Pola Negri
Kuitenkin vielä 7.3.1937 totesivat Akseli Julkunen, Aarne Keitanen, Eetu
Kemppainen, Aarne J. Kontio, Arvo Karikko, Lauri Korteniemi ja Oskari Peltola:
Suojeluskuntataloa ei voida vuokrata elokuvaesityksiä varten, koska
talon palovakuutus ei ole voimassa elokuvia esitettäessä
. Kuitenkin
jo 1930- luvun alkuvuosina olivat käyttöön tulleet 16 mm palamattomasta
asetaattiselluloosasta valmistetut elokuvakopiot, jolloin esitykset saattoivat
tapahtua sisällä. 16 mm kaitakopioina esitettiin mm. edellä mainittua elokuvaa
"Ne 45 000" ja Suomen Kaasusuojelujärjestön elokuvaosasto kierrätti vuonna
1935 Suomen Filmiteollisuuden ensimmäistä elokuvaa, Erkki Karun edellisvuonna
ohjaamaa propagandaelokuvaa "Meidän poikamme ilmassa - me maassa".
1930- luvun alkupuolen nihkeään suhtautumiseen saattoi vaikuttaa eräänlainen hätävarjelun liioittelu tai sitten suojeluskunnan johtokunta ei kertakaikkiaan ollut perillä ajan riennosta. Kuhmosta Tampereelle muuttaneen Artturi Määtän Imatra-teatterin palolla vuonna 1927 saattoi olla osuutensa epäröinnissä.
Suojeluskunnat ja suojeluskuntatalojen kiinteistöyhtiöt joutuivat 1930-luvulla paneutumaan jatkuvasti talojen hoitoon ja miettimään keinoja hoitokustannusten kattamiseksi. Yleisen elintason noustessa 1930- luvun loppupuolella ilmeni selvästi väsymystä pelkästään aatteellisin voimin ja talkoilla pidettyihin rahankeräysrientoihin. Aktiivisten suojeluskuntalaisten joukko oli Kuhmossakin suhteellisen vähäinen.
Elokuvateatteri-innostusta kuhmolaisiin lietsoi Kainuun Suojeluskuntain Piiriesikunta, jonka kokouksessa 10. syyskuuta 1938 käsiteltiin Kajaanin Sissilinnan maalausurakan ohella elokuva-asioita.
2 §:"Piiripäällikkö selosti kokoukselle niitä kokemuksia mitä Raahen sk.piirin suojeluskunnissa on saatu elokuvateatterien perustamisesta sk.taloihin. Jotta asioista saataisiin mahdollisimman seikkaperäinen selvyys pidettiin suotavana, että piiripäällikkö ja huoltopäällikkö kävisivät Raahen sk-piirissä sopiviksi katsomissaan sk:ssa tutustumassa sk.talojen elokuvalaitteisiin sekä niistä saatuihin taloudellisiin tuloksiin, jotta saatuja kokemuksia voitaisiin hyväksi käyttää omassa sk.piirissä elokuvalaitteita sk.taloihin suunniteltaessa."
Kainuun suojeluskuntien piiripäällikkö Frans Ilomäki ja huoltopäällikkö Eino Kemppainen kävivät Raahessa, jossa suojeluskunnan elokuvateatteri oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1930. Syksyllä 1938 Ilomäki kiersi Kainuun suojeluskuntien syyskokouksissa rohkaisemassa paikallisia suojeluskuntia ottamaan elokuvat varainhankintakeinoksi. Esimerkkinä hän käytti Raahen suojeluskuntaa ja selosti asiaa Sotkamossa, Suomussalmella, Hyrynsalmella ja Kuhmossa. Kautta linjan Ilomäki toi esiin toiminnan taloudellisuuden:
"Piiripäällikkö Fr. Ilomäki selosti aluksi elokuvahankkeita eri suojeluskunnissa, etenkin Raahen suojeluskuntapiirissä ja kehoitti myöskin täällä aloittamaan Sk-talolla elokuvanäytäntöjen antamisen, jolloin sk-taloihin kiinnitetyt suuret pääomat muodostuisivat suuremmassa määrin tuloatuottaviksi. Täten voitaisiin parantaa suojeluskuntien heikkoa taloudellista asemaa eikä olisi pakko turvautua ainaisiin keräyksiin suojeluskuntien talouksien tukemiseksi."
Piiripäällikön ehdotukset kantoivat hedelmää Sotkamossa, Kuhmossa ja Suomussalmella.
Syksyllä 1938 Korpilinnan salissa ja varsinkin sen ulkopuolella tehtiin mittavat muutostyöt.
Muutostyöt ja laitehankinnat tehtiin suojeluskunnan varoilla, vaikka ne kohdistuivatkin Korpilinnan kiinteistöön. Ilmeisesti katsottiin kyseessä olevan suojeluskunnan oma varainhankintakeino, johon taloyhtiö ei yhtiöjärjestyksensäkään mukaisesti ryhtynyt.
Korpilinnan saliin aiemmin hankitun kahdensadan irtotuolin lisäksi hankittiin 168 kääntyvää teatterituolia "yhteenrakennettuja 6 tai 7 tuolia rinnan faneeri-istuimilla. Tarjoukset mahd. alennuksineen otetaan huonekaluliike Mikko Nupposelta. Pyydettävä ilmainen rahti Sotkamon asemalle." Konehuoneen kalustukseen rahaa meni 36 000 markkaa ja "sähkölaitokseen" 20 000 markkaa. Kivijalkaa lukuun ottamatta kokonaan puiseen rakennukseen jouduttiin rakentamaan elokuva-asetuksen mukainen tulenkestävä kone- ja moottorihuone. Konehuoneeseen johtava sisäänkäynti täytyi sekin eristää muusta rakennuksesta.
Kirvestöihin kelpuutettiin marraskuun alussa 1938 12 000 markan urakkapalkalla Primus Niskanen, Kuhmon Sos.-dem. Työväenyhdistys r.y:n aikaisempi ja tuleva puheenjohtaja. Varsinaisen elokuvalaitteiston toimitti Insinööritoimisto V.A. Antinheimo Helsingistä. Muutostyöt ja asennukset vietiin läpi ripeästi, kahdessa ja puolessa kuukaudessa.
Aluepäällikkö Oskari Peltola ja paikallispäällikkö Viljo Haataja valtuutettiin marraskuussa tekemään kaupat insinööritoimisto Antinheimon kanssa. 25 100 markan tarjoukseen sisältyivät tärkeimmät esityslaitteet, mutta tekniikan suhteen kuhmolaiset saivat tyytyä jo osittain vanhentuneeseen tavaraan. Elokuvaprojektoriksi Antinheimolta tuli käytetty, mykkäelokuvien aikainen Bauer M 5, jonka valmistuskin oli lopetettu jo vuonna 1935. Kone oli vanhanmallinen, avoin ns. tippavoitelukone, joka vaati näytännönkin aikana voitelua. Kun akselien liukulaakerit olivat väljiä, vuoti kone öljyä "niinkuin seula" ja tärveli konehuoneen kumipitoisen lattiamaton. Joskus öljy valui esitettäviin filmeihin ja turmeli niitä. Äänilaitteet toki olivat uusia, koska äänielokuvia oli esitetty vasta 1930- luvun alusta lukien. Elokuvaäänen toistoon Kuhmossa käytettiin Antinheimon Aktino- ääniprojektoria ja samanmerkkistä putkivahvistinta kaiuttimineen. Aktino- äänilaitteita mainostettiin "suomalaisina tarkkuustuotteina" ja ne olivat myöhemmänkin ajan mittapuun mukaan korkeatasoiset. Kovinkaan ihmeellisiä mittalaitteita ei asennuksessa käytetty, vaan asentajien muistitiedon mukaan
"Vahvistinta hehkutettiin voimakkuuden säätimellä (feiderillä) täysillä ja silloin ei salin kovapuhujasta saanut kuulua hiiskahdustakaan. Kun ääniprojektorin valokeilassa heiluteltiin paperinpalaa tai kampaa, jyrähteli salissa korviahuumaava tykistökeskitys."
Aktino- vahvistinta voitiin käyttää myös pelkästään levysoitinvahvistimena. Korpilinnan tansseihin saatiin siten uusimmat koti- ja ulkomaiset laulajat ja orkesterit. Äänen laatua muistelivat kaikki erinomaiseksi.
Oma "sähkölaitos" oli tarpeen, koska Kuhmossa sähkövalo oli vielä 1930- luvun jälkipuoliskolla useimmissa kirkonkylänkin talossa tuntematon ylellisyys. Sähköistys ratkaistiin petroolikäyttöisen Ares- moottorin pyörittämän tasavirtageneraattorin avulla, joka sijoitettiin konehuoneen alle omaan tilaansa. Samantapaiseen ratkaisuun päädyttiin myös Sotkamon Sk:n elokuvissa.
Sähkölaitoksen "valomoottorin" hoito oli Korpilinnan vahtimestarin tehtävänä - koneenhoitaja ja elokuviin tuleva yleisö tulivat "valmiille sähkölle". Mikko Merentie ja pojat olivat joskus - varsinkin pakkasilla - todellisen tehtävän edessä konetta käynnistettäessä. Käynnistinkampi ei ollut kevyin pyöritettävä, ja joskus kampi heitti takaisinpäin, jolloin uhkana oli käden venähtäminen tai sijoiltaan meno.
Kun valomoottori oli - joskus ahkerankin kammenpyörityksen jälkeen - saatu käyntiin ja pyörittämään tasavirtageneraattoria, voitiin salin sähkövalaistus sytyttää. Generaattori syötti suoraan elokuvakoneen käyttömoottoria ja etuvastuksen kautta hiilikaarilamppua. Kun uusi Aktino- vahvistin kuitenkin oli vaihtovirtakäyttöinen, tarvittiin konehuoneeseen sijoitetun elokuvakoneen ja vahvistimen lisäksi muuttajakone: tasavirtamoottorin pyörittämä vaihtovirtageneraattori antoi vaihtovirtaa sekä äänilaitteisiin että salin valaistukseen. Salin valaistusta ohjattiin sekä näyttämön reunalta että konehuoneesta ns. porraskytkennän avulla: vahtimestari sytytti saliin valot ja koneenhoitaja sammutti ne näytännön alkaessa konehuoneesta. Väliajaksi valot sytytettiin osittain. Valohimmennintä ja esirippua ei Korpilinnassa koskaan ollut.
Koneenhoitaja soitti n. 15 minuuttia ennen näytännön alkua muuttajakoneeseen kytketyllä sähkögramofonilla 78 kierroksen savikiekkoihin tallennettua äänilevymusiikkia. Musiikkivalikoima oli rajoitettu, ainakaan talon puolesta ei varastoa kovin ripeästi uusittu. Varsinaisen näytännön alkaessa koneenhoitaja sytytti elokuvakoneen hiilikaarilampun käyttämällä hiiliä nopeasti yhdessä, jolloin hiilien väliin syttyi valokaari. Äkillinen kuormituksen nousu aiheutti ketjureaktion: valomoottorin kierrosluku laski, joka puolestaan johti elokuvakoneen käyttömoottorin nopeuden laskuun ja alijännitteeseen. Elokuvakoneen moottorissa oli kyllä säätövastus, jolla nopeutta pystyi säätämään, mutta oikean kierrosluvun säätämiseksi täytyi turvautua korvakuuloon. Vähitellen valomoottori ja generaattori hakeutuivat vakiokierroksille ja filmin kulku projektorissa tasaantui.
Esitys aloitettiin yleensä lyhytelokuvalla, jonka jälkeen pidettiin pieni väliaika. Kun hiilikaarilamppu sammutettiin uuden kelan lataamisen ajaksi, nousi valomoottorin kierrosluku kuorman pudotessa. Yhden esityksen aikana oli 4 - 5 väliaikaa osien lukumäärästä riippuen. Saavutettuaan hyvän sorminäppäryyden saattoi koneenhoitaja tai harjoittelijakin saada väliajan lyhenemään jopa 30 sekuntiin, ellei kaarilampun hiiliä tarvinnut vaihtaa tai siirtää pitimissään. Usein yksi pakollisista väliajoista venytettiin normaalia pidemmäksi, jotta halukkaat pääsivät käymään ulkona tietyillä asioillaan tai kioskille ostamaan uutta rapisteltavaa tai juotavaa. Turhaa kiirettä tai hermoilua ei elokuvissa käyntiin liittynyt. Kiireettömyys ulottui sodanjälkeisiin vuosiin saakka: esimerkiksi Eräjärven Sk:n elokuvien jatkona toimineessa Erälinnassa koneenhoitajana toiminut sähköasentaja Viljo Lahtinen kertoi joutuneensa joskus 1950- luvulla kesken esityksen korjaamaan ukkosen vaurioittamaa sähköpylvästä. Tunnin mittainen keskeytys sähkön jakelussa ja esityksessä ei yleisöä hermostuttanut, vaan jokainen katsoja oli paikalla, kun polkupyörällä liikkunut Lahtinen palasi vian korjattuaan esitystä jatkamaan.
Elokuvakoneen hiilikaarilampussa tarvittuja kinohiiliä pyrittiin säästämään ja esittämään lyhytkuvat ja tavallista lyhyemmät elokuvan osat ylijäämäpätkillä, joita varten oli saatavilla metallinen pidike, eräänlainen jatkovarsi. Taidon karttuessa koneenhoitaja saattoi arvioida hiilen riittoisuuden kelan nähdessään ja säästää talolle pitkän pennin polttamalla hiilet tuuman mittaisiksi nysiksi. Aina arvio ei pitänyt kutiansa: jotkut hiilet paloivat epätasaisesti ja hupenivat ennen filmin loppua, jolloin valokaari hiipui ja joskus pääsi sammumaan. 1950- luvun elokuvakoneiden automaattinen hiilensyöttö saattoi puolestaan pukata hiilet yhteen, jolloin kuva valkokankaalla alkoi tummua, muuttua ruskeasävyiseksi ja lopulta mustaksi. Hiilten yhteen painumisesta syntyvä ääni havahdutti yleensä koneenhoitajan, jonka teoriassa piti aina pysytellä koneen lähellä. Ymmärrettävää on, että joskus koneenhoitajalle tuli tarvetta käydä "nurkan takana" ja kone pyöri tällöin itsekseen.
Korpilinnan konehuoneessa ei ollut erillistä tuulikaappia, vaan ovi aukeni suoraan ulos. Sen vuoksi konehuone oli varsinkin talvipakkasilla erittäin kylmä, mutta lämpeni kyllä näytöksen aikana. Konehuoneessa - kuten muuallakin Korpilinnassa - oli kyllä keskuslämmitys jo 1930- luvun puolella, mutta Talvisodan aiheuttaman näytösten keskeytymisen vuoksi konehuone jäi oman onnensa nojaan. Ennätyspakkastalvena 1939-1940 oli konehuoneen lämpöpatteri jäätyessään haljennut, eikä korjauksiin ollut varaa. Ongelma ratkesi vasta 1950- luvulla, jolloin talo oli liitetty Kainuun Valon verkkoon ja jatkuvaan sähköön: konehuoneessa oli sähköpatteri, jota kuitenkin tuli käyttää säästeliäästi. Vasta noin tuntia ennen näytäntöä kävi Eero Heikkinen kytkemässä sähköpatterin päälle.
Suomussalmella näytännöt aloitettiin 27.11.1938 kello 13.00 Risto Orkon vuonna 1934 ohjaamalla Suomi-Filmin elokuvalla "Siltalan pehtoori". Kuhmossa aloitus siirtyi vuoden 1939 puolelle, 14.1.1939 kello 19.00 aloitti Suojeluskunnan Elokuvat näytäntönsä Adams-Filmin maahantuomalla "uudella", vuonna 1935 valmistuneella saksalaisella elokuvalla "Masurkka" . (klikkaa lehtistä isommaksi)
Masurkka toi kuhmolaisille tutuksi Pola Negrin, jonka elokuva "Tango Nocturno" esitettiin Kuhmossa vuonna 1940. Tumma, alttoääninen ja arvoituksellinen kaunotar herätti varsinkin miesten mielenkiinnon.
Läsnä ensimmäisessä näytöksessä oli Leo Pulkkinen, joka oli paikalla myös Teatteri Korpilinnan viimeisessä näytännössä uudenvuodenaattona 1969. Leo Pulkkinen vietti kaverinsa Leo Holmbergin kanssa poikavuosinaan usein aikaansa elokuvissa. Pojat keksivät myös säästökeinoja: liput ostettiin halvimmille paikoille. Leo Holmberg hoiti myöskin elokuvamainosten levityksen kylälle.
Vahtimestari Mikko Merentien 1500 markan kuukausipalkkaan sisällytettiin huhtikuusta 1939 alkaen elokuvateatterin ovimiehen ja paikannäyttäjän tehtävät.
Elli Huotari
Hilma Peltola 
Lippujen myyjäksi esikunta kiinnitti Elli Huotarin ja Hilma Peltolan 10 markan tuntipalkalla "ehdolla, että he pitävät kirjanpidon käsittelemistään varoista."
Suojeluskuntien Kainuun piiripäällikkö, everstiluutnantti Frans Ilomäki onnitteli (Kainuun Sanomat 26.1.1939) suojeluskuntaa:
"Korpilinnaan on saatu ajanmukainen elokuvateatteri mikä tulee suuresti tuottamaan hyötyä suojeluskunnan taloudelle."
Vuoden 1938 toimintakertomuksen hyväksyi Suojeluskunnan kevätkokous kiitoslausunnolla esikunnalle uuden ja ajanmukaisen elokuvateatterin hankkimisesta suojeluskunnan taloon:
"Niinkuin kaikki tiedämme on suojeluskunta viimevuoden lopussa hankkinut sk.taloomme elokuvat. Elokuvien rakentamiskustannukset näkyvät liitteenä seuraavista tileistä. Sen vaan voi mainita, että paljon ne tulivat maksamaan, mutta toivottavasti niillä tulevaisuudessa saamme myös tulojakin kunhan vaan ei taloudellinen tilanne menisi kovin huonoksi, että ihmisillä riittäisi rahaa huvituksiinkin. Toisaalta tämä esikunnan hanke on hyvinkin ymmärrettävä, sillä jos ei suojeluskunta olisi k.o. elokuvateatteria laittanut niin on aivan varmaa, että joku toinen yhdistys tai yksityinen olisi ne aivan tämän vuoden aikana tänne jo hankkinut."
Ainoa varteenotettava "joku toinen yhdistys" oli mitä todennäköisimmin Kuhmoniemen Sos.-dem. Työväenyhdistys, jonka iltamat ja tanssitilaisuudet kilpailivat Korpilinnan vastaavien tilaisuuksien kanssa. Sosialidemokraattisille työväentaloille elokuvateattereita oli alettu rakentaa sitä mukaa kun toimintamahdollisuudet paranivat ja elintaso kohosi.
Elokuvien alkutaivalta siivittivät monenmoiset vaikeudet. Insinööritoimisto A. Antinheimolta hankittu, Ares Oy:n valmistama ja valaistuskäyttöön tarkoitettu generaattori osoittautui liian pienitehoiseksi.
Tauno Vilkkula.
Työskenteli Vammalassa ja helmikuusta 1939 alkaen Iissä. Ei tullut Kuhmoon.
1. 
2. 
1. (Klikkaa kuvaa isommaksi!) Korpilinnan (Kuhmon Sk.) elokuvien ensimmäinen koneenhoitaja Juuso Herman (Hermanni) Heikkinen kävi alkuvuodesta 1939 Helsingissä suorittamassa Valtion Filmiteknillisen Lautakunnan koneenhoitajatutkinnon. Samalla hän sai opastusta Bauer M 5- elokuvakoneen hoidossa elokuvalaitteet Kuhmoon toimittaneen Insinööritoimisto V.A. Antinheimon tiloissa Meritullinkadulla. Kuvassa Heikkinen pitelee vasemmalla kädellään lamppukammion valoluukun kahvaa. Kuhmoon toimitetun, äänielokuvien esittämiseen muunnetun elokuvakoneen peittosiipi oli kuvasta poiketen kaksilapainen. (Kuva: Filmitekniikan museo/Antinheimo- kokoelmat)
2. Hermanni Heikkisen (1902 - 1945) koneenhoitajaura jäi lyhyeksi - hieman yli kolme kuukautta!
Koneenhoitajaksi esikunnan marraskuun puolivälissä 1939 kutsuma Tauno Vilkkula Tyrväältä ei ilmeisesti koskaan tointaan hoitanut, koska koneenhoitajana aloitti Juuso Herman (Hermanni) Heikkinen, 1920- luvulla elokuva-asioissa puuhastelleen Toivo Heikkisen veli. Paavo Keitasen ja Mikko Merentien kouluttamista esitti esikunta, mutta 1500 markan kuukausipalkalla töihin lupautuneeseen Hermanni Heikkiseen oli aluksi turvauduttava.
Jo 16- vuotiaana Suojeluskunnan lähettipoikana vuonna 1918 aloittanut mutta 1.6.1919 aktiivijäsenyydestä irtisanoutunut Hermanni Heikkinen ei ollut suorittanut minkäänlaista Valtion Filmiteknillisen Lautakunnan järjestämää kurssia, vaan käynyt ainoastaan suorittamassa koneenhoitajatutkinnon Helsingissä ja saanut nimismies Lauri Korteniemeltä lupakirjan. Elokuvakoneenhoitajien kurssit määrättiin pakollisiksi vasta vuonna 1946.
Alkuvaiheissa elokuvanäytöksen sujuminen Korpilinnassa aiheutti yleisölle enemmän jännitystä kuin esitettävän elokuvan sisältö konsanaan. Hermanni Heikkinen ehti lyhyeksi jääneen koneenhoitajarupeamansa aikana tutustuttaa kuhmolaiset kaikkiin niihin kommelluksiin, mitä näytännöissä saattoi sattua.
Suomessa elokuvakopiot tulivat vuoteen 1993 saakka elokuvateattereille esitettäväksi noin 600 metrin osiksi jaettuina. Esimerkiksi puolitoista tuntia kestävä elokuva oli yleensä jaettu neljään tai viiteen osaan, jotka koneenhoitajan tuli esittää oikeassa järjestyksessä. Bauer- projektorin filmikasetteihin mahtui vain yksi osa kerrallaan, eikä Hermanni Heikkinen yleensä piitannut, mikä osa filmistä käteen sattui tai mitenpäin se oli kelattu. Väliajan jälkeen näytös saattoi jatkua mistä osasta tahansa. Jos filmi oli kokonaan nurinpäin pujotettu, sai salissa istuva yleisö kuulla konehuoneesta kovaäänistä noitumista. Maaliskuussa 1939 esitetyn, Leni Riefenstahlin ohjaaman, Berliinin olympialaisista tehdyn Olympia-filmin yksi osa ajettiin Veli Merentien muisteleman mukaan lopusta alkuun siten, että juoksijat olivat kankaalla pää alaspäin ja kiersivät rataa takaperin!
22.4.1939 Heikkinen pidätettiin juopottelemasta yleisellä paikalla ja
Kuhmon nimismies Lauri Korteniemi palautti Heikkisen lupakirjan
Filmiteknilliselle lautakunnalle. Palauttamisen syyksi mainittiin
"juopottelu ja sopimattomuus toimeensa".
Sopimattomuus oli
vähintäänkin kahtalaista: näytökset sujuivat miten sattuivat ja Heikkinen jäi
joskus kokonaan konehuoneeseen tulematta, jos kylällä sattui jotakin
mielenkiintoisempaa tekemistä, kuten esimerkiksi tulipalo tai ajoa Mercedes
kuorma-autolle. Toimen menetys ei Hermanni Heikkiselle mennyt "jakeluun": hän
oli Leo Pulkkisen muisteleman mukaan pyrkinyt konehuoneeseen jopa kirvestä
käyttäen, mutta tästä ei ole mainintoja ainakaan Kuhmon nimismiehen
arkistossa. Juopumuspidätyskään ei jäänyt ainoaksi: Keräsen matkailukodista
Hermanni Heikkinen pidätettiin lokakuussa 1943 juopumuksen takia. Viinan kanssa oli Heikkisellä aiemminkin ollut vaikeuksia: vuonna 1936 Hermanni Heikkinen oli saanut käräjillä kahden kuukauden vankeustuomion pieksettyään laudanpalalla Nikke Korniloffin.
Elokuvan peltilaatikkoon pakatun kopion jätti rahdinkuljettaja - usein autoilija Oskari Tervo - Korpilinnan konehuoneen portaille odottamaan näytöstä. Varoitusmerkeillä varustettu laatikko sai odottaa rauhassa ja mainosti tavallaan tulevaa elokuvaa. Näytöspäivänä koneenhoitaja raahasi housujaan varoen laatikon konehuoneeseen ja pakkasi viimeisen esityksen jälkeen kelaamansa filmin osat sisältävät pahvikotelot takaisin peltiseen kuljetuslaatikkoon. Noin 30 kiloa painava laatikko raahattiin yöksi alas konehuoneen ulkoportaille, josta vahtimestari hoiti filmin eteenpäin. Teatterinhoitaja Riihoselle koneenhoitaja jätti filmin kuntoa koskevan elokuvan tarkastusilmoituksen kahtena kappaleena, joista päällimmäinen lähetettiin kassatilityksen mukana vuokraamolle ja kopiokappale arkistoitiin. Vahtimestari Merentie tai teatterinhoitaja Riihonen kirjoitti filmin rahtikirjan ja osoitelapun, ellei VR tai muu rahdinkuljettaja niistä huolehtinut. Samoin vahtimestarin tehtäviin kuului mainosaineiston postittaminen elokuvavuokraamoiden varastoihin ja tulevien elokuvien mainosjulisteiden - noin 10 kpl - levittäminen
.
Eemil Harju, Aarne Eskelinen, Olavi Kärki ja Tuomas Pääkkönen
Elokuvakoneenhoitajiksi Hermanni Heikkisen jälkeen tulivat ensi hätään kelloseppä Eemil Harju Sotkamosta, elokuussa 1939 lupakirjan saanut kelloseppä Aarne Eskelinen, syksymmällä Olavi Kärki sekä sotavuosina Tuomas Pääkkönen. Eskelinen ja Pääkkönen vuorottelivatkin tehtävissä 1950- luvun alkuun saakka.
"Masurkkaa" lukuun ottamatta ei avajaisviikkojen ohjelmistosta ole löytynyt tietoja. Leo Pulkkisen muistinvaraisen tiedon mukaan keväällä 1939 esitettiin ainakin "Ne 600 urhoollista" ja "Olympia". Lotat puolestaan kävivät Sk. elokuvien vieraina 22. helmikuuta 1939 katsomassa elokuvan "Jäähyväisvalssi".
Lottia vuonna
1939 valkokankaan edessä.
Ilmeisesti elokuvanäytäntöjen suosio oli suuri ja Korpilinnan neljättäsataa istuinta olivat jatkuvasti käytössä. Tarkka katsojatilasto on tallella ainoastaan marraskuun alussa vuonna 1939 esitetystä "Rykmentin murheenkryynistä" - lippuja myytiin yhteensä 461. Saattaa kuitenkin olla, että elokuva oli Kuhmossakin jo uusintaesityksessä, koska sen ensi-ilta oli ollut jo vuoden 1938 lokakuun lopussa.
Suomen Filmiteollisuuden osoitelappu.
Kymmenentuhannen asukkaan korpipitäjään elokuvat toivat tuulahduksen muusta maailmasta. Ilman elokuvia olisi esimerkiksi ooppera jäänyt kuhmolaisille tuntemattomaksi: marraskuussa 1939 esitetty saksalais-italialainen yhteistuotantoelokuva "Ave Maria" tutustutti kuhmolaiset italialaiseen tenorilaulajaan Beniamino Gigliin, jota pidetään Enrico Caruson jälkeen suurimpana oopperatenorina. Tosin viikon kuluttua "Ave Mariasta" esitetty kotimainen Aku Korhos- komedia "Lapatossu" keräsi tuplasti enemmän katsojia.
Kuitenkin elokuvat saavuttivat - ilmeisesti ainakin osittain esityspaikasta johtuen - myös niin kutsutun "paremman väen" hyväksymisen. Suojeluskunta- ja lottatoiminnassa innokkaasti puuhanneiden opettaja- ja virkakuntien taholta ei arvostelua muisteta esiintyneen, eikä Kuhmon seurakunnan kirkkoneuvostokaan kiinnittänyt huomiota elokuvien mahdollisesti kyseenalaisiin vaikutuksiin. Kritiikki - sikäli kun sitä esiintyi - tuli suppeilta "vanhaan pitäytymistä" korostaneiden ryhmien taholta, joille radio, äänilevyt ja jopa muu kuin hengellinen kirjallisuuskin edustivat luopumusta perinnäisistä arvoista ja jopa maailmanlopun enteitä.
Eikä rauhallinen kehitys jatkunutkaan kuin muutaman kuukauden ajan.