Iron Fist -
Carpathia
Pelaajien loppukommentteja
Tässä loppukommentit niiltä pelaajilta joilta ne tähän mennessä on saatu. Pelinjohdon kiitos kaikille tänne jotain kirjoittaneille.
DDR - Juho Martikainen
DDR:n poliittinen ideologia korosti koko pelin ajan vahvasti pasifismia
ja
valtioiden suhteiden kehittämistä rauhanomaisin menetelmin. Kuten
todellisessa maailmassakin, osoitti tämä taktiikka ylivertaisuutensa
pelin
kuluessa. DDR ei joutunut juurikaan sotilaallisiin konflikteihin ja
pelin
lopussa DDR:n armeija oli supistettu lähes olemattomiin. Myös ainut
kansan
hyvinvointia mitannut tilasto eli kauppapistemäärät puhuu selkeää
kieltään
DDR:n edistyksellisyydestä kansan sosiaalisen hyvinvoinnin
turvaamisessa.
Luonnollisesti strategiapelien ideana on saavuttaa voitto tuhoamalla vastustajat, eikä DDR:n pasifistinen ideologia sikäli soveltunut peliin kovin hyvin. Tästä huolimatta on syytä korostaa, että pelin lopussa DDR:n kansa oli edelleen säilyttänyt itsemääräämisoikeutensa toisin kuin muutamat muut aggressiivisemmat kansakunnat.
Ja sitten kritiikkiin. Ensinnäkin huomattava puute oli siinä, että kauppapisteitä ei voinut käyttää juuri muuhun kuin asevoimien kehittämiseen. Myös väestön käyttäytymiseen erilaisissa kriisitilanteissa olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota. Sanalla sanoen pelistä puuttui sisäpolitiikka. Tämä on toki aivan ymmärrettävää, koska sellaisen toteuttaminen vaatisi pelinjohdolta huomattavasti lisää vaivannäköä ja monimutkaistaisi peliä turhankin paljon. Myönnettäköön myös se, että kyseessä oli strategiapeli eikä valtion hallitsemispeli, joten mainittujen seikkojen huomioiminen ei välttämättä edes kuulu asiaan.
Isä Aurinkoinen
Trostoja - Tero Karjalainen
Jaah... Nyt iskee dilemma. Miten ihmeessä saan kaiken kirjoitettua
tähän yhteyteen? Nooh, parempi kais vain on yrittää.
Carpathia peli oli todellakin loistava, huolimatta niistä muutamista
pienistä sääntöteknisistä puitteista, joihin tuli törmättyä jo
varsin aikaisessa vaiheessa peliä. Arkhamistan parka ei saanutkaan
luvattuja apujoukkoja, ja syytä oli kyllä minussa varsin paljon.
Unohdin nimittäin mainita pelinjohdolle erään asian.
Nooh, toilailusta toiseen. News of Todayn kirjoittaminen oli
pääasiassa kivaa. Sotapropagandan teko oli nautinnollista
puuhaa. Etenkin Ylä-karpathian romahdusta ennakoinut propaganda oli
sellaista mistä olin varsin ylpeä. ( Miten niin varastin kuvia
jostain? Häh, uskallappas syytellä päin naamaa >: ) )
Trumpethian vastainen sotapropaganda ei ehkä ollut niin kivaa, mutta
vihdoinkin presidentin kuva julkaistiin yleismaailmallisesti. (Ja
jostain syystä sitä tekstiä riitti... Miksiköhän?)
Pelin kiinnostavuus jyräsi alkuun varsin tehokkaasti. Ja jokseenkin
potutti se, etten päässyt heti alkuun mukiloimaan Ylä-Karpatiaa.
Muttajaa, kunhan se raja sitten saatiin aikaiseksi, odotti
meikäläinen kärsimättömänä seuraavaa pelivuoroa kaverijengin kera.
Jatkuvasti joku kysyi "Joko se vuoro vaihtui?" Ja joka vuoronvaihto
oli pienimuotoinen tapahtuma sota-aikoina. Ja mikäs sen kivempaa
kuin leuhkia kavereilleen siitä miten "mahtavat" armeijat marssivat
voitokkaina vihollisen maaperällä?
Ziip. Noh, se Ylä-karpatian sota jäikin pääasiassa
sivustakatsomiseksi. Oli oikeastaan melko kivaa katsella kun
liittouma jyräsi kurjan keskustavaltion maan rakoon. Oikeisto ja
vasemmisto tekivät selvää keskustasta yhdessä. *Virne*
Yksi fakta hieman häiritsi minua tosin. Olin pidätellyt Nihilian hyökkäystä alusta alkaen, peläten sitä, että jos hyökkään "rauhanomaisen" valtion kimppuun, saan joka suunnalta osakseni vähintään armeijan verran joukko-yksiköitä. Mutta ilmeisesti pelaajat eivät osanneet käyttää tarjoamaani hyökkäyksen oikeutusta hyväkseen ja pitäytyivät rauhan kannalla, vaikka Nihilia katosikin olemasta vain kahdessa kuukaudessa. Ja tämä sitten varmistikin asemani pelin loppua ajatellessa.
Kaikkein kutkuttavinta aikaa oli se, kun aivan yllättäen Trumpethiasta alkoivat hyökkäysjoukot iskeä päin vajaamiehitettyjä asemia Polonian tasangoilla... Sydän syrjällä luin taisteluraporttia, peläten pahinta. Luojan kiitos, yksi yksikkö pysyi paikoillaan, ja piti asemat. Olin huojentunut. Mutta kun katsoin vihollisen keskittämiä joukkoja Polonian ympärillä, huomasin olevani suuremmissa ongelmissa. Koko Armeija piti mobilisoida taistelukentälle. Kaikki liikenevät joukot siirtyivät kohti Trumpethiaa, ja ilmavoimat kokoontuivat Gratziin. Seuraava vuoro ratkaisisi sodan. Siitä olin varma, sillä edes Trumpethian ei pitäisi pystyä kovin moneen tuon mittaluokan hyökkäykseen. Ja sotapropaganda kukoisti jälleen. Pelin kiinnostavuusaste kohosi pilviin. Tässä vaiheessa seuraavan vuoron odotus oli jo tuskallista... Myös pelko liittolaisen epäluotettavuudesta kutkutti mieltäni. Jos Arkhamistan katsoisi minut heikommaksi osapuoleksi taisteluissa, ja kävisi minua vastaan. Se olisi ollut kohtalokasta...
Nooh, Onneksi kävi niinkuin kävi, ja Arkhamistan osoittautui luotettavaksi ystäväksi joka maksoi takaisin sen mitä Ylä-Karpathiassa oli Trostojalta saanut, hyökkäämällä Trumpethiaan. Mitä pitemmälle sota eteni, sitä helpompi siitä tuli, ja myös tylsempi. Ja kunhan se oli ohi, pelikin oli oikeastaan ohitse. Etelä-Trumpethia irtautui sodasta. Eikä oikeastaan ollut intoa hyökätä kummankaan liittolaisen kimppuun. Arkhamistan olisi todennäköisesti liittynyt DDR:n kanssa sotaan, jos olisi hyökännyt. Tilaisuushan olisi ollut otollinen antaa minulle kahden rintaman sota. Luojan kiitos kaikki suostuivat lopettamaan.
Niin, noooh... Tuossa oli summittainen selonteko pähkinänkuoressa. Kiitokset kaikille osapuolille pelistä. Ilman teitä, se olisi ollut paljon tylsempi. Eikä siitä oikeastaan olisi mitään tullut.
Trumpethia – Hanne Peräkamppi
Aluksi kannattaa mainita, että Trumpethian keisarinnaksi päädyin etupäässä lähipiirini painostamana. Mitään suuria strategisia mielitekoja minulla ei ollut. Osin tästä syystä johtuen Trumpethian historiassa oli kolme eri hallitsijaa – minä, Jere Välimaa ja taas minä. Välimaan aikana Trumpethiaa johti Caracasin markiisi, ja se osaltaan hajautti Trumpethian poliittista suuntaa.
Alusta lähtien halusin mieluummin välttää aktiivista liittoutumispolitiikkaa kuin hankkiutua kovin läheisiin suhteisiin naapurivaltioiden kanssa. Se oli oikeastaan mahdotontakin Ylä-Karpathian nopean tuhoutumisen ja DDR:n pasifistisen politiikan suhteen. Ajan myötä aloin suorastaan inhota Arkhamistanin ja Trostojan valtioliittoa, joka muistutti majakkaa ja perävaunua. Arkhamistan oli yhtä lojaali kuin paraskin opaskoira, eikä suostunut vaihtamaan puolta millään. Yäks.
Pelin loistavin taktinen siirto oli tilanne, jossa ostin DDR:ltä Trostojan tiedustelutiedot ja näiden avulla aloitettiin sota Trostojaa vastaan. Siinä vaiheessa olin jo innokas pääsemään pois pelistä ja tarkoituksenani ei edes ollut voittaa – joka olisi ollutkin mielestäni siinä vaiheessa mahdotonta – vaan antaa Trumpethialle kunniakas loppu vielä neljännen hallitsijavaihdoksen sijaan. Tunnen kyllä yhä suurta omahyväisyyttä siitä, että tietääkseni Trostoja ei osannut edes aavistaa DDR:n puukottaneen valtiota selkään. Se oli loistava, ihana teko.
Kritiikkinä pelissä haluan mainita sen, että peli keskittyi niin suuresti sotimiseen. Ehkä se johtuu taustasta, mutta minusta pitkistä rauhanajoista tai menestyksestä sota- tai muissa toimissa pitäisi antaa bonusta vaikka väestönkasvun muodossa eikä vain palkita sapelienkalistelua. Peli, jossa olisi useampia valtioita, saattaisi myös toimia paremmin, koska siinä liittolaisuussuhteet eläisivät eri tavalla ja muuttuisivatkin pelin aikana.
Loppuun haluan mainita erityiskiitokset DDR:lle, joka myymällä Trostojan nahan antoi Trumpethialle kunniallisen lopun.
08.10.2003