana olisi Sk. saatava myöskin tuloja joten päätettiin elokuvat pitää ennallaan. Ilmasia näytännöitä voidaan joskus antaa kun joukko-osastot järjestää filmin ilman vuokraa."
Huhtikuun alussa jatkettiin jo edellisenä syksynä kertaalleen nähdyllä "Elinan surmalla". Sitä seurasi ruotsalainen, Ivar Johanssonin vuonna 1935 ohjaama "Myrskyluodon pappi" (Bränningar), jonka naispääosassa nähtiin vuonna 1939 Hollywoodiin siirtynyt Ingrid Bergman. Toiselle tuhannelle nousi katsojaluku Toivo Särkän vuonna 1939 ohjaamalla Suomen Filmiteollisuuden Heimo Haitto- elokuvalla "Pikku pelimanni". Tämän elokuvan jälkeen katsojaluku vakiintui viiden - kuudensadan tuntumaan elokuvaa kohden. Sotilaiden kotiuttamisen jälkeen elämä alkoi siviilielämäkin palata normaaliin päiväjärjestykseen: jälleenrakennus oli meneillään ja ihmisillä elokuvaa suurempia elämänkokemuksia.
Kuvaavaa ajan tilanteelle on, että evakuoidut ja rintamakomennuksella olleet lotat eivät kyenneet osallistumaan elokuvateatterin rutiineihin. Tilityskaavakkeita ovat allekirjoittaneet mm. Aarne Keitanen, Antti Tervo, Kauko Pulkkinen ja Viljo Haataja. Elokuvapääsylippujen myynti päätettiin syksyllä 1940 erottaa vahtimestarin toimen yhteydestä ja seinäilmoituksella hakea lipunmyyjää suojeluskuntalaisten tai lottien joukosta.
Vaikka elämä Kuhmossakin alkoikin palata rauhanaikaisiin uomiinsa, jatkui maailmansota muualla Euroopassa. Suomikaan ei kyennyt pitkään säilyttämään puolueettomuuttaan.
Huhtikuussa 1940 Saksa miehitti Tanskan ja kesäkuussa Norjan. Suomen hallitus teki puolestaan kesällä 1940 saksalaisen I.G. Farben- yhtiön kanssa sopimuksen Petsamon nikkelituotannon ostamisesta 60- %:sesti Saksan sotavoimien tarpeisiin. Pohjois-Norjaan sijoitettujen Saksan ilmavoimien sotilaiden kuljetuksia Suomen maaperällä alettiin syyskuussa 1940 tehdyn sopimuksen perusteella toteuttaa ja saksalaiset rakensivat Pohjois-Suomeen oman etappiorganisaationsa. Loppuvuodesta 1940 oli saksalaisten läsnäolo Lapissa jo selvästi aistittavissa ja Venäjän-sotaretken valmistelut täydessä käynnissä.
Miehittämiensä maiden kulttuuriasioiden järjestelyissä Saksa noudatti samaa kaavaa. Kaikki hallinto alistettiin miehitetyn maan valtakunnankomissariaateille, jotka eivät muodollisesti hallinneet, mutta joilla kuitenkin oli käskyvalta ja näin ollen tiukka ote maan kansalaisiin. Valtakunnankomissariaateilla oli kansanvalistus- ja propagandaosastot, jotka kontrolloivat kulttuurielämää.
Norjassa elokuva- ja teatterikomissaari Wilhelm Müller-Scheld pyrki hankkimaan maan elokuva-asioiden johtoon norjalaisen elokuva-alan ammattilaisen, joka olisi johtanut Norjan elokuvaelämää kansallissosialismin hengessä. Ensiksi tehtävään valittu Tancred Ibsen kieltäytyi kunniasta ja valituksi tuli Leif Sinding, joka tammikuusta 1941 alkaen johti uuden ministeriön, kulttuuri- ja kansanvalistusministeriön alaista valtion elokuvajohtokuntaa. Tämä virasto otti asetusteitse valtaansa Norjan koko elokuvatuotannon, maahantuonnin ja elokuvien levityksen. Käytännössä rajoitettiin voimakkaasti amerikkalaisten elokuvien levittämistä saksalaisten ja kotimaisten elokuvien eduksi. Saksalainen elokuvien valmistaja Universum Film A.-G. (UFA) avasi Oslossa oman vuokraamonsa ja elokuvateattereiden alkukuvina esitettiin miehitysvuosina sekä saksalaisia UFA-katsauksia että kotimaisia viikkokatsauksia. Norjalaisten natsismiin ja miehitykseen kohdistama passiivinen vastarinta tuli esiin esimerkiksi siten, että elokuvayleisö mekasti ja yski saksalaisen katsauksen ajan tai poistui katsomosta, palaten sinne vasta pääelokuvan alkaessa.
Tanskassakin turvauduttiin passiiviseen vastarintaan: kuin uhmaten katsoivat tanskalaiset kunnia-asiakseen suosia esimerkiksi tammikuun lopulla 1940 Tanskan ensi-iltansa saanutta ruotsalaista Edvard Persson- elokuvaa "Kalle på Spången" (Suomessa esitetty nimellä "Majatalon Kalle"). Elokuvaa esitettiin huhtikuussa 1940 tapahtuneeseen saksalaismiehitykseen saakka kolmessa Kööpenhaminan teatterissa ja sen jälkeen eräässä suurimmista teattereista vuoden 1941 lokakuulle. Skoonelaisaiheista maalaiskomediaa suosineet tanskalaiset saivat näin rajoitetuksi saksalaisten elokuvien esityksiä.
Ruotsi varjeltui joutumasta mukaan toiseen maailmansotaan. Sotavuodet aiheuttivat kansakunnan elämään kuitenkin monenlaisia rajoituksia. Ulkomaankaupan - mukaan lukien elokuvien maahantuonnin - vaikeutuminen virkisti Ruotsissakin kotimaista elokuvatuotantoa ja taitavasti länsiliittoutuneiden ja Saksan välissä luovien onnistuttiin Ruotsissa välttämään Suomessa koetun kaltainen, jäljempänä tarkasteltava filmiriita sekä raakafilmi- ja tarvikepula. "Puolueettomuus" oli Ruotsissakin valikoivaa: natsihenkisiä ja juutalaisvastaisia elokuvia Ruotsin sensuuri leikkasi ja kielsi Suomea uutterammin mutta salli kuitenkin "Finlands sak är vår" ("Suomen asia on meidän asiamme")- hengen lietsomiseksi esittää leikkaamattomina suomalaisten Talvisodasta tekemät neuvostovastaiset katsaukset ja lyhytelokuvat. SF-Journalen- katsausten alkuun liitettiin vuonna 1941 jopa teksti, jossa yleisöä kehoitettiin välttämään kovaäänisiä poliittisia kannanottoja valkokankaalta vyöryviin sotakuviin. Alunperin ruotsalaisia näyttelijättäriä nähtiin valkokankailla rintamalinjojen molemmilla puolilla: Kristina Söderbaum ja Zarah Leander Saksassa ja sen miehittämissä tai liittolaismaissa ja USA:han siirtynyt Ingrid Bergman länsiliittoutuneiden puolella. Myös Suomen valkokankailta nämä tähdet tulivat tunnetuiksi.
Suomen kulttuuriasioiden järjestelyssä saksalaiset toimivat Norjaa ja Tanskaa hienovaraisemmin ja ovelammin. Suomen valtion- ja kunnallishallinto sekä kulttuurielämä eivät missään vaiheessa joutuneet kokemaan Norjan tai Tanskan kaltaisia nöyryyttäviä uudelleenjärjestelyjä, vaan suomalaiset saatiin houkutelluiksi ratkaisuihinsa vapaaehtoisesti. Suomessa saksalaismyönteisen suuntauksen valitseminen oli ennen muuta seurausta siitä, että Talvisodan jälkeinen Moskovan rauha koettiin taloudellisia ja aineellisia menetyksiä Suomelle tuoneena epäoikeudenmukaisuutena, jonka katsottiin vaativan korjausta. "Uuden Euroopan" rakennustyöhön suomalaiset houkuteltiin mukaan taitavalla propagandalla, jota levittämään värvättiin myös kirkolliset ja kulttuuripiirit.
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22.6.1941 myös Suomen Lappiin sijoitettujen joukkojen osalta. Välittömästi suomalaisetkin saivat kokea olevansa jälleen sodassa, mutta nyt paremmin varustautuneina ja rinnan saksalaisten aseveljien kanssa. Sodan alkumenestykset lisäsivät etenemisuhoa ja sotureiden matka vei vanhalle rajalle ja Itä-Karjalaan saakka. Kaksi- ja puolivuotinen asemasotavaihe alkoi.
Voitaneen kuitenkin katsoa, että suomalaisten esittämille arvioille "erillissodasta" Saksan rinnalla on olemassa jonkinlaisia perusteita. Rintamalohkot ja -vastuut olivat jaetut selkeästi ja saksalaisten ja suomalaisten väliset kulttuuri- ja kielierot pitivät ihmisiä riittävän etäällä toisistaan. Kaikista virallisista ystävyyden vakuutteluista huolimatta saksalaisten siveellisten ja moraalisten arvojen erilaisuus - mm. suhtautuminen alkoholiin, ajanvietteeseen ja sukupuoliasioihin - aiheutti pulmia erityisesti Lapissa ja piti yllä jonkinlaista etäisyyttä, joten syksyllä 1944 tapahtunut irtautuminen Saksan aseveljeydestä ei aiheuttanut suurta moraalistakaan itsetilitystä.
Sota aiheutti elokuva-alalle monenlaisia pulmia, jotka ulottuivat elokuvien valmistamisesta ja maahantuonnista ketjun viimeiseen lenkkiin eli elokuvateattereihin saakka. Toisaalta elokuvat saivat tärkeänä mielialatekijänä valtiovallan erityiskohtelun ja olivat erityisen suosittu vapaa-ajan viihdyke, koska tanssit, iltamat ja muut samantapaiset joukkotilaisuudet olivat sodan aikana kiellettyjä. Elokuvalippuja, kirjoja ja lehtiä sai sodan aikana ostaa ilman säännöstelyä, joten elokuva-alalla elettiin korkeasuhdannetta.
Vapaa-ajan viihdykkeen järjestäminen tuli ajankohtaiseksi sodan jähmetyttyä asemasodaksi vuoden 1941 syksyllä. Puolustusvoimien oma elokuvatoiminta oli järjestämättä ja YH:n sekä Talvisodan aikana 1939-1940 oli rintamaelokuvakiertuetoimintaa hoidettu "Maan Turva"- nimisen järjestön muun viihdytystoiminnan osana. Jatkosodan alussa armeijalla oli ainoastaan 16 kaitafilmiprojektoria ja vain muutamia filmejä. Marraskuuhun mennessä koneita oli lahjoituksin, lainaamalla ja pakko-otoin saatu jo kahdeksankymmentä. Tammikuussa 1942 pidettiin Helsingissä Puolustusvoimain elokuvatoiminnan järjestämistä koskeva neuvottelu, jossa sovittiin elokuvatoiminnan tulevista järjestelyistä.
Elokuvaesityksiä varten järjestettiin rintamille joko kiinteitä parakkielokuvateattereita (mm. Kino "Karjalan kunnas", Kino Kärki) tai kiertäviä rintamateattereita, ns. kenttäelokuvateattereita (mm. Puolustusministeriön Sanomatoimiston kaitafilmikiertue). Suomalaisille aikanaan kuuluneet mutta talvisodan alueluovutusten takia ovensa sulkeneet elokuvateatterit aloittivat yleensä toimintansa pian valtausten jälkeen omistajien palattua evakosta. Suomeen liitetyille Itä-Karjalan alueillekin avattiin elokuvateattereita: Äänislinnaan "Tapio" ja "Ukko", Karhumäkeen "Otso", Pidmaan "Merja" ja Voznesenjaan "Ahmalinna". Suomen elokuva-arkistossa ovat tallella venäläisten Viipurissa kesällä 1940 laatimat "Palatsi"- elokuvateatterin piirustukset. Niistä voidaan päätellä, että vuosina 1940-1941 Neuvostoliitolle siirtyneillä Karjalan alueilla kiinnitettiin huomiota myös elokuvateattereihin. Jossakin määrin elokuvien esityskalustoa siirtyi "sotasaaliina" suomalaisille vuoden 1941 hyökkäysvaiheen aikana.
Armeijan elokuvatoiminnan ongelmina koettiin varsin pian sekä laitteiston vähäisyydestä ja kirjavuudesta että niiden puutteellisesta hallinnasta johtuneet vahingot, jotka rintamayleisö koki ärtymystä herättäneinä näytäntöjen keskeytymisinä ja esitysten heikkotasoisuutena. Varaosapuutekin saattoi vaivata. Kesällä 1943 ongelmiin päätettiin etsiä ratkaisuja määräämällä vänrikki Erik Lönnberg ja Filmiteknillisen lautakunnan tarkastaja, luutnantti Bertil Strunck tarkastamaan elokuvaesityspaikat ja -laitteet sekä antamaan huoneistoja ja laitteita koskevia ohjeita.
Saksalaisten aseveljien elokuvaesitysten järjestelyihin saivat suomalaisetkin tutustua. Rintamaolosuhteissa saksalaisten laadukkaampi tekniikka herätti kateutta, samoin ihmeteltiin saksalaisten kovaa kuria ja periaatteellista joustamattomuutta. Rovaniemellä, Hotelli Pohjanhovin vieressä sijainneen Kino Inarin ja elokuvateatteri Kinon kilpailijana toimi vuodesta 1943 alkaen saksalaisten "Haus der Kameradschaftin" elokuvateatteri. Lomille tulleet, juopottelemaan sortuneet suomalaissotilaat aiheuttivat järjestyshäiriöitä ja Kiestingin suunnalla aiheutui suomalaisten ja saksalaisten välillä jopa välikohtaus, jonka silminnäkijänä oli eräjärveläinen Viljo Lahtinen: "Saksalaisilla oli oma elokuvaparakki, jossa näytöksiä pidettiin myös suomalaisille. En tiedä, olivatko laitteet normaali- vai kaitafilmille. -Erään kerran oli iso joukko suomalaissotilaita odottelemassa näytökseen pääsyä. Porukka vetelehti parakin ympärillä, kuka missäkin. Paikalle oli tultu ajoissa, sillä parakki oli usein tupaten täynnä. -Huomiomme kiinnittyi marssirivistönä parakkia lähestyneisiin saksalaisiin, joita johti kopean ja ylvään sorttinen upseeri. Parakin pihalla saksalaiset odottivat muodossa ja ryhmän johtaja antoi portailta ymmärtää, että saksalaiset menevät sisään ensin ja suomalaiset sitten, mikäli parakissa on tilaa. Parakin ympärillä alkoi kiihkeä, huonon kielitaidon sävyttämä aseveljien neuvottelu, joka ei päätynyt sopuratkaisuun. Upseerille huudeltiin, kun saksalaiset marssivat sisälle parakkiin, jonka ovi lukittiin. Kohtelustaan "riemastuneet" suomalaissoturit ottivat parakin seinustalta tikapuut, käyttivät niitä parakin ovien muurinmurtajana ja "lakaisivat" saksalaiset ulos parakista. Välikohtauksen yhteydessä parakin ikkunoita rikkoutui ja tikapuut heitettiin lopulta ikkunasta ulos. Ainakin sillä kertaa jäi näytös pitämättä."
Kotirintamalla jatkettiin rauhallisemmissa merkeissä. Kuhmon Sk:n elokuvien näytännöt keskeytyivät sodan alettua ja olivat pysähdyksissä vielä lokakuun 2. päivänä 1941, jolloin esikunta (Aarne J. Kontio, Emil Pääkkönen, Aarne Keitanen) päätti työmäärän pienenemisen vuoksi alentaa Korpilinnan vahtimestarin Mikko Merentien palkkaa 700 markkaan.
"Ko. palkkaa maksetaan siitälähtien kun Merentie vapautetaan Is. joukoista."
Vuodenvaihteesta 1941 -1942 päästiin elokuvaesityksiä järjestämään lähes rauhanomaisissa olosuhteissa: elokuviin riitti yleisöä eikä talvisodan aikaista evakuointia Kuhmossakaan nyt toteutettu.
Niin kauan kun millainen elokuva tahansa sai katsomon täyteen, ei elokuvien valinnalla ollut suurtakaan merkitystä. Luonnollisesti kotimaiset elokuvat olivat suosituimpia. Niiden esittämistä kuitenkin rajoitti korkea esityskorvaus, joka saattoi nousta jopa 60 prosenttiin myytyjen lippujen nettotuotosta. Halvemmalla saatujen ulkomaisten elokuvien esittämistä rajoitti puolestaan kotimaista elokuvaa korkeampi elokuvavero, joka saattoi nousta jopa 40 prosenttiin.
Kuhmon Sk. elokuvien ohjelmisto noudatti alkuvaiheissaan maaseututeattereiden yleisiä linjoja mitenkään profiloitumatta. Aseveljeys Saksan kanssa toi elokuva-alalle kuitenkin ennalta-arvaamattomia ongelmia ja johti vuosina 1942 - 1944 käytyyn ns. filmiriitaan.
(Perustuu suurimmalta osaltaan Jari Sedergrenin filmiriitaa koskevaan tutkimukseen)
Elokuva-alan keskusjärjestö, Suomen Filmikamari r.y. oli liittynyt 1930- luvun lopulla Kansainvälisen Filmikamarin (IFK) jäseneksi.Toista maailmansotaa käydessään Saksalla oli selvät ajatukset eurooppalaisen elokuvan kehittämiseksi ja haltuun ottamiseksi. Ideologisten sodanpäämääriensä toteuttamiseksi saksalaiset järjestivät kansainväliset kulttuurisuhteet vastaamaan "Uuden Euroopan" mallia. Toimintaa organisoi kesästä 1941 lähtien Kansainvälinen Filmikamari (IFK), jonka 1939 keskeytynyt toiminta viritettiin uudelleen täyteen vauhtiinsa kesäkuussa 1941. Liiton kotipaikka oli Berliini. Järjestö asetettiin palvelemaan Saksan politiikkaa, jonka tärkein poliittinen tavoite elokuva-alalla oli vuoden 1941 heinäkuusta alkaen amerikkalaisen ja englantilaisten elokuvien poistaminen tyystin Euroopan markkinoilta. Suomessa tilanteesta vallitsi kahdenlaista ilmaa. Virallisen poliittisen painostuksen jäätyä vähäiseksi IFK:n linjalle ankkuroitunut elokuva-alan saksalaissuuntaus yritti ajaa saksalaismyönteistä linjaa läpi yksityisten kanavien kautta. Elokuvapolitiikan avainasemassa sijainneessa Suomen Filmikamarissa taisteltiin ankarasti päätösvallasta.
Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja ja Suomen Filmikamarin puheenjohtaja Matti Schreck sekä Filmikamarin pääsihteeri, Suomen Kinolehden päätoimittaja Yrjö Rannikko hankkiutuvat suurempaa melua pitämättä IFK:n linjoille. Rannikko osallistui IFK:n kokoukseen heinäkuussa 1941 ja toi sieltä Suomeen saksalaisperäisen suunnitelman englantilaisten ja amerikkalaisten elokuvien kieltämiseksi vuoden 1942 heinäkuun alusta alkaen. Kansainvälisellä tasolla suunnitelma lyötiin lukkoon IFK:n kokouksessa Münchenissä 26.11.1941, missä Suomea edustivat Rannikko ja Schreck. Suomessa epäselvällä tavalla kokoonkutsuttu ja pöytäkirjaksi dokumentoitu Filmikamarin hallituksen kokous hyväksyi joulukuussa IFK:n kieltoa merkinneen päätöslauselman. Kun sitten Filmikamarin hallitus toi asian liittokokoukseen helmikuussa 1942, niukka enemmistö äänesti äänin 103-95 päätöksen lykkäämisen puolesta.
Tulos yllätti Filmikamarin saksalaissuuntautuneen johdon ja se erosi tehtävistään. Äänestyksessä voittaneiden argumentti oli, ettei teatterinomistajille kuulunut maan ulkopolitiikan teko. Boikotista kokouksessa päätettäessä "äänestettäisiin (huom! äänestettäisiin) koko maata koskevasta ulkopoliittisesta asiasta, puhumattakaan siitä, että äänestettäisiin yksityiseen ulottuvasta elinkeinokysymyksestä". Boikotin vastaisia perusteluja kokouksessa etsittiin myös taloudesta; amerikkalaiselokuvat olivat teattereiden suosituinta ja tuottoisinta antia.
Vastapuoli argumentoi toisin. Kokouksessa epäiltiin amerikkalaisten elokuvien saaman ulkopoliittisen tuen totuudellisuutta. Väitettiinpä kokouksen puheenvuoroissa parhaimmillaan sitäkin, ettei hallituksella edes olisi ollut ulkoasiainvaliokuntaa. Itse yhteydenottoa, jota sitäkin epäiltiin välillä olemattomaksi, kuvattiin "epäviralliseksi tiedoksi". Boikotin sanottiin olevan "sisäinen asia". Äänestyksessä hävinneille elokuva-alan tuottajille merkittävä Saksaa tukeva tosiasia oli, että sieltä tuotiin raakafilmi, laboratoriotarvikkeet ja yksin projektorien kinohiiletkin. Muodollisesti Filmikamarin helmikuinen kokous päätti vain asian lykkäämisestä. Niukka äänestystulos takasi sen, että ratkaisevaa toukokuiseen kokoukseen valmistauduttiin molemmilla puolilla "junttaamalla" perusteellisesti.
Saksa pystyi panemaan toimeen haluamansa rajoitukset käytäntöön vain alueilla, jotka kuuluivat Suur-Saksaan. Puolueettomat maat eivät halunneet ryhtyä boikottiin. Suomessa amerikkalaisten elokuvien täyskieltoa esittäneet ja sen myötä itsensä hankalaan järjestöpoliittiseen tilanteeseen ajaneet edustivat tiukempaa linjaa kuin IFK kirjaimellisesti oli vaatinut. Toukokuun 28. päivänä 1942 järjestetyssä Suomen Filmikamarin ylimääräisessä kokouksessa tulos oli yllättävän selvä. Amerikkalaiselokuvia halusi esittää varsinaista päätöstä edelleen lykkäämällä reilu enemmistö (äänestystulos oli 148-60). Kokouksessa harjoitetun ja siis onnistuneen junttapolitiikan keskeisiä elementtejä olivat väitteet ulkopoliittisesta tuesta: amerikkalaiselokuvien vapaan esittämisen kannalla sanottiin olevan niin ulkoasiainministeriön virkamiesten kuin hallituksen ulkoasiainvaliokunnankin. Nuoresta sosiaalidemokraattisesta lakimiehestä ja entisestä diplomaatista, lakitieteen tohtori Ensio Hiitosesta, tehtiin Suomen Filmikamarin toimitusjohtaja/asiamies. Hiitonen oli henkeen ja vereen amerikkalaisten elokuvien esittämisen kannalla. Saksalaissuuntaus, jonka puhemiehiä kokouksessa olivat Yrjö Rannikko, Matti Schreck ja Risto Orko, erosivat Flmikamarista. Heidän mukanaan Suomen Filmikamarista irtosivat ennen kaikkea elokuvien tuottajayhtiöt. Amerikkalaissuuntausta tukivat erityisesti elokuvateattereiden omistajat mutta myös vuokraajat.
Heinäkuussa 1942 Suomen Filmikamarista eronneet perustivat uuden kattojärjestön, Suomen Filmiliiton (SFL), joka ilmoitti olevansa "solidaarinen eurooppalaisten filmiyhtiöiden kanssa". Filmiliitto hankkiutui syyskuussa IFK:n jäseneksi samalla, kun Filmikamari erotettiin siitä. Suurimmat elokuvayhtiöt, Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi Oy, ilmoittivat uuden liiton perustamisen taloudelliseksi syyksi raakafilmin saannin turvaamisen. Esitetyt perustelut elokuva-alan kahtiajakautumiselle olivat kuitenkin selvästi myös ideologiset. Filmiliiton pää-äänenkannattajan, Suomen Kinolehden sivuilla rakennettiin "uuden Euroopan elokuvaa" ja yllyttiin jopa ajamaan "ei-kansallisia" elokuva-alan ihmisiä ulos suomalaisesta elokuvayrittämisestä. IFK:n jaostoissa suomalaisia edustivat kotimaisten suuryhtiöiden kärkinimet: Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja Matti Schreck ja johtaja Risto Orko, Adams-Filmin apulaisjohtaja Werner Dahl ja SFL:n pääsihteeri Yrjö Rannikko.
Filmikamari vähätteli heinäkuisessa tiedotteessaan Suomen Filmiliiton merkitystä. Heti toukokuussa Filmikamarista eronneita oli 15 eli 7% jäsenistä. Filmikamari korosti myös olevansa IFK:n jäsen ja ilmoitti olevansa valmis neuvottelemaan IFK:n kanssa. Filmikamarin taktiikkana oli elokuvatuonnin asteittainen supistaminen noin puoleen rauhanaikaisesta IFK:n ulkopuolisesta tuonnista, mistä vähennettäisiin vielä neljännes vuoden 1943 alussa. Epäilemättä keskusteluissa ja matematiikassa olisi voitu käyttää hyväksi sitä tosiasiaa, että saksalaisboikotin toinen osatekijä, englantilaiset elokuvat, oli käytännössä kielletty jo vuoden 1941 lopussa Englannin julistettua sodan Suomelle. Vanhat amerikkalaisten elokuvien esitysvaraukset saatiin kuitenkin pitää voimassa, mikä tarkoitti sitä, että teatterinomistajat tekivät niitä surutta taannehtivasti. Käytännössä tämänkaltainen taloudellisesti perusteltavissa oleva opportunismi lisäsi kaksoisjäsenyyttä - teatterin kannatti kuulua molempiin liittoihin. Kansainväliseen Filmiliittoon kuuluvan Suomen Filmiliiton jäseninä olivat käytännöllisesti kaikki filmituottajat ja suurin osa elokuvateattereiden omistajista. Jäsenet edustivat 280 elokuvateatteria ja 75394 katsojapaikkaa, mikä merkitsi, että ulkona liitosta oli vain 149 elokuvateatteria ja 45102 paikkaa. Filmikamariin kuului kaikkiaan 239 teatteria ja 9 vuokraamoa. Tämä oli liittojen propagandakilpailulle tyypillinen tilanne ja osapuolet olivatkin julkaisseet pää-äänenkannattajissaan Elokuvateatterissa (Filmikamari) ja Suomen Kinolehti (Filmiliitto) järjestöjensä jäsenlistoja kilvan.
Selitys erilaisille luvuille oli yksinkertainen. Monet elokuvateatterit olivat tehneet joskus jopa vähemmän vilpittömässä tarkoituksessa ns. "pitkäaikaisia sopimuksia", joista osa oli kaikessa hiljaisuudessa tehty taannehtivasti. Näin taattiin amerikkalaisten elokuvien esittäminen pitkälle tulevaisuuteen, sillä Suomen lainsäädäntö ei suhtautunut ymmärtäväisesti sopimusrikkeisiin. Suomen Filmiliiton oli turha vaatia sopimusten yksipuolista irtisanomista kesken sopimuskauden. Sopimuksia tehneet elokuvayrittäjät saattoivat siten käytännössä näyttää hyvämenekkisiä amerikkalaiselokuvia siinä kuin muitakin (taloudelliselta kannalta) parhaaksi katsomiaan elokuvia. Toiset teatterinomistajat taas katsoivat parhaimmaksi liittyä molempiin kilpailevaan liittoon, jotta voisivat esittää tuottoisia suomalaisia elokuvia. Seurauksena oli entistä suurempi propagandakilpa liittojen välillä. Filmiliiton voimaperäisen jäsenhankintakampanjan merkeissä, veljessodan kaltaisessa tilanteessa käytettiin uhkauksia, painostusta ja suostuttelua.
Toimintansa turvaamiseksi Kuhmon Sk. Elokuvat hakeutui esikunnan (Aarne J.
Kontio, Emil Pääkkönen, Eetu Kemppainen, Akseli Riihonen, Arvo Karikko ja
Akseli Julkunen) 9.12.1942 tekemällä yksimielisellä päätöksellä Suomen
Filmiliiton jäseneksi, koska "filmien vuokraaminen muuten käy
hankalaksi"
. Päätös ei sinänsä ollut poikkeuksellinen:
suojeluskunnissa suhtautuminen saksalaisiin oli yleisesti ottaen myönteistä ja
Kuhmon suojeluskunnan paikallispäällikkö Akseli Riihosen myönteiseen
suhtautumiseen vaikuttivat lisäksi Saksan jääkärinä saadut kokemukset. Päätös
merkitsi sotavuosien Kuhmossakin saksalaisten, suomalaisten ja ranskalaisten
elokuvien painottumista ohjelmistossa yhdysvaltalaisen elokuvan
kustannuksella.
Kuten edellä on esitetty, sanelivat tarkoituksenmukaisuus ja huoli omasta elinkeinosta kuitenkin toimintatavat myös filmiriidan vuosina: yli kolmannes Suomen elokuvateattereissa esitetyistä elokuvista oli Filmikamarin ja sen jäsenten levittämiä yhdysvaltalaisia elokuvia, joiden kopiot hankittiin Ruotsista käytettyinä ja joihin alunperin saksalaisen Kurt Jägerin laboratoriossa lisättiin suomenkielinen teksti. Yhdysvaltalaiset elokuvat sijoitettiin ohjelmistoon sillä perusteella, että ne oli päivätty ennen filmiriidan alkua ja Filmiliiton vaatimia esitysrajoituksia.
Amerikkalaisia elokuvia esitettiin edellä kerrotuista syistä johtuen Suomessa runsaasti myöskin sotavuosina.
Kuhmon Sk. elokuvien ohjelmistossa yhdysvaltalaisen elokuvan osuus oli
kuitenkin jo vuonna 1942 ollut erittäin vähäinen: ainoastaan kuusi elokuvaa,
joista 20th Century Foxin valmistama "Sateet tulivat" esitettiin samalla
viikolla, kun päätös Filmiliittoon liittymisestä oli tehty. Tämän jälkeen
yhdysvaltalaiset elokuvat katosivat kokonaan parin seuraavan vuoden ajaksi,
palatakseen alkuvuodesta 1945 jälleen säännöllisesti kuhmolaistenkin
ulottuville. Heinäkuussa 1943 Akseli Riihonen saattoikin ilmoittaa
vastauksenaan Suomen Filmiliiton kyselyyn, ettei "meillä ole Suomen
Filmiliittoon kuulumattomilta vuokraamoilta varattuja elokuvia
ensinkään."
Kuhmolaisia voitiinkin kieltoasiassa hyvin perustellen
sanoa aikansa muoti-ilmauksella "paavillisemmaksi kuin paavi itse".
Filmiliittoon kuulumisestaan huolimatta Sk. elokuvat osallistui 16.10.1943 Suomen Filmikamarin organisoimaan, sotainvaliidien hyväksi järjestettyyn lahjanäytökseen. Tällöin esitettiin Filmiliittoon kuuluvan Suomi-Filmin elokuva "Jumalan myrsky", jonka katsojaluku oli 287 ja nettotuotto 3740 markkaa.
![[Kuva: Sotaretki-elokuvan mainos]](sotaretki.jpg)
"Idän sotaretken" mainos (klikkaa kuvaa
isommaksi)
Saksalaisille myönteistä ilmapiiriä lietsoivat taidokkaasti tehdyt sotadokumentit, kuten "Idän sotaretki", joka sai ensi-iltansa huhtikuun lopussa 1942 ja nähtiin Kuhmossa 16. ja 18. lokakuuta samana vuonna. Suomen Sosialidemokraatissa hehkutti nimimerkki P.L. 25.4.1942:
"Elokuva 'Idän sotaretki' on omiaan vakuuttamaan katsojalle, että Neuvostoliiton sotilaallinen mahti tullaan yhtynein voimin lyömään ja Eurooppa pitkiksi ajoiksi vapauttamaan sitä idästä päin uhkaavasta vaarasta. Mutta se on samalla järkyttävä kertomus siitä, miten suuria ihmismääriä ja minkälaisia vuosisatojen uutteralla työllä luotuja arvoja nykyaikainen totaalinen sota tuhoaa."
Saksan valta-asema oli kuitenkin vuoden 1943 loppuun mennessä mennyttä myös elokuva-alalla. Ideologisestikin tämä tuli selväksi, sillä saksalaiset hylkäsivät poliittisella tasolla jo Stalingradin taistelujen kestäessä Uusi Eurooppa - teeman, joka oli siivittänyt kulttuurialankin järjestäytymistä. "Uuden Euroopan" ideologiaa elokuva- alalla ajaneen Suomen Filmiliiton kansainvälinen toiminta hiipui.
Suomalaisessa ja etenkin kuhmolaisessa keskustelussa Uuden Euroopan ideologia näyttää sinnitelleen pitempään.
Missä määrin Sk. elokuvien amerikkalaisesta ja englantilaisesta ohjelmistosta puhdistettu ohjelmisto kykeni luomaan kuhmolaisiin saksalaismyönteisyyttä, jää arvailun varaan. Katsojamääristä päätellen sotakuvaukset eivät kotirintamaa erityisemmin kiinnostaneet. Paremmin menivät eskapistiset, historiallisaiheiset elokuvat, jotka saivat katsojansa hetkeksi unohtamaan sodan arkipäivän karuuden. Merkillistä kyllä, niin Suomessa kuin Saksassakin tsaarinajan Venäjä oli suuren kiinnostuksen kohteena. Kotimaiset "Kulkurin valssi" ja "Kaivopuiston kaunis Regina" saivat katsojia kaksinverroin enemmän kuin esimerkiksi Adams Filmin vuonna 1939 maahan tuoma UFA- elokuva "Es war eine rauschende Ballnacht" eli "Huumaava tanssiaisyö", joka kertoi dramaattisesti säveltäjä Pjotr Tshaikovskin ja laulajatar Katharinan rakkaustarinan. Theo Mackebenin venäläiseen kansanlaulun pohjalta sovittama ja Zarah Leanderin esittämä ("Itke en lemmen tähden...") tuli elokuvan myötä vuosikymmenten ikivihreäksi: (katsele tästä YouTubeen tallennettu lauluesitys)
"Es ist ja ganz gleich, wenn wir lieben und wer uns das Herz einmal
bricht, Wir werden vom Schicksal getrieben und das Ende ist immer: Verzicht!
Wir glauben und hoffen und denken, dass einmal ein Wunder geschieht, doch
wenn wir uns dann verschenken, ist es das alte Lied...
Nur nicht aus Liebe weinen, es gibt auf Erden nicht nur den Einen! Es
gibt so viele auf dieser Welt - ich liebe jeden, der mir gefällt! Und darum
will ich heut' Dir gehören, Du sollst mir Treue und Liebe schwören, Wenn ich
auch fühle, es muss ja Lüge sein! Ich lüge auch - und bin Dein!"
2. Wir kamen von Süden und Norden, mit Herzen so fremd und so stumm, so
bin ich die deine geworden und ich kann dir nicht sagen "Warum?" Denn als
ich mich an dich verloren, hab´ ich eines andern gedacht, so ward die Lüge
geboren, schon in der ersten Nacht.
Nur nicht aus Liebe weinen, es gibt auf Erden nicht nur den Einen! Es
gibt so viele auf dieser Welt - ich liebe jeden, der mir gefällt! Und darum
will ich heut' Dir gehören, Du sollst mir Treue und Liebe schwören, Wenn ich
auch fühle, es muss ja Lüge sein! Ich lüge auch - und bin Dein!"
Sanatarkasti suomennettuna:
"Onhan samantekevää, kun rakastamme ja sekin, kuka kerran sydämemme murtaa. Meitä ohjaa kohtalo ja aina lopuksi luovutamme! Me uskomme, toivomme ja ajattelemme, että kerran tapahtuisi ihme, mutta kuitenkin kun sitten päästämme sen käsistämme, on vanha laulu...Vaan en itke rakkauden tähden, eihän maailmassa ole vain yhtä! Maailmassa on niin monia - rakastan jokaista, joka minua miellyttää! Ja siksi tahdon tänään kuulua Sinulle, sinun pitäisi vannoa minulle rakkautta ja uskollisuutta. Vaikka tunnenkin, sen täytyy olla valhetta! Valehtelen myös - ja olen Sinun!"
Me tulemme etelästä ja pohjoisesta, sydän niin vieraana ja mykkänä. Niin olen tullut sinun omaksesi enkä voi sanoa: "Miksi?" Sillä kun menettänyt itseni sinulle, olen ajatellut toista. Niin valhe syntyi jo ensimmäisenä yönä:
Vaan en itke..."
Vapaasti suomennettuna on tullut tunnetuksi K. Saran käännös:
"Me kuljemme kuin vailla pohjaa, vaan pettymys lemmen on tie. Tää kohtalo kulkumme ohjaa, sen tuomio yksin vain lie. Me uskomme, toivomme salaa, ett´ ihmeitten aukeisi vuo. Lempemme tuhkaks´ kun palaa, on laulu vanha tuo. Itke en lemmen tähden, jos yksi jättää, luo toisen lähden. Heitïonhan täynnä maailma tää, mä lemmin, ketä mua miellyttää. Sen vuoksi kuulun tän´yönä sulle. Sä valat kalliit, ah, vannot mulle. Ja vaikka tunnen, se on vain valhetta, tän´yönä oon omanas´."
Syyskuun 2. päivänä 1943 päätti sk:n esikunta (Aarne J. Kontio, Emil Pääkkönen, Lauri Korteniemi, Akseli Riihonen, Arvo Karikko ja Akseli Julkunen) sopia Säveltäjäin Tekijänoikeustoimiston eli Teoston kanssa äänilevyjen esittämisestä elokuvanäytännöissä. Vuoden 1943 alusta taannehtivasti solmitun musiikin esityskorvaussopimuksen allekirjoittajaksi valtuutettiin paikallispäällikkö Akseli Riihonen, jonka huoleksi jätettiin myös vastaisempi filmien valitseminen. Ensimmäisen Teostotilityksen (1695,60 mk) tammi-syyskuulta 1943 lähetti Akseli Riihonen Suomen Filmiliitolle käteisenä rahana 6.10.1943.
Sk. talon eteisestä päätettiin rakentaa "toinen uloskäytävä
pääsisäänkäytävän vasemmalle puolelle, joka samalla olisi varauloskäytävänä
elokuvasalista"
.
Sähkön kehittämiseen tarpeellisen moottoripetroolin saanti oli Kuhmossakin ongelmallista. Polttoainesäännöstelystä huolimatta Korpilinnan voimakoneeseen toimitettiin koko sodan ajan riittävästi petroolia ja voiteluaineita. Tämä herätti paikkakunnalla myös keskustelua, mutta elokuvatoiminnan mahdollisimman häiriötön jatkuminen oli siviiliväestöllekin tärkeä mielialatekijä, varsinkin kun kaikki muut huvit olivat sota-aikana kiellettyjen listalla. Keskustelu saattoi olla myös oikeutettua: Suojeluskunnan laskuista päätellen sähkögeneraattorin petroolin ja voiteluaineiden kulutus oli sodan aikana suurempi kuin rauhan aikana. Ilmeisesti laitteista pidettiin hyvää huolta tai - inhimilliset tekijät ja pulan huomioon ottaen - poltto- ja voiteluaineita saattoi "vuotaa" jossakin määrin ohi nimenomaisen käyttökohteen, kotitarpeiksi tai luotetuille naapureille.
Poliisi pidätti esityslaitteita huoltaneen sotkamolaisen kellosepän Eemil Harjun kesäkuun 14. päivänä 1942, koska hän oli oleskellut Kuhmossa ilman matkalupaa. Saipa Harju tästä huoltoreissustaan 100 markan suuruisen sakonkin! Tavanomaista vaativampiin Korpilinnan elokuvakoneen huoltotehtäviin Harju kutsuttiin kuitenkin 1950- luvun puoliväliin saakka, jolloin vanha ja kulunut, etupeittosiipinen Bauer M 5 korvattiin Bauer B 5 A- elokuvakoneella.
Valtiovalta määräsi sodan aiheuttaman rahantarpeen kasvun vuoksi tammikuussa 1941 kotimaisten taide-elokuvien pääsylipuille 10 prosentin leimaveron ja muille kotimaisille elokuville 15 prosentin veron. Vuoden 1943 lokakuun alusta veroja korotettiin 25 ja 35 prosenttiin. Leimaverojen lisäksi sota-aika toi muassaan elokuvateattereitakin koskevia ylimääräisiä tulo- ja varallisuusveroja, omaisuudenluovutusveroja, suhdanneveroja ja vapaaehtoisia, mutta moraalisesti velvoittavia maksuja, kuten obligaatioiden ostoja, jälleenrakennuslainojen merkintää ja erilaisia keräyksiä sodasta kärsimään joutuneiden hyväksi. Nämä kaikki aiheuttivat elokuvalippujen hintoihin korotuspaineita, ja lokakuun alussa 1943 Suojeluskunnan esikunta päättikin anoa Kansanhuoltoministeriöltä lupaa saada korottaa pääsylippujen hintoja siten, että entiset 15 markan liput maksaisivat 20 markkaa, 10 markan liput 15 markkaa ja 6 markan liput 10 markkaa. Lastenlipun hintaa anottiin korotettavaksi 6 markasta 10 markkaan.
Sekä Teosto- että lipunhintoja koskevissa asioissa Filmiliitto toimi jäsentensä asiamiehenä ja tarkisti, että byrokratian vaatimat lomakkeet olivat oikein täytetyt. Filmiliiton toimintaan kohdistui kuitenkin kritiikkiä. Kuhmon Suojeluskunnan paikallispäällikkö Akseli Riihonen ei ollut kirjallisesti erityisen tuottelias. Hänen toimintaansa ja sen vaikeuksia voi kuitenkin päätellä Haapamäen Suojeluskunnan elokuvien hoitajan, kapteeni Kalle Ritokankaan Filmiliitolle 12.10.1943 lähettämästä, nelisivuisesta jeremiadista. Siitä käy hyvin ilmi, minkälaista elokuvateatterin hoitaminen sota-aikana oli:
"Teostomaksujen tilityksessä takautuvasti vuoden alusta saakka esiintyy muuan vaikeus, josta katson asialliseksi huomauttaa, koska vaikeutta ei arvattavasti Filmiliitossa eikä muuallakaan teattereita holhoavissa piireissä ole huomioitu, vaan on vaikeus ilman muuta jätetty teattereitten selvitettäväksi. Se on velvoitus ilmoittaa myös kaikki esitetyt lyhytkuvat. Nyt jälestä päin joutuu kysymään, miten se on mahdollista. Teattereilla ei ole mitään mustaa valkoisella siitä, mitä lyhytkuvia minkin filmin metrimäärän täytteenä on filmiä seurannut. Se ei ole kiinnostanut teattereita: vuokraamoitten laskut ovat kirjoitetut pääkuvalle, lyhytkuvansa laskuissaan erittelee vain vuokraamo Paramount. Muiden vuokraamoitten laskuista lyhytkuvien edes nimiä puhumattakaan valmistajaa on turha etsiä...arvattavasti vuokraamot itse eivät jälestäpäin kykene selvittämään mikä lyhytkuva milloinkin on filmiä seurannut, koska olemme havainneet, että sama lyhytkuva on saattanut olla uudelleen jonkun filmin metrimäärää lisäämässä. Koska teatterit pannaan vastuuseen ilmoitustensa tarkkuudesta, on tässä siis hyvät neuvot tarpeen. Plv. (Puolustusvoimain) katsaukset ja Finlandiakuvan katsaukset suurin piirtein vielä saa selville koska ne ovat erikseen laskutettuja...
Ko. tilitys on katsottu ilmeisesti pikkutyöksi, koska kaavakkeita on lähetetty liika vähän... joku lomake saattaa syystä tai toisesta myös mennä pilalle. Lomakkeita on saatava lisää. Jos elokuvaluetteloon on yritettävä saada paitsi pääkuvat ja veroalennuskuvat myös n.s. lisäkuvat, joita eräitä pääkuvia on seurannut jopa kolmekin kappaletta kerrallaan, tietää se satamäärin rivejä lomakkeista. Ei esim. Adamsin laskuissa näy, onko kuva UFAn, Terran, Bavarian vaiko United Artistsin tai kenen valmistama, eikä se esiinny myöskään Adamsin taskukalenterin luetteloistakaan n:oa 1495 vanhemmista filmeistä, käytetyt käsiohjelmat ovat jo "tuulen viemää." K.o. tietojen antaminen olisi näinollen vuokraamoitten asia. - Koko asiasta ei näin "kenttämiehen" näkökulmasta voi tulla muuhun tulokseen kuin: paljon porua, vähän villoja...Ja nyt on asia sille, joka nyt saa luvan hikoilla asian parissa erinäisiä iltoja ja öitä (maaseututeattereitten johtajat tekevät työnsä ei 10-14 päivällä, vaan 10-2 yöllä kuten esim. allekirjoittanut) tullut paljon mutkallisemmaksi. Kun Filmikamari ja Filmiliitto kiistelevät siitä, mitä uusia etuisuuksia kumpikin on holhoteilleen asiassa hankkinut, meidän on pakko hymyillä niille etuisuuksille, ja repiä tukkaamme yrittäessämme selviytyä siitä työstä, mitä meille on jätetty. Meille olisi ollut herttaisen yhdentekevää, maksammeko me teostolle suoraan sen mikä sille kuuluu, vai maksammeko me sen Filmikamarin tai Filmiliiton kautta ja hyötyykö välittäjä välitystoimestaan vai eikö hyödy. Muutama markka pikkuteatterinkaan budjetissa ei suuria merkitse. Olemme vain saaneet seurata holhoojiemme arvovalta-taistelua ja onnellistuneet siitä lisääntyneen työn muodossa. - Käyttämäni sana "holhoojat" saattanee tuntua loukkaavalta, mutta kun meillä vielä lienee ajatuksen ja mielipiteitten ilmaisun vapaus, vaikkakaan ei kaikessa toiminnan vapautta, minulla on halu satojen muiden salainen ajatus julki lausua. Holhous, jonka onnellistuttamina elokuvateatterit toimivat, perustuu pakkokeinoihin, se ei edusta sisäistä voimaa. Sen näennäinen voima on saippuakupla, joka kerran hajoo. Holhotit tekevät kaiken, mikä on pakko tehdä, mutta odottavat uutta päivää...Mitääntekemättömät ohjeet saa pyytämättäkin.
Jos edelläolevasta huokuu katkeruutta, sille en voi mitään. Niinkuin metsään huudetaan, niin sieltä vastataan. Filmiasioitamme hoitavien keskusorgaanien tukkanuotan veto on koko maassa vain katkeruutta herättävää ja allekirjoittaneen ääni on vain yksi satojen joukosta, jotka eivät rohkene muuta kuin kuiskailla."
Pihtiputaallakin hermostuttiin Filmiliiton kyselyihin ja tiedusteluihin.
Sk:n Elokuvien hoitaja Eino Raasakka lopettikin kirjeensä 14.4.1944:
Nykyään on kaikkialla "paperisota" kehitetty niin huippuunsa,
että työvoimatilanteen vuoksi on sitä sotaa koetettava pienentää ettei
hävittäisi todellista sotaa.
Kuhmon naapuripitäjästä, Sotkamosta, saapui Filmiliiton asiamies Yrjö Rannikolle tutkittavaksi Suojeluskunnan paikallispäällikön M.H. Määtän "toimitusjohtajan (p.o. toiminnanjohtaja Martti Tervon -JL) poissaollessa" 7.10.1943 varmentama tilitys (2157,95 mk), jonka yhteydessä pohdittavaksi tuli seuraavanlainen, varmasti Rannikon "tukkaa revittänyt" selvitys:
"... Suojeluskunnan elokuvat pyytää kunnioittaen huomauttaa seuraavaa: Koska sk:n teatterissa on esitetty mm. suomalaisia elokuvia joiden lippujen hinta on ollut lapsilta mk 5,- ja valtion huvivero nimellisesti 10 %. Mutta todellisuudessa on k.o. lippujen vero 12 %. Sillä mainitut liput 100 kpl vihkoissa maksavat mk 60:-. Edellisestä johtuu, että mainittujen elokuvien kohdalta "Bruttotulo" ja valtiolle maksettava huvivero on laskettava 12 % eikä suinkaan 10 % mukaan. Vielä pyydämme huomauttaa, että Teostolle tulevasta osuudesta on aina pyöristetty summaksi se penniä 5 mikä kulloinkin on ollut lähinnä täyttä viisipennistä (5 penniä)..."(Taidatkos sen selkiämmin sanoa!)
Elokuvien yleisönsuosio oli kuitenkin sota-aikanakin hyvin suuri, vaikka toimintaa haittasivatkin monet vaikeudet ja pulat. Suojeluskunnan arkistossa on säilynyt Aarne Eskelisen Uuden kellosepänliikkeen lähettämä lasku viidestä "Gramohf.levystä", joinka yhteydessä suojeluskunnalle on hyvitetty "4 kg vanhoista äänilevyistä massana". Kun yksi levy painoi viitisenkymmentä grammaa, niin hukkaan joutui yksistään tässä kaupassa kymmeniä vanhoja savikiekkoäänitteitä, jotka nykyisin kuuluvat keräilyharvinaisuuksiin. Samoin koottiin talteen ja kierrätettäväksi kaikki liikenevä paperi ja romu, joten historian tutkimuksen kannalta arvokasta aineistoa hukkaantui myös tätä kautta.
Vuodenvaihteesta 1943 - 1944 eteenpäin ei käytettävissä ole lähdeaineistoa. Ilmeisesti elokuvateatterin tominta häiriintyi pahoin, sillä ajalta 1.1.-31.3.1944 ei Kuhmosta saapunut Teostotilityksiä, vaan ilmoitus, ettei elokuvia ole ollut. Maaliskuulta syyskuulle toimintaa ilmeisesti oli jonkin verran, koska muutamia satoja markkoja - noin kolmasosa vuoden 1943 ensimmäisestä tilityksestä - Filmiliiton kautta Teostolle tilitettiin.
Kesäkuussa 1944 Akseli Riihonen lähestyi Filmiliittoa kirjeellä, jossa kuvastuu kiristyneen sotatilanteen aiheuttama huoli koneenhoitajapalvelujen turvaamisesta. Koneenhoitajana Hermanni Heikkisen jälkeen toimineen kelloseppä Aarne Eskelisen valvonnassa oli koneenhoitajaharjoittelijana vuoden päivät toiminut radiomyyjä Tuomas Pääkkönen ja kirjeessä tiedusteltiin kursseista:
Elokuuksi 1944 suunnitellut kurssit jäivät kriittisen sotatilanteen vuoksi kokonaan pitämättä ja myöhemmin syksyllä johtokunta joutui toteamaan, että "haaveet olivat palaneet tuhkaksi" - uusi Eurooppa jäi syntymättä ja Neuvostoliiton sotilaallinen mahti yhtynein voimin lyömättä. Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa saatiin tottua "idästä päin uhkaavaan vaaraan" eli Neuvostoliiton olemassaoloon. Realiteettien tajuun oli aika herätä Kuhmossakin.
