Pinna kireällä
Spoilerit: Hmm... antakaas kun mietin... ei yhtään? Ei, ei pienintäkään spoileria suuntaan eikä toiseen!
A/N: Köh. Tässä ficissä saattaa olla (tai, no, okei, ON) liian negatiivinen kuva Alexista. Ainakin paikoin. Tämä johtuu muutamista omista henkilökohtaisista patoutumista, joita tässä puran. Alexin esikuvana on itse asiassa eräs ex-kaverini, joka varmaan tunnistaisi itsensä tästä. Jos satut lukemaan, niin... mitä tässä voi sanoa? C'est la vie.
Lisää selostuksia ja puolustuspuheita seuraa ficin lopussa, koska en niitä vielä tässä vaiheessa voi selittää.
”Voi, olen kovin pahoillani”, tiskin takana istuva pyylevä nainen huokaisee ja onnistuu, kumma kyllä, kuulostamaan siltä kuin olisi aidosti pahoillaan. ”Ikävä kyllä meillä ei ole enää vapaana muuta kuin yksi kahden hengen huone, mutta pienestä lisämaksusta voimme tuoda sinne lisävuoteen.”
Ravistan päätäni ja otan askeleen kauemmas vastaanottotiskiltä ennen kuin päästän suustani jotain sopimatonta. Eihän se tietenkään ole tämän naisen vika, ettei heillä ole kolmen tai neljän hengen huoneita vapaana, eikä hänestä johdu myöskään tämä rankkasade yhtään sen enempää kuin ajamamme kolari tai se, ettei autokorjaamo saisi Goldaan sopivia varaosia ennen kuin ylihuomenna. Ärtymykseni johtuu suurilta osin kahdesta aivan muusta tekijästä, enkä osaa sanoa, kummalla on enemmän sormiaan pelissä. Huonosti nukutun yön, monen tunnin ajomatkan ja kolaria seuranneen sanaharkan jälkeen olen enemmän kuin uupunut, mutta lyhyeen pinnaani vaikuttaa myös jokin muu. Suuntaan katseeni alas oikeaan ranteeseeni ja tutkin tyytymättömänä käärmetatuointiani, joka on enimmäkseen punainen. Enää kaksi häntäpään osiota ovat vielä turvallisen vihreitä.
Parempi siis antaa matkatovereideni hoitaa huoneenvuokraus. Kääntyessäni laahustamaan kohti vastakkaisen seinänvierustan sohvaa kuulen Hobbesin kysyvän Alexilta hänen satelliittipuhelintaan. Eihän minulla ja työparillani sellaisia ylellisyyksiä ole. Hoitajalla olisi, mutta hän ei ole tällä kertaa mukana antamassa minulle kipeästi tarvitsemiani pistoksia. Ei, tällä kertaa vasta-aineeni annostelu on uskottu Alexille.
Saatuaan puhelimen käteensä Hobbeskin alkaa ottaa askelia sohvaa kohti jättäen Alexin yksin tiskille. Annan väsyneiden silmieni sulkeutua hetkeksi hieroessani jomottavaa takaraivoani, ja hetken päästä tunnen, kuinka joku istuu viereeni. Hobbes.
”Hei, pomo, minä tässä”, hän sanoo puhelimeen siihen tekopirteään sävyyn jolla partnerini tapaa aina puhua Virkailijalle. Hänellä ei varmaan ole aavistustakaan siitä, millaiselta mielistelijältä hän kuulostaa, mietin lisääntyvän ärtymyksen vallassa. ”Kuule, meille sattui pieni onnettomuus jossain Santa Anan kohdalla ja olemme tällä hetkellä pienessä kaupungissa ylhäällä vuorilla, lähellä Fullertonia. Oli hirveä vesisade ja näkyvyys oli aika lailla nollassa, kun Fawkes luuli nähneensä ilveksen ja minä aj – niin, ilveksen. Hän huusi ja säikäytti minut, ja ajoin vahingossa pois tieltä. Ei. No ei, ei siellä mitään ilvestä näkynyt… No niinpä, sitä minäkin sanoin! Joka tapauksessa, kesti pari tuntia saada hinausauto paikalle, ja joudumme viipymään täällä pari päivää ennen kuin sopivat varaosat saadaan tänne.”
Hobbes hiljentyy hetkeksi ja kuulen pomoni äänen vaimeana puhelimen toisesta päästä. Tuijotan työpariani epäystävällisesti, mutta hänen katseensa ei eksy vahingossakaan minuun. Tämä on tyypillistä Hobbesilta, hän pitää hyvän huolen siitä että kaikki syy onnettomuudesta lankeaa minun niskoilleni. Ja siellä oli ilves, hitto vie, kai minä nyt ilveksen tunnistan!
”En usko”, Hobbes sanoo puhelimeen sovittelevalla äänensävyllä. ”Otimme kahden hengen huoneen lisävuoteella, se tulee halvemmaksi.” Hiljaisuus. ”Minä maksan kyllä oman autoni korjauksen, mutta majoitusta en maksa! Onnettomuus sattui työaikana ja se kuuluu työpaikkavakuutuksen piiriin, katsokaa vaikka sopimuksestani, siellä mainitaan yksityiskohtaisesti… No ei, en pitäisi siitä. Hyvä on, pomo. Nähdään parin päivän päästä.”
Suljettuaan puhelimen Hobbes tuijottaa sitä tuohtuneen näköisenä. ”Uskomatonta. Paksukainen yrittää saada meidät maksamaan tämän hotellimaksun! Voitko uskoa sitä, Fawkes? Fawkes? Fawkes, miksi sinä katsot minua noin?”
”Se oli ilves, Hobbes, ja sinä tiedät sen!”
Hobbes räpyttelee silmiään hetken, mutta pian hämmästyneen ilmeen tilalle hiipii sama ärtymys, joka varmasti paistaa omilta kasvoiltanikin. ”Vieläkö sinä jauhat sitä samaa vanhaa asiaa?”
”No, ilmeisesti se ei tullut aikaisemmin selväksi”, mutisen partaani.
”Anteeksi?”
”Miksi sinun piti mainita siitä ilveksestä Virkailijalle?”
”Etkö sinä sitten halunnut juuri sitä?” Hobbes tiedustelee pisteliäästi. ”Että kaikki tietävät sinun ilveksestäsi?”
”Ei niin!” kivahdan ja ponnahdan pystyyn sohvalta saadakseni edes vähän välimatkaa Hobbesiin. ”Sinä sanoit että minä luulin nähneeni ilveksen ja sait kaiken kuulostamaan pelkältä mielikuvitukselta, mutta mistä lähtien sinä olet tiennyt mitä minä näen omilla silmilläni? Minä näin sen, Hobbes. Sinä yrität vain vierittää kaiken syyn minun niskoille ettei sinun tarvitsisi maksaa itse näitä hotellikuluja!”
Hobbes katsoo minua pitkään ja hymähtää huumorintajuttomasti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Eikö minun kuulunut olla meistä se vainoharhainen, Fawkes? Eikö se ollut minun hommani? Etkö kuullut mitä juuri sanoin? Enhän minä helkkari vieköön edes tiennyt että Virkailija aikoo panna meidät maksamaan koko lystin ennen kuin soitin hänelle juuri nyt.”
Tyydyn ainoastaan mulkaisemaan ystävääni ennen kuin käännän katseeni takaisin tiskin suuntaan ja alan tuijottaa rävähtämättä siellä seisovan Alexin nahkatakin selkämystä. Tällä hetkellä inhoan tuota Hobbesin loogista ajattelutapaa, joka saa ainoastaan omat sanani vaikuttamaan järjettömiltä.
Tuntuu että hiljaisuutta on kestänyt pienen ikuisuuden, kun Hobbes avaa jälleen suunsa. ”Fawkes…” Sovitteleva äänensävy. ”Mistä nyt tuulee? Onko piikin aika?”
Hitto tuota loogisuutta. Käännyn kokonaan selin Hobbesiin piilottaakseni oikean ranteeni ja tatuoinnin sen mukana, mutta en ennen kuin mutisen: ”Entä jos onkin?”
”Ai että mitäkö sitten? No sitä sitten, että tarvitset piikin mahdollisimman nopeasti, ystäväiseni!”
Kohautan olkiani. ”Mitä suotta, kun menee kuusi päivää tatuointi on taas täynnä. Miksi tuhlata kallista vasta-ainetta?”
Toivon melkein, etten olisi kääntynyt selin Hobbesiin, sillä juuri nyt en halua mitään niin paljon kuin nähdä hänen ilmeensä. Päätellen hiljaisuudesta, joka laskeutuu jälleen välillemme, kyseessä on yksi parhaimmista Hobbes Ällikällä Lyötynä -ilmeistä – kulmakarvat lähellä otsassa joskus sijainnutta hiusrajaa, räpyttelevät silmät, suu auki. Se on äärimmäisen huvittavan näköistä. Käännyn melkein ympäri ja virnistän. En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan ärsyttää Hobbesia.
”Ai?” hän saa lopulta ulos suustaan. ”Haluat siis kuljeskella ympäriinsä täytenä psykopaattina ja terrorisoida viattomia Yhdysvaltojen kansalaisia? Ihan totta, Fawkes, eikö yksi kerta jo riittänyt?”
Paremman vastauksen puutteessa tyydyn jälleen kohauttamaan olkapäitäni aavistuksen verran ennen kuin päästän suustani muutamia vähemmän mairittelevia kommentteja, joiden kohteena ovat muun muassa Hobbesin fyysiset ominaisuudet ja älylliset lahjat.
”Hieno vastaväite”, hän kommentoi jostain selkäni takaa. ”Etkö tuon parempaan pystynyt?”
”Elbert Green Hubbard sanoi, että vaikka ei pystyisikään kumoamaan keskustelukumppaninsa väitteitä, kaikki ei ole hukassa, koska häntä voi aina silti kutsua törkeillä nimillä.”
”Kuka?”
”Elbert Green Hubbard.”
”Kukas hän oli?”
Pysyessäni itsepäisesti hiljaa Hobbesin ääneen hiipii huvittunut vivahde. ”Tiesinhän minä! Arvasin ettet itsekään tiedä puoliakaan niistä ihmisistä joita lainailet.”
”Tiedänpäs.”
”Etpäs tiedä.”
”Tiedänpäs.”
Miksi minusta tuntuu siltä niin kuin olisin taas kymmenenvuotias ja väittelisin Kevinin kanssa siitä, kuka joi viimeiset maidot ja laittoi tyhjän purkin takaisin jääkaappiin?
”No?” Hobbes kysyy odottavasti. ”Kuka oli Elbert Green Hubbat?”
”Hubbard”, minä korjaan ja haukottelen. Olen aivan liian väsynyt tähän tällä hetkellä.
”Mitä?”
”Hubbard. Sen tyypin nimi oli Hubbard, ei Hubbat.”
”Älä yritä vaihtaa puheenaihetta. Kuka se tyyppi oli?”
Vaikka minua pistääkin vihaksi myöntää Hobbesille, etten todellakaan tiedä, kuka Elbert Green Hubbard oli, teen juuri sen, vaikkakin pitkin hampain. Kaikki energiani on suunnattu lämpimän suihkun ja pehmeän sängyn erittäin intensiiviseen ajatteluun. Ylpeyteni ei salli minun kuitenkaan olla lisäämättä, että tämä oli yksi niistä todella harvoista ihmisistä, joita en tiedä.
”Mistä sinä luit tuon lainauksen?”
Huokaan. ”Miten niin?”
”Se oli aika hyvä.”
”McDonald’silla, okei?”
”McDonald’silla?”
Haukottelen jälleen kerran tylsistyneenä. Vaikka partnerini yrittääkin väittää minua lapselliseksi, voisin joskus vaikka vannoa että hän on itse utelias neljävuotias keskellä kaikkein pahinta kyselykauttaan. Lapsiparka on vain joutunut jonkin uskomattoman biologisen. vahingon seurauksena keski-ikää lähentelevän miehen ruumiiseen.
Okei. Ei enää Salaiset kansiot -maratoneja keskellä yötä.
”Niin. Siellä seinällä, sellaisella laatalla”, selitän hänelle. ”Siellä oli muitakin lainauksia, niin kuin ’Kukaan meistä ei ole niin hyvä kuin me kaikki yhdessä’ ja niin edelleen…”
”Kuka niin sanoi?”
”Hobbes!”
”Sekin oli hyvä!”
Olen tämän keskusteluyrityksen aikana kääntynyt jälleen sivuttain Hobbesiin päin, mutta nyt käännyn jälleen kohti Alexia ilmaistakseni työparilleni, että keskustelu on päättynyt.
Katsellessani Alexin selkää hän pyörähtää yhtäkkiä kannoillaan ja alkaa kävellä ilmeettömänä meitä kohti. Panen jonkinlaisen vahingoniloisen tyytyväisyyden vallassa merkille, että hänkin näyttää huonotuuliselta ja uupuneelta. Huomaan myös, että hän palaa kilistellen toisessa kädessään avaimia, ei mitään muuta. Matkalaukkumme ovat yhä lattialla vastaanottotiskin edessä.
”Kahden hengen huoneemme paljastuikin sitten kahden hengen mökiksi”, Alex huokaa tervehdyksenä. ”Se on tuota tietä eteenpäin, nousette vain sitä ylöspäin. Mökki on vasemmalla puolella tietä ja sen numero on 26.” Hän jatkaa saman tien kohti ulko-ovea, mutta pysähtyy sentään Hobbesin älähdyksestä.
”Hetkinen, Monroe! Yksinkö sitä ollaan sinne menossa? Entä me Fawkesin kanssa, jäämmekö me tänne pelaamaan laivanupotusta?”
”Ette. Minä menen edeltä avaamaan oven ja te tuotte matkalaukut.”
Pyöräytän silmiäni nyt entistä ärtyneempänä. ”Etkö voi viedä itse omaa laukkuasi?”
Alex kääntyy katsomaan minua olkansa yli, käsi jo oven kahvalla. ”Te teette niin kuin minä käsken. Minä menen nyt, yrittäkää löytää perille ilman minua.”
Seison hetken mykkänä tuijottaen Alexin jälkeen. Olen työskennellyt hänen kanssaan jo hyvän aikaa, joten hänen käytöksensä ei pitäisi tulla enää yllätyksenä, mutta silti se saa minut vieläkin välillä sanattomaksi.
Lopulta katson takaisin Hobbesiin, joka kohauttaa olkapäitään ja nousee vihdoin sohvalta raapien hämmentyneen näköisenä vasenta korvallistaan. ”Taitaa olla se aika kuusta”, hän ehdottaa ja alkaa sitten ottaa melko väsyneen näköisiä askelia kohti laukkujamme. Luultavasti minunkin pitäisi mennä apuun…
Päänsärkyni, joka muistuttaa minua ikävästi tulevasta piikistä, on vähintään kolminkertaistunut kun vihdoin kompuroimme Hobbesin kanssa mökkimme ovesta sisään, hän kantaen meidän matkalaukkujamme ja minä Alexin isompaa ja modernimpaa laukkua.
Sisällä on kylmää ja hämärää, ja huoneessa haisee kostealle. Rakennus on melko pieni kahden hengen mökiksi, sillä kyseessä on vain yksi isompi huone joka on jaettu keittiötason avulla makuu- ja olohuoneeksi sekä keittiöksi. Isohkon parisängyn vieressä on kahdenistuttava sohva, jolla Alex parhaillaan retkottaa selaillen TV-kanavia. Varasänkyä ei näy missään, ja päättelen että se tuodaan tänne myöhemmin.
”Sinä oletkin näköjään tehnyt jo olosi mukavaksi, Monroe”, Hobbes toteaa kuivasti antaessaan laukkujen tömähtää lattialle.
Alex vaihtaa jälleen kanavaa. ”Hmm.”
”Miksi täällä on näin hämärää? Mikset ole laittanut tuota isompaa valoa päälle?” tiedustelen osoittaen sohvan yläpuolella olevaa kattolamppua.
Alex ei vieläkään katso meihin, mutta hän näyttää jäykistyvän sohvalla. ”Älä ala neuvomaan minua, Fawkes, kun et kuitenkaan tiedä mistään mitään. Tulit vasta ovesta sisään ja yhtäkkiä tiedät kaiken paremmin kuin minä, vai?”
”Anteeksi…?”
Hän nousee istualleen sohvalla ja katsoo minuun pahemmin kuin Virkailija mulkoilee huoneeseensa ilmestyviä verotarkastajia ennen kuin siirtää häijyn katseensa kyseessä olevaan valaisimeen. ”Lamppu on palanut, Einstein. Se ei tainnut tulla pieneen mieleesikään? Ei tullut mieleen tarkistaa ennen kuin avaa suuren suunsa?”
”Minähän vain kysyin”, mutisen hiljaa, liian ällistyneenä sanomaan mitään muuta. Tunnen suuttumuksen nostavan rumaa päätään jossain sisälläni, ja tarvitsen kaiken itsehillintäni pitääkseni sen kurissa. Alex näyttää olevan sellaisella tuulella, että jos sanoo yhtään mitään vastaan hän panee meidät työntämään Goldan San Diegoon asti.
”Kokeile joskus ajattelemista ennen puhumista”, Alex ehdottaa noustessaan sohvalta. ”Toinen teistä voisi vaihtaa lampun ja toinen käydä hakemassa sen varavuoteen.”
”Eivätköhän he tuo sen tänne itse”, Hobbes puuttuu keskusteluun.
”Joskus voi olla oma-aloitteinenkin.”
”Ja entä sinä?”
Alex kohottaa kulmiaan. ”Mitä minusta?”
”Jos me vaihdamme lampun ja haemme sängyn, mitä sinä teet?”
”Minä menen suihkuun.”
”Fawkes tarvitsee piikin.”
”Hyvä on, hän saa sen heti, kun olen tullut suihkusta.”
”Miksei nyt heti?”
”Koska minulla on kylmä, Hobbes”, Alex kivahtaa. ”Tarvitsen lämpimän suihkun.”
Yritän laskea hitaasti kymmeneen pitääkseni itseni rauhallisena, mutta jomottava pääni keskeyttää jatkuvasti laskutoimitukseni. ”Hyvä että sinulla on asiat tärkeysjärjestyksessä.”
Alex nyökkää. ”Eikö olekin?”
Oven – kylpyhuoneen, luultavasti – kolahdettua kiinni Hobbes huutaa vielä sen läpi, että täällä on muitakin ihmisiä, jotka ovat kylmissään ja märkiä sateen jäljiltä, mutta toiselta puolelta ei kuulu vastausta, eikä hän näytä sitä odottavankaan. Sen sijaan hän kävelee suoraa päätä takaisin ulko-ovelle ja aukaisee sen.
”Voisin kai sitten käydä saman tien hakemassa sen hemmetin sängyn. Yritätkö sinä vaihtaa tuon lampun, Fawkes?”
Alexin hävittyä näköpiiristä huomaan sen kummemmin yllättymättä, että ärtymykseni keskittyy jälleen kerran työpariini ja ärähdän kärsimättömästi: ”Minkä takia? Päätäni särkee, joten juuri nyt hämäryys on ystäväni.”
”Fawkes…”
”Miten vaan.”
”Vaihdatko sen?”
”Vaihdan, vaihdan. Ala mennä jo.”
”Tiedäthän sinä, että päänsärkysi johtuu vain ylimääräisestä Elohopeasta elimistössäsi?”
”Tiedän.”
”Se helpottaa, kun saat piikin.”
”Hobbes, minähän sanoin vaihtavani lampun, mene vaan.”
”Okei. Nähdään hetken päästä, partneri.” Hobbes astuu vihdoin ovesta ulos ja heilauttaa olkansa yli kättään sulkiessaan sen. Ulkona sataa näköjään taas.
”Nähdään”, mutisen tyhjälle huoneelle ja käännyn sitten katsomaan pimeää kattolamppua ärtyneenä. Se on liian korkealla. Joudun ottamaan keittiöstä tuolin avukseni yltääkseni kattoon asti, ja jostain syystä olen yhtäkkiä niin väsynyt, että ajatus tuolin raahaamisesta keittiöstä lampun alle tuntuu minusta ylivoimaiselta suoritukselta, puhumattakaan siitä, että sitten sen päälle pitäisi vielä kiivetä, ottaa palanut lamppu pois, tulla taas alas hakemaan uusi lamppu ja kiivetä se kädessä taas ylös ruuvaamaan se kiinni…
Katseeni siirtyy lampusta alas yhtäkkiä kovin houkuttelevan näköiseen pieneen sohvaan, ja hetken seison paikoillani kahden vaiheilla. Lopulta lähden kuitenkin laahustamaan kohti keittiön tuoleja, ja ohittaessani kylpyhuoneen oven kuulen toiselta puolelta veden kohinaa. ”Narttu…” mumisen hiljaa itsekseni ja näytän ovelle kieltä. Hymähdän, sillä se tuntui omituisen vapauttavalta.
Tarttuessani taitettavan tuolin selkämykseen huomaan, että ranteessani olevasta käärmeestä on enää yksi osio vihreänä. Minkähän takia nuo viimeiset osiot tuntuvat aina menevän nopeammin, vaikka en olisi edes muuttunut näkymättömäksi, pohdin laimean kiinnostuneena. Jos viimeinenkin osio muuttuu punaiseksi samaan tahtiin, Alexilla saattaa olla suihkusta palatessaan käsissään melko iso ongelma. Minä. Tai paremminkin sanottuna minun psykopaattinen vastineeni, minun id, herra Hyde. Pahis-Darien. Virnistän nyt leveästi, sillä ajatus Alexista pahemman puoliskoni kanssa ei ole täysin vastenmielinen. Hyi Darienia, ei saa ajatella noin! Paha Darien! Tuhma Darien!
Päänsärystä huolimatta naureskelen ääneen raahatessani tuolia lampun alle. Tunnen pimeän puoleni norkoilevan jossain tietoisen itseni rajamailla vaatien raivoisasti sisäänpääsyä, enkä pane kovin pahasti vastaan. Hän on säännöllinen vieras, ja nyt hänen seuransa tuntuu houkuttelevalta. Hänkään ei ole tällä hetkellä erityisen ihastunut Alexiin, mutta hänellä ei ole minun estojani.
Olen saanut raahattua tuolin vihdoinkin lampun alle, mutta laskettua sen käsistäni se unohtuu heti. Eräs kaikki muut ajatukset alleen hukuttava idea muuttuu koko ajan vahvemmaksi ja vastustamattomammaksi, ja kylpyhuoneen ovea katsellen hengähdän syvään ja annan Elohopean peittää ensin kasvoni ja levitä sieltä muualle, kunnes olen lopulta kokonaan näkymätön. Kylmä aine tuntuu kuin toiselta iholta jo valmiiksi viluisessa vartalossani, ja tunne saa minut värähtämään.
Vesi kohisee edelleen kylpyhuoneessa. Jos Alex tuhlaa kaiken lämpimän veden, en vastaa seurauksista!
Minuutteja on kulunut. Vastuuton vedentuhlari suvaitsee vihdoin astua ulos höyryävän kuumasta suihkukopistaan. Alas ylhäisestä yksinäisyydestään tänne alempiarvoisten ihmisten pariin.
Hän on kietonut pyyhkeen päänsä ympärille ja astelee paljain jaloin suoraan sängyn luo asettuen makaamaan siihen poikittain. Ämmä. Ei edes huomaa, että me puutumme.
Hetken makoiltuaan hän kuitenkin kääntyy kyljelleen ja antaa katseensa kiertää huonetta aina yhtä tyylilleen uskollisen ilmeettömänä ”Hobbes?”
Eikä edes huomaa, että minäkin puutun! Mikä minä olen, Näkym… Äh, antaa olla.
”Pojat?”
”Muistit sentään minutkin”, ihmettelen ääneen nousten samalla sohvalta, jossa olen istunut odottamassa, että tuo ajattelematon lämpimän veden tuhlaus loppuisi. ”Olen otettu.”
Hän ponnahtaa istualleen sängyllä ja tähyilee kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. Näyttää vähän vainoharhaiselta työpariltani. ”Fawkes. Tule heti näkyviin.”
”Aina täynnä vaatimuksia. Ei ollenkaan viehättävä piirre naisessa.”
”Fawkes!” Hän mulkoilee ympärilleen raivostuneen näköisenä hypätessään pois sängyn päältä. Miksi hän on vihainen? Hän se ei antanut minulle sitä mitä tarvitsin. Vasta-ainetta. Eikö minun kuulu olla vihainen? Eikö minulla ole oikeus?
Kyllä. On minulla. Tämä on hänen syytään.
Rangaista. Haluan rangaista. Tahdon että hän on hiljaa, lopettaa mulkoilun, ei enää komentele meitä. Minua. Ikinä.
Pieni syöksähdys vain ja seison hänen edessään. Hänen on täytynyt kuulla äänekkäästä hengityksestäni, missä olen, sillä vain silmänräpäystä myöhemmin, ennen kuin ehdin itse tehdä mitään, kova isku tömähtää vasempaan kylkeeni. Huudahdan ääneen hämmästyksestä ja raivosta ja pystyn vain hädin tuskin väistämään hieman alemmas suunnatun potkun.
Minun vuoroni. Annan tämän itsekeskeisen nartun maistaa omaa lääkettään ja puristaen nyrkkini isken sen vasten hänen leukaperäänsä.
Hänen huudahduksensa tuottaa minulle kuitenkin vain vähän tyydytystä. Haluan potkia, lyödä, purra, mitä vain, kunhan hän vain kiljuu tuskasta ja alistuu tahtooni, luovuttaa. Panen tyytyväisenä merkille hänen suupielestään valuvan verinoron. Hyvä. Katsotaan, saanko aikaan kunnon virran.
Ääneen huutaen isken häntä uudestaan kasvoihin. Hän horjahtelee, ja viimeistelen homman kunnon potkulla vatsaan. Hänen tasapainonsa pettää ja hän lentää kaaressa selälleen lattialle.
Häkeltynyt Alex räpyttelee hetken silmiään ja tunnen suupielieni kohoavan vinoon virnistykseen. ”Alex, Alex, Alex, jätit selustasi turvaamatta, mites sinä nyt noin? Toimiiko kokenut agentti niin? Enpä usko.”
Hän irvistää vihaisesti ja yrittää nousta nopeasti ylös, mutta ilmeisesti potku sattuikin melkein niin pahasti kuin olisin halunnutkin. Hänen ilmeensä muuttuu nopeasti tuskaiseksi ja hän jää puoliksi istuallaan olevaan asentoon.
Minä nauran. ”Sattuuko? Oikein hyvä. Sano sattuuko tämäkin.” Vasen jalkani tönäisee häntä voimakkaasti rintakehään ja hän kaatuu takaisin selälleen.
Häneen täytyy sattua, sillä hän puree huultansa hänen tärisevien kätensä siirtyessä vaistomaisesti vartalonsa suojaksi, mutta hän ei siltikään huuda riittävästi lievittääkseen raivoani. Enää en halua nähdä pelkkää tuskaa ja kipua, tahdon – minun täytyy – nähdä noilla itsevarmoilla kasvoilla pelokas ilme. Hänen täytyy olla kauhuissaan, ja minun on oltava syy siihen!
Katseeni hakeutuu johonkin kättä pidempään sekunnin murto-osan liian pitkäksi aikaa, sillä raivokkaan huudon säestämänä Alex potkaisee minua sääreen hämmästyttävän kovalla voimalla. Ja heti perästä vielä toiseenkin jalkaan. Luultavasti hänen tarkoituksenaan oli saada tasapainoni pettämään, mutta siinä hän epäonnistuu. Tai ei aivan. Syöksähdän itse hänen päälleen ja pidän hänet tiukasti kovan lattian ja oman painoni puserruksessa. Vasta kun hänen kiukkuisesti salamoivat silmänsä katsovat suoraan omiini, tajuan, että Elohopea on pudonnut jossain vaiheessa päältäni, joten kuulun taas näkyvien piiriin.
”Fawkes”, hän sähähtää. ”Pian sinuun sattuu.”
Sisua häneltä ei puutu, se täytyy myöntää. Harmi vain, ettei tästä tilanteesta selviä pelkällä sisulla.
Yhtäkkiä Alexin silmät löytävät uuden kohteen jostain selkäni takaa. Ennen kuin kerkeän reagoida, työparini aseen kylmä piippu tökätään vasten selkärankaani ja kuulen Hobbesin sanovan jostain yläpuoleltani: ”No niin, Fawkes, päästähän hänet nyt kiltisti menemään.”
Hobbes! Miten Hobbes pääsi hiipimään selkäni taakse ilman että kuulin yhtään mitään?
”Aa, älä nyt, Hobbesy”, maanittelen häntä melkein leikkisästi hellittämättä hetkeksikään katsettani Alexista. ”Et sinä ikinä tekisi minulle mitään.”
”Päästä hänet menemään.”
Nauran kovaan ääneen. ”Yritätkö väittää ettet muka itse ole koskaan halunnut tehdä näin?”
Yhtäkkiä Hobbes kyyhöttää sivullani – missä välissä hän sinne ehti ja milloin ase katosi selkärangastani? – ja heittäytyy koko painonsa voimalla päälleni vetäen minut mukanaan pois Alexin päältä. Kierähdämme hänen ylitsensä lattialle ja tällä kertaa on Hobbesin vuoro naulita minut omalla painollaan kiinni lattiaan. ”Rauhassa nyt”, hän neuvoo hengästyneesti.
Minulla ei ole aikomustakaan olla rauhassa! Hobbes tuli ja pilasi kaiken, ja nyt en pääse enää Alexiin käsiksi! Ärjyn ja rimpuilen aikani, kunnes tajuan, ettei siitä ole mitään hyötyä. Olen tällaisina hetkinä tavallisesti Hobbesia vahvempi, mutta kun hän käyttää tällä lailla koko painoaan pitääkseen minut aloillani, minulla ei ole toivoakaan vapaaksi pääsystä. Huomaan hetken päästä, että kaikki vapautumisyritykset vain sattuvat, joten asetun aloilleni.
”Sillä lailla, Rauhaspoika”, Hobbes huoahtaa, mutta ei hellitä painoaan.
”Hobbesy.” Kiemurtelen jälleen hänen allaan. ”Olisit vain sanonut, että haluat olla välillä päällä.”
Hänen silmänsä laajenevat hämmästyksestä, ja virnuilen huvittuneena odottaen jotain sopivan nasevaa vastausta, kun kuulen yhtäkkiä Alexin äänen. ”Pois edestä, Hobbes.”
Alex seisoo takanamme ase vasemmassa kädessään, ja hän tähtää sillä suoraan meitä kohti. ”Pois tieltä”, hän toistaa Hobbesille.
”Mitä sinä luulet tekeväsi minun aseellani, Monroe?” Hobbes kysyy kääntäen päätään naista kohti. ”Pane se pois.”
Alex pudistaa päätään ja pyyhkii huohottaen vapaalla kädellään verta tihkuvaa suunpieltään. ”Tuletko pois tieltä, Hobbes?” hän kysyy jälleen kärsimättömän kuuloisesti. ”Koska voit sinä pysyä siinäkin, ei se haittaa. Pitää vain tähdätä sitten vähän tarkempaan.”
Tunnen Hobbesin otteen hellittävän aavistuksen verran ja vaistoan hänen suunnittelevan kuumeisesti uusiksi toimintasuunnitelmaansa. ”Mikä hätänä, Hobbes?” utelen viattomasti. ”Huomasitko yhtäkkiä että huoneessa on pahempiakin sekopäitä kuin vanha kunnon Fawkes?”
”Turpa kiinni, Fawkes!” Alex tiuskaisee äkäisesti. ”Hobbes, miten on?”
”Alex…” Hobbes aloittaa.
”Voi hyvä luoja, Hobbes, en minä aio häntä tappaa, älä pelkää!” Alex sanoo pyöräyttäen silmiään.
”Hyvä, laita se ase sitten pois.”
”En. Tällä saa kuitenkin mukavasti vahingoitettua toista.” Hän astuu askeleen lähemmäs ja tajuan hänen tähtäävän oikeaan käsivarteeni.
”Monroe?” Hobbesin ääni on kysyvä eikä hän onnistu peittämään järkytystään. Minä käytän hänen heikon hetkensä hyödykseni ja keräten kaikki voimani sysään hänet pois päältäni. Hän palaa kuitenkin kuin bumerangi takaisin ennen kuin ehdin edes nousta selältäni ja tarttuu sotkuiseen tukkaani kovakouraisesti lyöden pääni vasten mökin kovaa lattiaa. Kipu räjähtää takaraivossani ja hetken näköpiirissäni tanssivat pelkät pisteet ja korvissani humisee niin etten kuule edes omaa valitustani. Sitten näkymät selkiytyvät jälleen ja tuijotan minua yhä paikoillaan pitävää ystävääni epäuskoisen suuttumuksen vallassa. Sinäkin, Brutukseni!
”Pysy nyt aloillasi”, hän käskee, ja hänen lähes lempeä äänensä kiehuttaa vihaani entisestään. Tuntemastani huimauksesta piittaamatta yritän jälleen rimpuilla vapaaksi, aivan yhtä huonolla menestyksellä kuin aiemminkin.
”Etkö kuullut kaveriasi?” kuulen yhtäkkiä Alexin äänen kysyvän jostain vierestäni, ja lähes samanaikaisesti kysymyksen kanssa tunnen hänenkin tukistavan hiuksiani ja pamauttavan pääni lattiaan. Tällä kertaa en pysty edes huutamaan.
Jostain kaukaisuudesta kuulen Hobbesin äänen huutavan Alexille, että se oli tarpeetonta. Alex vastaa saman paksun verhon takaa, että ainakin hän luopui aseesta, joten Hobbesilla ei pitäisi olla asiaan mitään nokan koputtamista.
”Minulla oli tilanne hallinnassa.” Hobbesin ääni. Yritän katsella ympärilleni nähdäkseni heidät, mutta näen kaikesta vain hämärät ääriviivat, vielä paljon epäselvemmin kuin silloin, kun olen näkymätön ja Elohopea vääristää kaiken hopeanharmaaksi.
Olen erittäin tyytyväinen, että makaan jo valmiiksi lattialla, koska muuten olisin jo kaatunut rähmälleni. Pääni tuntuu niin raskaalta, että olen varma siitä että se vajoaa pian lattian läpi, ja sitten kaikki ääriviivatkin pimenevät ja kaikki muuttuu mustaksi. Luulen Hobbesin kysyvän Monroelta vasta-ainetta, mutta en ole enää varma.
Jeesus, Maria ja Joosef! Päähäni sattuu.
Television vaimeat äänet tunkeutuvat tajuntaani ja sen jatkuvasti väriä vaihtava valo hyppelehtii levottomasti suljettujen silmäluomieni takana. Yritän ilmaista tyytymättömyyteni tuohon asiantilaan, mutta kurkustani lähtee ainoastaan rohinaa. Murahdan sanattomasti ja käännyn kyljelleni, poispäin tuosta ärsyttävästä valosta.
Aijaijai! Paha virhe. Äkkinäinen liike tuntui kolminkertaistavan paineen pääparkani sisällä ja kiskon vaikertaen peittoa valonarkojen silmieni suojaksi.
Hetken päästä kierähdän – tällä kertaa hyvin hitaasti – jälleen selälleni mutta pidän vielä peittoa pääni päällä. Yrittäen olla ajattelematta päänsärkyäni kuuntelen ääniä ympärilläni. TV. Siinä kaikki. Lojunko minä täällä sohvalla aivan yksikseni?
Kun noin minuutin päästä työnnän peiton pois kasvoiltani, syynä ei kuitenkaan ole uteliaisuus tarkistaa asia. Syynä on yksinkertaisesti hapenpuute, joka ei ainakaan yhtään paranna oloani. Pitäen silmäni itsepintaisesti ummessa vedän ilmaa keuhkoihini. Seuraavaksi pakotan silmäni auki nähdäkseni tatuointini, vaikka tiedänkin jo sen olevan vihreä. Tämä päänsärky ei johdu lähestyvästä Elohopeahulluudesta.
Siristelen silmiä, vaikka mökin valaistus onkin parhaimmillaankin ainoastaan hämärä. Kääntäessäni päätäni varovasti näen Hobbesin ja Alexin makaavan mahallaan sängyn päällä, mahdollisimman kaukana toisistaan. He nojaavat käsivarsiinsa, ja jos tietäisin paremmin, luulisin heidän seuraavan TV:stä tulevaa ohjelmaa. Mutta he ovat aivan paikoillaan, jännittyneessä asennossa, niin kuin eivät tietäisi, mitä sanoa toiselle. Ehkä TV, josta näkyy tulevan Ostoskanava, on päällä juuri siitä syystä.
Lasken pääni mahdollisimman varovasti takaisin tyynylle ja suljen taas silmäni. ”Ettekö voisi sulkea sitä helkkarin toosaa?” Kuulostan säälittävältä jopa omissa korvissani, ja ääneni väsynyt karheus on omiaan lisäämään tuota vaikutelmaa. Mutta en todellakaan ole sellaisella tuulella että kärsisin kuunnella, kuinka jotkut entiset poplaulajat, vanhentuneet urheilijat ja sammuneet saippuaoopperatähdet vakuuttavat pirteästi, kuinka juuri tämä ihmelaite takaa minulle paremman elämän kuin mitä olen koskaan uskaltanut kuvitellakaan antamalla minulle upeat vatsalihakset vain kolmessakymmenessä päivässä tai saan rahani takaisin jos jaksan lähettää sen kirotun esineen takaisin paluupostissa ja jos pystyn todistamaan, etteivät vatsalihakseni sittenkään kehittyneet sillä lailla kuin niiden piti ja että käytin laitetta juuri niiden kymmenen minuutin ajan päivässä kuten oli tarkoituskin.
Hetkeen ei kuulu mitään, ja kerään voimiani uuteen pyyntöön kunnes kuulen Alexin toteavan: ”Hän on hereillä.”
Kuuluu vaimeaa kahinaa ja sitten jalkojen töminää. Sitten joku tai jokin tulee minun ja TV-ruudun väliin, mikä sopii minulle vallan mainiosti. Mutta sitten hän istuu alas pääni yläpuolella olevalle käsinojalle ja hyppivät valot ovat taas silmäluomieni takana. ”Sulkekaa jo se TV!” pyydän uudestaan.
”Monroe, sulje se”, Hobbes sanoo käsinojalta ja minä hymyilen. Bobby Hobbes hoitaa homman.
Sängyn päältä ei kuitenkaan kuulu minkäänlaista vastausta. Ainut ääni lähtee minua yhä häiritsevästä televisiosta: parhaillaan kirkas naisenääni kertoo lumoutuneena jonkin sortin valkaisevasta hammastahnasta.
”Äh, anna olla, Fawkes, unohda hänet…” Hobbes mutisee. ”Miten voit?”
”Niin kuin Rocky olisi käyttänyt pääkoppaani henkilökohtaisena nyrkkeilysäkkinään.”
Hän hymähtää hiljaa ja taputtaa sitten olkapäätäni. ”Etköhän sinä jää henkiin. Onko sinulla huono olo? Oksettaako?”
Pudistan päätäni mahdollisimman hitaasti puolelta toiselle.
”Hyvä. Sitten sinulla ei ole aivotärähdystä.”
Mutisen uupuneen ”jippiin” ja olen aikeissa kiskoa peiton taas silmilleni, kun Alexin kysymys yllättää minut. Hän kysyy vaihdanko nyt tuon lampun kun olen kerran hereillä!
”Alex, anna hänen levätä”, Hobbes sanoo. ”Häneen sattuu.”
”Ja minuunko ei?” Alex taas, happamesti ja harkitun yksitoikkoisesti.
Pakotan silmäni taas auki ja särkevän vartaloni protesteista huolimatta raahaudun istualleni nähdäkseni Alexin makaamassa sängyn päällä. Hän tuijottaa yhä TV-ruutua selkä minuun päin. ”Mutta kuuletko kenenkään vaativan sinua vaihtamaan lamppua?” tiedustelen häneltä.
”En. Miksi kuulisin? Se oli sinun hommasi. Hyvä luoja, pyysin sinua tekemään yhden ainoan työn etkä saa sitäkään aikaiseksi. Pitäisikö minun vahtia teitä jatkuvasti että tekisitte mitä käsketään?”
”Mitä sinä muka sitten itse olet tehnyt?” haluan tietää.
Alex kääntyy viimeinkin minuun päin ja hänen silmänsä katsovat minuun niin kuin olisin jotain äärimmäisen vastenmielistä. ”Mitä minä en ole tehnyt? Minä en ainakaan nähnyt harhoja enkä ajanut pois tieltä! Minä löysin meille yöpaikan ja minä käsken teitä.”
”Ja otat itse suihkuja”, nyökkään.
”Sinä hyökkäsit kimppuuni”, hän sanoo yhtäkkiä soinnittomasti ja hän vääntäytyy ylös sängyltä. ”Hakkasit ja potkit minua.”
”No niin, te kaksi!” Hobbes huudahtaa. ”Lopettakaa, molemmat! Minä vaihdan sen hemmetin lampun, jos se on niin tärkeää.”
Alex kävelee luokseni ja pysähtyy suoraan sohvan eteen vetäen paitaansa ylös vatsansa päältä. Esiin paljastuu valtavan kokoinen sinipunaisen kirjava jälki. ”Katso mitä teit”, hän sanoo loukkaantuneella äänellä ja lähtee sitten vaivalloisesti astellen kohti keittiön puolella seisovaa Hobbesia.
Jälki on pahannäköinen; siihen tulee myöhemmin mahtava mustelma. Ymmärrän, miksi Alex saattaa olla loukkaantunut, mutta sitä en tajua, mistä syystä hän on niin vihainen. Luulin kaikkien ymmärtäneen jo aikaa sitten, ettei minua voi pitää vastuussa niistä asioista joita teen, kun elimistössäni on liikaa myrkyllistä Elohopeaa.
”Alex.” Yritän saada ääneni sovittelevaksi. ”Kyllä sinä tiedät minkälainen olen, kun olen Elohopeahulluuden kourissa.”
Alex istuu pöydän ääressä olevalla jakkaralla ja tuijottaa kaukaisuuteen. ”Täysin raivohullu psykopaatti, joka rakastaa muiden ihmisten kiduttamista.”
Rypistän otsaani kuullessani hänen määritelmänsä, mutta en sano mitään siihen. ”Anteeksi, että hakkasin sinua.”
Hän nostaa huulilleen vesilasin ja mutisee: ”Et osaa hillitä itseäsi pätkän vertaa.”
Hän ei noteeraa anteeksipyyntöäni mitenkään, enkä voi rehellisesti sanoa olevani kovin yllättynyt. Eräs ranskalainen kirjailija, Arsène Houssaye, sanoi joskus, että nainen antaa anteeksi vain ollessaan väärässä, mutta Houssaye ei tainnut tuntea Alex Monroeta. Hän ei anna koskaan anteeksi. Alex Monroe ei ole koskaan väärässä. Siinä paikoillani istuessani tajuan hyvin nopeasti, että jos aion odottaa vuorostaan hänen anteeksipyyntöään, saan odottaa hyvin, hyvin pitkään. Sitä ei Alex Monroelta kuulu. Hän ei ikinä myöskään tee mitään, mikä on väärin.
Huokaisen syvään ja katson sitten Hobbesiin, joka ravistelee päätään väsyneen näköisenä.
”Hobbes.” Osoitan sanani ainoastaan hänelle noustessani huterille jaloilleni. ”Minun täytyy päästä hetkeksi ulos. Päätäni särkee.”
Hän katsoo ikkunasta ulos pimeyteen. ”Tuonneko? Sinä vilustut, et ole vieläkään vaihtanut edes kastuneita vaatteitasi.”
”Ne ovat jo kuivuneet, eikä minulla ole kylmä. Tarvitsen raitista ilmaa.”
”Mutta siellä sataa!”
”Ei sada enää. Vai kuuletko ropinaa?” Kohotan kulmakarvojani ystäväni kuulostellessa.
”En. Hyvä on, mutta minä tulen mukaan.”
”Hobbes”, mutisen ärtyneenä. ”Ei millään pahalla, mutta haluaisin olla yksin.”
”Mutta et ole kunnossa…”
”Olen ollut paljon pahemmassakin!”
”Ota edes takkisi.” Hobbes nyökkää oven vieressä olevaan naulakkoon. ”Laitoin sen kuivumaan, kun olit jättänyt sen kasaan tuolille. Ei kestä kiittää. Tässä.”
Hän ojentaa minulle tummansinisen takkini ja nappaan sen käsivarrelleni tuijottaen häntä hieman huvittuneena. ”Jätä kanaemoilu Ebertsille, Bobby, se ei pue sinua.”
Hobbes näyttää niin närkästyneeltä vertauksestani, että purskahdan nauruun. Huomatessani, ettei hervoton hohotus sovi lainkaan yhteen päänsäryn kanssa, yritän rauhoittua ja katson ystävääni räpytellen silmiäni. ”Lupaan pysyä tiellä ja tulla takaisin ennen ruokaa, äiti, saanko nyt mennä leikkimään?”
”Ole hiljaa ja ala laputtaa”, Hobbes sanoo viitaten kohti ulko-ovea. Avattuani sen katson vielä olkani yli ja otan käyttöön oman sisäisen viisivuotiaani äänen: ”Mutta milloin me syödään? Minulla on niin kova nälkä!”
Hobbes tyytyy vain heilauttamaan kättään ja kiskaisemaan oven kiinni jäljestäni.
Vielä naureskellen käännyn kannoillani ja katselen ympärilläni vallitsevaan pimeyteen. Ilma on miellyttävää, mutta ei ehkä kuitenkaan niin virkistävää kuin olisin toivonut. Kasvoilleni puhaltava tuuli on ällistyttävän lämmin päivän kylmyyteen verrattuna – olimme luulleet, että pian tulee jo lunta – ja huomaan hämmästyksekseni, etten tarvitse edes Hobbesin mukaani sysäämää päällystakkia.
Lähden ottamaan lyhyitä askeleita tietä pitkin, poispäin päärakennukselta jossa teimme varauksen. Vedän syvään henkeä ja taivutan niskaani taaksepäin katsoen ylös yötaivaalle. Täällä vuorilla kaukana suurkaupungeista taivaalla näkyy paljon enemmän tähtiä, ja ihailen niitä hajamielisesti pohtiessani Alexin käytöstä ja miten siihen pitäisi suhtautua. Hän on aina ollut täynnä vihaa ja minä olen aina yrittänyt olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota. Nyt en kuitenkaan ole varma, pystynkö olemaan vielä kauan hiljaa jos hän jatkaa käytöstään. Toisaalta tiedän, että olemme työtovereita ja meidän täytyy pystyä työskentelemään yhdessä, varsinkin nyt kun olemme kentällä ja poissa kotoa. Kohtauksen järjestäminen ei olisi viisasta. Mutta en myöskään halua olla se nöyrä orja, joka nielee kaiken rauhan säilymisen puolesta.
Potkaisen kiveä mieli jälleen synkkänä. Minua pistää vihaksi, että Alex ei piittaa tuon taivaallista rauhan säilymisestä. Hän ei ikinä edes yritä säilyttää malttiaan, kun kaikki ei sujukaan hänen oman mielensä mukaisesti.
Seuraan katseellani potkaisemaani kiveä ja ehdittyäni sen luokse lähetän sen uudestaan lennossa matkaan. Suuttuneena mietin, kuinka paljon parempi tämä työmatka olisi, jos ei tarvitsisi varoa joka ikistä sanaa ja tekoaan. Miten paljon rennompaa kaikki olisi ilman Alex Monroeta.
”Ajattelin lähteä kävelemään korjaamolle, kun olen syönyt”, Hobbes ilmoittaa keskustelunhaluisesti ja katson ylös hernekeitosta, jota olen pyöritellyt lusikallani haluttomasti ympäri lautasta pian jo lähemmäs kymmenen minuuttia. Nyökkään ja jatkan kuvioiden piirtämistä.
”Katsomaan mitä Goldalle kuuluu”, Hobbes lisää vielä melko tarpeettomasti, ja nyökkään taas äänettömästi ilmoittaakseni tajunneeni. Tämä päivä ei ole ollut yhtään edeltäjäänsä parempi, ja mökin kireä ilmapiiri tuntuu käyvän meidän kaikkien hermoille.
”Siis jos sade vaan suvaitsee lakata.”
”Hm.”
”Fawkes, eiköhän se keitto ole jo jäähtynyt.”
En kiinnitä Alexin kommenttiin mitään huomiota vaan nostan jälleen katseeni Hobbesiin. ”Luuletko, että se on huomenna ajokunnossa?” kysyn toiveikkaasti.
Hobbes kohauttaa olkiaan. ”Jos meillä on onnea. Kyllä ne kuulostivat melko luottavaiselta. Jos osat saapuvat tarpeeksi ajoissa, pääsemme ehkä lähtemään jo huomenna.”
”No jos osatkin saapuvat vasta huomenna, niin mitä ihmettä sinä siellä tänään toimittaisit?” Alex tiedustelee kärsimättömän kuuloisesti lusikoidessaan omaa keittoaan suuhunsa.
”Aa, Alex, kyllähän minä tiedän, että sinulle tulee ikävä mutta…” Hobbes aloittaa mutta vaikenee äkisti, kaiketikin Alexin ilmeen seurauksena. Hän selvittää kurkkuaan. ”Öh. Haluan mennä ulos kävelemään.”
”Minä tulen mukaan”, ilmoitan Hobbesille. En mistään hinnasta haluaisi jäädä enää uudestaan mökkiin kahdestaan Alexin kanssa.
”Käykää samalla ostamassa ruokaa”, Alex sanoo noustessaan pöydästä. ”Jos vaikka löytäisitte tällä kertaa jotain syötäväksi kelpaavaakin… Ei voi olla näin takapajuista paikkaa, ettei täällä ole ikinä kuultu luonnonmukaisista tuotteista!”
”Alex, se oli huoltoasema”, Hobbes muistuttaa mielestäni varsin järkevästi viitaten eilisiltaiseen ruokaostospaikkaamme.
Alex näyttää riemukseni entistä nyrpeämmältä, koska ei tunnu keksivän minkäänlaista vastakommenttia. Lopulta hän tyytyy kohauttamaan olkiaan. ”No, yrittäkää löytää parempi paikka tämän päivän ostoksille. Minä menen suihkuun.”
Heilautan lusikallani hänen selälleen. ”Me ilmoitamme medialle.”
”Iho umpeen, Fawkes.”
Hobbes katsoo minuun ihmeissään. ”Eikö hän käynyt jo kertaalleen suihkussa tänään?”
Minä hymähdän suunnatessani vihdoinkin ensimmäisen lusikallisen jäähtynyttä hernekeittoa kohti suutani. ”Ehkä hänestä vain tuntuu likaiselta.”
”Minkäköhän takia…?”
”Mitä luulisit, mitä meille tapahtuisi, jos lähdettäisiin seuraavalla bussilla San Diegoon ja jätettäisiin Alex tänne yksiksensä?” pohdin lautaseni yläpuolelta suunnaten ilkikurisen katseen partneriini.
”Ei se varmaan kovin paljon kamalampaa voisi olla kuin tämäkään”, Hobbes mutisee.
”Aamen. Kokeillaanko?”
Hobbes virnistää minulle alkaessaan korjata astioita pöydästä. ”Houkutus on suuri. Otatko vielä lisää?”
”En, entistäkin on vielä jäljellä”, mumisen vaivalloisesti täyden suun kanssa.
”Eikö äitisi ikinä sanonut, ettei ruoka suussa puhuta?”
Räpyttelen silmiäni viattomasti ja lusikoin lisää keittoa suuhuni. ”Ei.”
”No, ruoka suussa ei puhuta.”
Hämmästytän itsenikin pystymällä jotenkin näyttämään Hobbesille kieltä hernekeiton valuessa pitkin leukaani. Ystäväni purskahtaa nauruun noustessaan tuoliltaan. ”Inhottavaa, Fawkes. Oikeasti. Tosi vastenmielistä.”
No, varaosat saapuvat sitten kaikeksi onneksi huomenna. Ja minä henkilökohtaisesti olen näiden kahden päivän jälkeen valmis maksamaan vaikka puolet ylimääräistä Statlerin autokorjaamolle siitä, että saisivat Goldan myös ajokuntoon huomenna.
Tämä päivä on ollut eilistä parempi vain yhdessä suhteessa. Nimittäen Alex on siirtynyt kovaäänisen valittelun ja komentelun sijasta äänettömään mulkoiluun, mikä sopii minulle mainiosti. Minusta on itse asiassa melko huvittavaa huomata, miten Alexin hengähdykset käyvät aina vain kovaäänisemmiksi sitä mukaa mitä kauemmin olen kiinnittämättä huomiota hänen tuskanirvistyksiinsä.
Mitään muuta hyvää tässä päivässä ei sitten ole ollutkaan. Sade jatkui koko päivän ja lakkasi taas vasta myöhään illalla. Alex tuhlasi suihkusta kaiken lämpimän veden. TV:stä ei tullut koko päivänä muuta kuin paikallisuutisia ja vanhoja Oprah-jaksoja. Illalla olisi tosin tullut Last Action Hero, mutta televisio päätti mennä pimeäksi alkutekstien jälkeen, joten me pelasimme Hobbesin kanssa loppuillan hirsipuuta ennen kuin menimme aikuisille ihmisille aivan liian aikaisin nukkumaan.
Eikä varmaan ole kovin vaikea arvata, kuka sai jo toisena yönä peräjälkeen kunnian nukkua varasängyssä, joka joustaa suunnilleen yhtä paljon kuin Virkailija. Alex kun ei halunnut minua viereensä – enkä minä sen puoleen yhtään sen enempää hänen viereensä – eikä hän tietenkään missään nimessä voinut nukkua vanhalla ja kovalla sängyllä, joka olisi huono hänen selälleen.
Parisängyn suunnalta kuuluva kuorsaus kertoo työparini nukahtaneen jo. Mahtavat unenlahjat. Ja hän kun niin kovasti protestoi, että vain vanhukset menevät nukkumaan ennen puoltayötä.
Syvään huokaisten kiskon vaivalloisesti peittoa korvilleni ja yritän sitten uudestaan löytää sen yhden ja ainoan asennon, jossa yksikään jousi ei paina lantiotani eikä mikään patjan muhkura töki kylkeäni. Tasaista korinaa kantautuu jälleen korviini toiselta puolelta huonetta ja suuntaan epätoivoisen katseen äänen suuntaan. Viime yö ei ollut erityisen mukava, mutta tämä on vielä pahempi. Ainakin silloin olin niin uupunut, että olin jo taju kankaalla ennen kuin Hobbes ehti kuorsausvaiheeseen asti.
Suljen silmäni ja yritän keskittyä johonkin muuhun. Johonkin mukavaan. Mietin kuumeisesti pitkän aikaa, sillä tällä hetkellä minun on hyvin vaikea keksiä yhtään mitään, joka ei saisi käsiäni puristumaan nyrkkiin eikä minua mutisemaan muutamia hyvin valittuja laatusanoja hampaita kiristellen.
Alan kelata mielessäni mukavia asioita. Viikonloput, jolloin on aikaa lukea. Juhlat, joihin ei tarvitse pukeutua. Uimapukusesonki. Uuden kirppiksen löytäminen. Irlantilainen viski. Pieni merenneito.
Puolta tuntia myöhemmin olen hyvää vauhtia kuvittelemassa tapahtumaa, jossa Alex yrittää jälleen kerran pompottaa meitä mielensä mukaan ylivertaisiin suhteisiinsa turvautuen, mutta ei onnistukaan aikeissaan, koska Virkailija pitää kerrankin meidän puoliamme ja Alexin rahoista piittaamatta antaa tälle komeat lähtöpassit. Epäuskoinen ja nyyhkyttävä Alex anelee häntä vielä harkitsemaan – Eikö hän olekin ollut mukava työkaveri? – mutta kaikki nauravat hänelle päin näköä. Eberts ja Claire ovat juuri raahaamassa kyynelsilmäistä ja vastaan riuhtovaa Alexia pois Virkailijan huoneesta kun ajatukseni katkeavat kuullessani jostain pimeydestä juuri tuon kyseisen naisen ärtyneen ja väsymyksestä karhean äänen:
”Hyvä ihminen, Hobbes, lopeta jo tuo sietämätön metelöinti ja ole hiljaa ennen kuin ihmiset viereisistä mökeistä tulevat katsomaan ketä täällä tapetaan!”
Uskomatonta mutta totta – kerrankin Hobbesin kuorsaamisesta koituu jotain hyvää. Lisään mielessäni Alexin ärsyynnyksen omalle ”150 syytä olla onnellinen” -listalleni ja suljen virnistäen silmäni.
Goldan varaosat saapuvat kolmen päivän viivästyksen jälkeen, ja kun ajoneuvomme on jälleen ajokunnossa viikon odotuksen jälkeen, olemme kaikki niin tyytyväisiä, että unohdamme vähäksi aikaa inhoavamme toisiamme. Kulunut viikko on epäilemättä ollut yksi elämäni hirveimmistä. Fyysistä väkivaltaa ei ole enää tapahtunut kenenkään taholta – edellisestä kerrasta ilmeisesti säikähtäneenä Alex antoi minulle kiltisti vasta-ainepiikkini viidennen pyytämiskerran jälkeen – mutta muuten olemme kaikki kolme hengittäneet toistemme niskaan ja saaneet järjettömiä raivokohtauksia pienimmistäkin syistä. Alex tietenkin enemmän, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että olin varmaan vähän epäreilu Hobbesille eilen illalla kutsuessani häntä ”aivottomaksi latvakakkosrohmuksi” kun hän lainasi hiusharjaani ilman lupaa.
Mutta hän syytti minua aikaisemmin sinä päivänä tästä koko tilanteesta. Minua ja sitä ilvestä. Ja sitä paitsi, hän järjesti pari päivää sitten aivan käsittämättömän show’n kun en heti vienyt tyhjää jogurttipurkkia roskiin!
Alexia ja hänen lämpimän veden lotraustaan en halua edes ajatella tai tulen vain entistä huonommalle tuulelle. Ja jotenkin hänestä on kokonaan meidän syytämme, että täältä vuorilta ei saa luomuporkkanoita.
Lyhyesti sanottuna, meidän lyhyet pinnamme saisivat sekä Virkailijan että varavuoteeni patjan näyttämään joustavammilta kuin se vieteriukko siinä vanhassa Aku Ankka –piirretyssä.
Pienen hetken ajan luulin jo, että tämä älytön vihanpito olisi ohi. Siis en suinkaan missään vaiheessa olettanut, että meistä olisi heti tullut – Hobbesin ja minun tapauksessa jälleen – sydänystäviä, mutta hetken ajan pystyimme kuitenkin normaaliin keskusteluun ja kanssakäyntiin. Se oli tunti sitten, kun selvisi, että pääsisimme lähtemään takaisin San Diegoon.
Olimme niin hyvällä tuulella, että Hobbes onnistui jopa syyllistämään minut ja Alexin jakamaan hänen kanssaan Goldan korvauskustannukset kolmeen osaan muistuttamalla meitä pienemmästä palkastaan. Ei kyllä vieläkään käy ymmärrykseen, että Alexkin suostui siihen. Pitää muistaa kysyä joskus Hobbesilta, millä hän oikein kiristää sitä naista.
Eli siis kaikki sujui lähes ystävällisissä merkeissä hetken aikaa.
Mutta sitten Alexilla alkoi kestää liian kauan matkalaukun pakkaamisessa.
Ja siinä hommassa hän on vieläkin.
”Mikä siinä voi kestää noin kauan?” Hobbes puuskahtaa noin kymmenennen kerran ovensuulta, jossa olemme seisoneet jo noin kymmenen minuuttia. Tai, no, Hobbes on seisonut. Minä lysähdin takaisin tuolille keittiönpöydän ääreen kun huomasin, että sen sijaan että Alex olisi laittanut tavaroita laukkuunsa hän ottikin niitä sieltä pois. Piti kuulemma järjestellä uudelleen.
Kiukkuiset silmät katsahtavat nopeasti Hobbesiin ja Alex pysähtyy hetkeksi kädessään meikkipussi, jota on yrittänyt parin viimeisen minuutin ajan sovittaa matkalaukkuunsa. ”Jos sinä luulet selviytyväsi tästä paremmin, niin ole hyvä!”
Hobbes tuhahtaa. ”Sinun matkalaukkusi, sinun ongelmasi. Minä en ollut niin typerä, että olisin raahannut koko vaatekaappini sisältöä…”
”Ei, sinä ajattelit että selviät, kun matkassa on yhdet alushousut ja hammasharja!” Alex kivahtaa runtaten hermostuneena laukkunsa sisältöä kasaan. ”Tyypillistä miesten touhua.”
”Anteeksi nyt vain, mutta tästä ei pitänyt tulla mitään viikon työmatkaa, jos satut muistamaan.”
Mieleni tekee iskeä pääni pöytään. Kaikki mikä hidastaa poispääsyämme hermostuttaa minua, ja heiluttelen ärtyneenä jalkojani pöydän alla hetken kunnes nousen taas seisomaan ja kävelen oman matkalaukkuni luo. Se on ollut pakattuna jo hyvän aikaa.
”… mistä sinä olet hommannut noin paljon tavaraa”, Hobbes pauhaa edelleen. ”Ei sitä ollut noin paljon kun me tulimme!”
Pari päivää sitten minusta oli vielä mielenkiintoista seurata, miten Hobbes, joka tavallisesti yrittää olla aina mahdollisimman ystävällinen ja kohtelias joka ikiselle kohtaamalleen naiselle, korottaakin ääntään puhuessaan Alexille eikä pidättele lainkaan mielipiteitään, olivat ne sitten miten loukkaavia tahansa. Mutta nyt sekin on menettänyt hohdokkuutensa. Haluan vain päästä pois, joten sanon – hyvä on, tiuskaisen – että lopettaisivat molemmat älyttömän nahistelunsa ja pakkaisivat Alexin laukun vaikka yhteistuumin, kunhan vaan pääsisimme lähtemään vielä tämän päivän puolella.
Molemmat sulkevat suunsa ja katsovat minua hämmentyneinä, ja hetken hiljaisuuden jälkeen Alex kohottaa kulmiaan melkein huvittuneen näköisenä. ”Ohhoh, sinäkö käsket meitä käyttäytymään kunnolla? Pitääkö minun muistuttaa sinua siitä, kenen takia minulla on nämä mustelmat kyljessäni?”
Näen hetkessä punaista ja ponkaisen raivoissani ylös matkalaukultani, jonka päälle istahdin vasta pari sekuntia sitten. ”Jos sinä et olisi pantannut…” alan karjua ottaen nopeita askelia kohti tuota itsekeskeistä ihmistä, mutta työparini nappaa minua harteista ja työntää minut takaisin kohti ulko-ovea.
”Ota iisisti nyt, ei ole aikaa hölmöilylle, jos haluamme päästä lähtemään ennen kuin tulee pimeää.”
Suoristaudun täyteen mittaani ja mulkoilen Hobbesia. ”Minun matkalaukkuni on jo pakattu.”
”Ja minunko ei?”
No, tietenkin Hobbesinkin laukku on jo pakattu. Kyllä minä sen tiedän. ”En minä tarkoittanut… sinä sanoit… Alexin…”
Hobbes nyökkää ja virnistää melkein huvittuneen näköisenä. ”Minä panen häneen vauhtia.”
Jokin Hobbesin ilmeessä käy hermoilleni. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, että hänen huvittunut ilmeensä johtuu jotenkin minusta. Hengähdän syvään ja tartun matkalaukkuuni nostaen sen ylös lattialta. ”Nopeasti sitten. Minä menen jo ulos.”
Vasten kasvojani puhaltava lämmin tuuli sekoittaa tukkani heti astuessani ulos ovesta. Pudotan laukkuni jälleen maahan ja istahdan alas portaille yrittäen pitää tukkani poissa silmiltä. Ilma on ollut vähintäänkin epätavallinen koko tämän viikon ajan. Olisin luullut, että näin korkealla vuorilla on jo tähän aikaan lunta, mutta ei. Alkuviikkojen vesisadekin on väistynyt ja tehnyt tietä tälle omituiselle lämmölle, joka ei suo minkäänlaista virkistystä ulos tullessa.
Kymmenen minuutin kuluttua ovi kolahtaa auki takanani, ja käännyn katsomaan, kuinka Alex ja Hobbes astuvat ulos kantaen kumpikin omia laukkujaan. Alexin kasvoilta paistaa jonkinasteista hiljaista riemua, kun taas Hobbes ei näytä lainkaan tyytyväiseltä.
”No, mennäänkö sitten?” Alex kysyy ja lähtee saman tien astelemaan kohti mökkiä, jossa toimii vastaanotto.
”Emmekö me haekaan ensin Goldaa?” kysyn vääntäytyessäni jälleen ylös.
Alex kääntyy ja ravistaa päätään. ”Minä käyn ensin palauttamassa avaimen ja maksamassa laskun. Yhtiön kortti on kuitenkin minun nimissäni. Tulen sitten korjaamolle, kun olen valmis.”
Katson hieman ihmetellen hänen menoaan. Hänen laukkunsa eivät näytä enää lähellekään yhtä täyteen ängetyiltä kuin miltä ne näyttivät hetki sitten sisällä.
”Tuletko, Fawkes?” Hobbes kysyy vierestäni.
”Hobbes, mitä sinä oikein teit hänen laukuilleen? Ne näyttävät paljon tyhjemmiltä. Saitko peräti hänet jättämään osan tavaroista pois vai mitä?”
Synkkä ilme käväisee Hobbesin kasvoilla hänen lähtiessään kävelemään. ”Älä luulekaan. Hän laittoi varmaan yli puolet tavaroistaan minun laukkuuni.”
Hank Statler Statlerin autokorjaamosta katselee meidän lähestymistämme minun mielestäni vähän turhan tyytyväisen näköisenä. Tämän tiedän johtuvan ainoastaan matkalaukuistamme, mitkä tarkoittavat, että olemme vihdoinkin lähdössä pois. Aikaisemmin hän tervehti meitä aina ilmeellä, joka on jonkinlainen sekoitus ärtymystä ja pakokauhua. ”Tekö taas?” hän tapasi äyskäistä hieroessaan raivokkaasti käsiään öljyiseen rättiin ja tiedusteli heti perään, miten luulimme hänen saavan automme ikinä valmiiksi, jos emme antaneet hänelle sen siunaaman rauhaa vaan ahdistelimme häntä jatkuvasti kysymyksillämme ja vaatimuksillamme.
Toisaalta ymmärrän hänen kantansa. Sen lisäksi, että kävimme hänen luonaan Hobbesin kanssa keskimäärin kaksi kertaa päivässä, vierailin hänen luonaan myös yksin, tavallisesti silloin kun olin ärtynyt matkakumppaneihini. Eli usein. Ja jos Hobbes ja Alexkin olivat käyneet hänen luonaan yksinään…
”Terve, Hank, miten menee?” Hobbes kysyy pudottaen laukkunsa maahan. ”Onko se valmis matkaan?”
”Valmis on”, Hank murahtaa. ”Mihinkäs te jätitte sen tytön?”
Alexin? Pyöräytän silmiäni.
”Hän on maksamassa laskua”, Hobbes selittää hymyillen.
”Ai, no, siitäpäs sain hyvän aasinsillan…” Hank hymähtää ja hymyilee vinosti ojentaessaan Hobbesille jonkinlaisen paperin, luultavasti laskun. ”Siinä on. Herrat ovat hyvät ja seuraavat tuonne toimiston puolelle…”
Hankin ”toimisto” on ummehtunut ja likainen sivuhuone, jossa on noin parikymmentä astetta kuumempaa kuin muualla. Lattialla työpöydän vieressä nököttää pieni jääkaappi jonka vieressä on kulunut nojatuoli, ja julisteet vähäpukeisista naisista ja autoista koristavat huoneen harmahtavia seiniä. Seuraan Hobbesia vastahakoisesti ja pysähdyn ovensuuhun saadakseni edes hieman raittiimpaa ilmaa. Hoitakoon Hobbes maksun, me voimme sitten maksaa hänelle myöhemmin oman osuutemme.
Kuunneltuani hetken Hobbesin ja Hankin väittelyä siitä, onko hinta sopiva, pujahdan äänettä takaisin korjaamon puolelle. Kävelen ulos Goldan luo ja katselen sitä arvioivasti. Se näyttää aivan samalta kuin Hobbesin rakas kulkuneuvo on aina näyttänyt, tasan yhtä kolhiintuneelta ja ruosteiselta. Lukuun ottamatta tietenkin konepeltiä, joka oli yksi niistä osista, jotka jouduttiin uusimaan. Se on hieman vaaleampaa sävyä kuin muut osat, mutta se pistää enemmänkin silmään sileytensä ja virheettömyytensä kuin värisävynsä takia.
”Sehän näyttää… hmm… hienolta”, kuulen Alexin kommentoivan takaani ja nyökkään äänettömästi. ”Missä Hobbes on?”
”Neuvottelemassa hinnasta, mitenkäs muuten.”
Alex huokaa. ”Eikö hän ikinä opi? Luuleeko hän oikeasti onnistuvansa siinä? Jos hän olisi malttanut odottaa, että minä tulen paikalle, minä olisin voinutkin saada Hankia laskemaan hintaa.”
Käännyn katsomaan häntä ärtyneenä juuri samalla hetkellä, kun Hobbes ja Hank kävelevät ulos. Hobbes näyttää hieman nyrpeältä, mutta Hank virnistää iloisesti nähdessään keskustelutoverini. ”Ah, neiti ehti jo tänne, miten miellyttävää nähdä taas.”
Alex hymyilee leveästi ja ojentaa kätensä vanhemmalle miehelle. ”Samoin.”
”Hobbes?” kysyn ystävältäni lievästi pahoinvoivana. ”Olemmeko lähtövalmiita?”
”Ihan varmasti, ystäväiseni!”
”Hyvä.” Lähden raahaamaan laukkuani auton takaosaan ja Hobbes ja Alex ottavat esimerkistäni mallia.
”Mielenkiintoinen ilma”, Hobbes puuskahtaa paukauttaessaan ovet kiinni matkalaukkujen perästä. Hän pyyhkäisee hikeä otsaltaan ja katsoo Hankiin. ”Luulisi että kesä on tulossa eikä menossa! Onko tämä joku paikallinen sääilmiö? Vai onko el niñolla mahdollisesti sormensa pelissä?”
Hank hekottaa ravistaessaan päätään. ”Pikemminkin Föhnillä.”
Pysähdyn paikoilleni matkalla auton etuoville ja katson Hankia kysyvästi. ”Anteeksi… Föhnillä?”
”Föhnillä”, Hank vahvistaa.
Hobbes näyttää hämmentyneeltä. ”Ai, että siis… Arnaud? Miten hän muka…?”
”Hobbes, älä ole idiootti!” Alex puuskahtaa.
”En olekaan!” Hobbes tiuskahtaa ja suuntaa vakavan katseen kohti Hankia. ”Antaa tulla, mitä hän on tällä kertaa tehnyt?”
Hank katsoo Hobbesia niin kuin tämä olisi yhtäkkiä muuttunut vihreäksi ja kasvattanut kolmannen käsivarren. ”Kuka?” hän kysyy epävarmasti.
”Kuka?”, Hobbes toistaa kärsivän näköisenä. ”Arnaud!”
”Hobbes”, Alex sihahtaa jälleen. ”Ole nyt järkevä ja ajattele ennen kuin avaat suusi! Hank puhui säästä!”
Minä tuijotan yhä Hankia ja mietin kuumeisesti. Sitten muistan. Jotain, mitä Virkailija sanoi joskus… ”Föhn. Tarkoittaa villiä alppituulta. Eikö?”
Hank nyökkää ja katsoo ihmetellen Hobbesia. ”Puhaltaa täällä aina tähän aikaan vuodesta. Rankkasateet tuovat mukanaan… Pieni intiaanikesä täällä ylhäällä vuorilla.”
”Föhn-tuulta esiintyy vain Euroopassa, ei täällä”, Alex sanoo sen kuuloisena niin kuin asiasta ei voisi enää edes keskustella.
”Siinä neiti on väärässä”, Hank hymähtää, ja minäkin virnistän nähdessäni Alexin ilmeen. ”Föhn-tuuli on yleinen myös muualla, varsinkin täällä Kaliforniassa lähellä Santa Anaa. Vai etkö muka ole ikinä ennen kuullut Santa Anan tuulista? Sama asia, eri nimi.”
”Ja tämä… tämä Föhn-tuuliko sitten tuo tämän lämmön…?” Hobbes takeltelee näyttäen nyt vähän punehtuneelta. Virnistelen nyt aina vaan leveämmin.
”Niinhän tuo tuo”, Hank sanoo istahtaen alas penkille. Olemme kaikki hetken hiljaa, ja sitten hän nostaa jälleen katseensa meihin kaikkiin heikko pilke silmäkulmassaan. ”Ja paikallisten tarinoiden mukaan se tuo jotain muutakin.”
”Mitä sitten?” Alex kysyy ja minä nyökkään ääneti katsellen penkillä istuvaa mekaanikkoa ilmaistakseni haluavani myös tietää vastauksen.
”Joidenkin vanhusten mukaan Föhn tuo mukanaan pahoja henkiä, jotka tekevät mielen ärtyneeksi ja riitaisaksi.”
Aukaisen suuni ällistyneenä ja vilkaisen hieman typertyneenä Hobbesia ja Alexia, jotka tavoittavat katseeni ja purskahtavat nauruun. Omatkin suupieleni nykivät ylöspäin ja alan hekottaa huvittuneena.
”Tiedän, tiedän…” Hank mutisee kohautellen olkiaan. ”Mutta tiedättehän te nämä vanhat tarinat… Sellaisia ne nyt ovat.”
”No, no, Hank…” Hobbes sanoo suorastaan hilpeästi. ”Älä tuomitse niitä liian suoralta kädeltä. Vanhuus on viisautta.”
Minä nyökyttelen omaa päätäni nauraen nyt ääneen, ja kuulen Alexinkin hymähtelevän vierelläni.
”Hmh”, Hank tuhahtaa. ”Huuhaata, jos minulta kysytään. Mutta hyvä, että ihmisiltä löytyy mielikuvitusta.”
”Olet aivan oikeassa, Hank”, Alex myöntelee, ja hämmästyksekseni huomaan hänen äänensävynsä olevan suorastaan iloinen. ”No niin, pojat, ollaanko sitten valmiita lähtemään?”
”Minä olin valmis jo ajat sitten”, naurahdan ja pinkaisen nopeasti Goldan oven luo käteltyäni ensin pikaisesti Hankia.
”Ja Fawkes pitää sitten silmät poissa tiestä eikä ala huutaa mitään ilveksistä…”
”Ha ha ha, mikset perusta saman tien omaa talk showta, Hobbes? Minä en ollut ratin takana, enkä minä myöskään ollut se, joka ajoi pois tieltä. Sen sinä teit ihan itse.”
”No, mikset aja sitten itse, jos osaat kerran paremmin?”
”En minä voi.”
”Mikset?”
”Sinä käskit minun pitää silmäni poissa tiestä.”
”Hiljaa, molemmat”, Alex komentaa astuen auton oven luo. ”Minä ajan. Ei teihin kumpaankaan voi luottaa.”
”Anteeksi?” minä ja Hobbes tiedustelemme yhteen ääneen kivutessamme istuimillemme.
”Kuulitte kyllä. Fawkes, anna Hobbesin tulla ensin, en halua istua sinun vieressä. Ties vaikka alkaisit huutaa näkeväsi lentäviä poroja…”
Hobbes hymähtää takanani ja tunnen ärtymyksen heräävän jälleen jossain sisälläni, mutta koska minulla ei ole mitään sen kummempaa halua istua näiden kahden välissä koko matkaa, annan mielihyvin Hobbesin kiivetä sisälle ensin.
”Ole sitten varovainen”, Hobbes neuvoo tuijottaen kiinteästi ratin taakse ehtinyttä Alexia. ”Golda ei ole tottunut tällaiseen maastoon, ja…”
”Hobbes, ole hiljaa, en minä ole ensimmäistä kertaa ratin takana!”
”Päästä sitten kytkin hitaasti ylös, moottori ei tykkää…”
”Hobbes…”
”Ei noin nopeasti! Etkö sinä kuullut mitä sanoin?”
”Vaikea olla kuulematta…”
”Yritä nyt keskittyä, Alex! Tiedätkö, vaihdettakin voisi jo vaihtaa, ykköstä ei ole tarkoitettu… Ensin kytkin kunnolla pohjaan!”
Loppujen lopuksi kerkeämme edetä ehkä noin kymmenen metriä korjaamolta, ennen kuin Alex lyö jarrun pohjaan ja katsoo silmät kipunoiden Hobbesiin, joka huomauttaa kireään sävyyn jälleen kytkimen käytöstä.
”Fawkes, sinä ajat”, Alex mutisee ja alkaa irrottaa turvavyötään. ”Vaihdetaan paikkaa.”
”Ehei, älä yritäkään!” huudahdan katsoen Alexia kuin hän olisi menettänyt järkensä. Niin kuin joku muka haluaisi hänen housuihinsa, Hobbesin paniikinomaisen silmän alle.
”Okei, Hobbes, sinä sitten!”
Hobbesia ei tarvitse käskeä kahta kertaa. Kömmimme kaikki ulos autosta ja ahtaudumme jälleen sisälle uudessa järjestyksessä niin, että Hobbes on ratin takana ja Alex meidän välissämme. Näen Hankin tarkkailevan meidän puuhiamme penkiltään huvittuneen näköisenä.
”Mitä mieltä olitte siitä, mitä Hank sanoi?” kysyn toisilta tuijottaessani mekaanikkoa sivupeilin kautta. ”Siitä Föhn-tuulesta?”
Alex nauraa ääneen kääntyessään myös katsomaan taaksemme. ”Pelkkää huuhaata, niin kuin Hank itsekin sanoi.”
”Huuhaata? Vai niin.”
”Älä nyt viitsi, Fawkes! Uskotko sinä muka joihinkin pahoihin henkiin, jotka tulevat tuulen mukana ärsyttämään ihmisiä?”
”No, me olemme olleet erityisen ärtyneitä viime aikoina…”
”Ja sinä ajattelit, että on helpompi syyttää siitä tuulia?” Alex kysyy huvittuneena.
”Myönnät siis, että sinä olit koko ajan oma viehättävä itsesi?”
”No, minä ainakin aion syyttää siitä pahoja henkiä”, Hobbes sanoo keskustelunhaluisesti kääntyessään mutkittelevalle ja kapeahkolle vuoristotielle. ”Teillä molemmilla on joku tekosyy lyhyeen pinnaan – Alex voi vedota PMS:ään ja Fawkes, sinulla taas on se punasilmähomma. Minulla ei ole mitään.”
”Voi raukkaa”, mutisen sarkastisesti.
”Minun kireä pinnani johtui Föhnistä”, Hobbes sanoo nyökytelleen päätään päättäväisen näköisesti, ja vaikka Alex pyöritteleekin silmiään, kukaan ei sano enää mitään.
Itse asiassa ymmärrän Hobbesia. Minunkin kireä pinnani johtuu usein samasta asiasta.
A/N 2: Ja seuraa pieniä kommentteja/puolustuspuhe: Ensinnäkin, Alex käyttäytyy tässä ficissä täysin järjettömästi. :D Anteeksi siitä. Uskotaan siihen PMS:ään.
Toiseksi. Föhn-tuuli. ;D Ei todellakaan ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, että mistä tuon keksin. Joskus viime kesänä se vaan pulpahti päähäni. Santa Anan tuulihan ON itse asiassa sama kuin Föhn-tuuli, ja se puhaltaa nimenomaan Kaliforniassa (itse asiassa katsoin tuon tietosanakirjasta, ja siellä mainittiin "aina niinkin etelässä kuin San Diegossa" ihan erikseen. :D )
Ja sitten ne pahat henget. Anteeksi kaikille jotka eivät pidä yliluonnollisesta. Henkilökohtaisesti olen samaa mieltä kuin Alex. ;) Eikä tuollaisia tarinoita ole olemassa 99-prosenttisella varmuudella. Keksin koko jutun Jean M. Untinen-Auelin kirjasta Tasangon vaeltajat, jossa mainittiin uskomus, jonka mukaan juuri Föhn-tuulet toisivat mukanaan pahoja henkiä jotka saisivat ihmiset riitelemään. Ei aavistustakaan mistä sain sen päähäni, koska en ole lukenut tuota kirjaa ikuisuuksiin. Jostain syystä mua vaan huvitti se koko juttu. Enkä usko, että Untinen-Auelkaan on perustanut juttuaan mihinkään todenperäiseen uskomukseen. Ainakaan en löytänyt mistään mitään siihen viittaavaa vaikka etsinkin. :D