Beeep. Beep, klik.

”... Kuka siellä?”

”Se olen minä.”

”... Darien?”

”Se sama.”

”Darien! Hyvä luoja, Darien se olet sinä!”

”Joo, joo, tajuttin jo, minähän se tässä…”

”Olen niin iloinen että olet kunnossa! Olethan sinä kunnossa? Missä sinä olet?”

”Turvassa.”

“Kerro, tulen hakemaan sinut heti. Oletko kunnossa, tarvitsetko pistoksen?”

”En tiennytkään että osaat touhottaan noin intensiivisesti.”

”Siitä on niin kauan. Olin huolissani sinusta.”

”Liikuttavaa.”

“Lopeta pelleily. Tarvitsetko vasta-ainetta?”

”Kaikki näyttää positiivisen vihreältä.”

”Hyvä. Oletko San Diegossa?”

”Tuota, katsos… Halusin soittaa sinulle vain, että tiedät minun olevan okei.”

”... Mitä tarkoitat?”

”Teen pari asiaa ja otan sinuun uudelleen yhteyttä, okei?”

”Mitä sinä oikein-- Odotas... Et kai sinä...?”

”Minä aion ottaa heihin yhteyttä.”

”Ei, Darien, ei, minä kiellän sinua!”

”Älä ole tuollainen... Minä... minun täytyy puhua heille.”

”Darien!”

”Kevin, nyt et voi estää minua! Tiedän kyllä mitä mieltä olet Virastosta, mutta minä uskon että--”

”Miksi sitten haluat toimia tahtoani vastaan? He saattavat olla aivan yhtä pahoja kuin Chrysaliskin! He vain esittävät jalosti pelastavansa meidät ja sen jälkeen he käyttävät meitä hyväkseen aivan samalla tavalla kuin kaikki tähän mennessä ovat tehneet! Aivan kuten Chrysalis! Et voi ottaa sitä riskiä, minä en salli sinun ottaa sitä riskiä!”

”Se ei ole enää niin yksinkertaista...”

”Sinäpä sen sanoit! Heillä ei ole mitään syytä auttaa meitä, ei ensimmäistäkään.”

”... Mutta et voi estää minua nyt.”

”Ei, Darien, sinä et saa--”

”Minä haluan tehdä tämän, Kevin! Minun täytyy tehdä tämä. Etkä sinä voi sanoa siihen mitään...”

”Kuuntele minua--”

“Nähdään, broidi.”

”Uskallakin katkai--”

Beep, beep, beep, beep...

”Preeriakoira puska-agentille, come back.”

”Yeah.”

”The tip from anonymous source is correct. I’ve got Chrysali.”

“You mean Chrysalis?”

“That's right, there's two of them, it's plural. It's Chrysali.”

”Miten vain... Uskotko vielä että se oli Darien joka vihjaisi tästä?”

”Olen varma siitä.”

”Miten voit olla niin varma? Viimeksi kun saimme hänestä tietoja, Chrysalis oli jälleen vienyt hänet.”

”No, ehkä hän karkasi, hän on tarpeeksi neuvokas siihen.”

”Mutta eikö hän silloin hakeutuisi Arnaud’n seuraan? Ja Arnaud ei varmasti antaisi Darienin ottaa meihin yhteyttä, ellei sen takana olisi jotain juonta.”

”Uskotko tosiaan että Fawkes lyöttäytyisi takaisin sen äpärän matkaan?”

”No, he ovat veljeksiä. Eikä heillä ole muita kuin toisensa.”

”Bobby Hobbes ei ainakaan veljeilisi Arnaud’n kaltaisen alhaisen murhaajan kanssa.”

”Miten minusta tuntuu ettei väittämälläsi ole sittenkään kovin vahvaa faktoihin perustuvaa pohjaa...”

”No, Ms Monroe, mitäpäs jos paljastaisin sinulle että nimetön tiedonlähteemme vihjaisi tapaamista tämän operaation jälkeen ja että yrittäisi jopa auttaa meitä siinä?”

”... Kysyisin, miten ihmeessä en ole saanut tietää tästä aiemmin. Tietääkö Virkailija?”

”Kyllä Paksukainen tietää, mutta en kertonut epäileväni että soittaja oli Fawkes. Pomo vain käski pitää silmät apposen auki.”

”Hän on siis täällä?”

”Saattaa olla.”

”Sinähän sanoit nähneesi liikettä katolla. Ehkä hän on tarpeeksi nokkela mennäkseen sinne, kun me emme kerta voi. Siitä jos mistä olisi meille hyötyä.”

”No, toivonpa vain että hän olisi myös tarpeeksi nokkela ollakseen käyttämättä hissiä. They’ll be monitoring that.”

“Toivotaan parasta.”

“No niin, olemme puhuneet aivan liian kauan. Mikä on tilanteesi?”

”Tällä puolella on hiljaista, mutta liikettä löytyy.”

”Hyvä on. Pidä minut ajan tasalla. Over.”

”Roger.” ...

Hän oli ilmiselvästi sairaalassa. Hän makasi sängyllä valkeissa pehmeissä liinavaatteissa ja koko huone huusi sairaalamaisuutta kojeineen ja steriilisyyteneen. Ikkunasta tosin tulvi huoneeseen varhaisen aamun lämpimänkeltaista valoa, joka pehmensi pintoja, eivätkä seinätkään olleet valkoiset. Paikasta oli yritetty tehdä hieman inhimillisempi. Huone oli hiljainen ja katse hänen vasemmalle puolelleen varmisti ettei huoneessa ollut muita asiakkaita, Hän itse sitä vastoin näytti sitäkin enemmän asiakkaalta yksinkertaisessa yksitoikkoisesti kuvioidussa sairaalakaavussaan. Kuin kaikkien päätelmien sinetöijäksi käytävässä, oven läpi honottavalta kuulostava naisen ääni kuulutti lääkäriä johonkin operaatioon.

Hän oli juuri herännyt, mutta silti hän oli heti täysin hereillä. Ja kuitenkin sekaisin. Sitä oli vaikea selittää. Hän ei nimittäin tiennyt mitä teki sairaalassa. Hän vilkuili ympärilleen kuin etsien vihjettä, sillä hän ei tiennyt mitä varten hänen oli täytynyt tulla sairaalaan, ei miten hän oli tänne tullut tai viety, eikä sitä, mikä häntä voisi mahdollisesti vaivata. Oli vain outo, ontto olo...

Hän alkoi juuri nousta kun huomasi jotain oikeassa kädessään. Hän pysähtyi tutkimaan sitä. Hänen ranteensa sisäpinnalla oli epätavallinen tatuointi, joka esitti vihreää käärmettä joka puri itseään häntään, muodostaen näin ympyrän. Käärme oli jaettu kymmenkuntaan osaan joista suinkaan kaikki eivät olleet vihreitä vaan jotkin olivat häntäpäästä ristiriitaisen punaisia. Hän oli kärkkäästi toteamassa että olipa mauton töherrys, mutta aie kuoli kun hän tajusi – joskin kumman vaivalloisesti – että tatuointi oli kuitenkin hänen omassa kädessään. Vaivalloisesti, sillä tuntui kuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa.

Toinen merkittävä asia hänen ranteessaan oli sen ympärille kiinnitetty pirteänkeltainen ranneke jossa luki ”John Doe”.

John Doe... Hänen päässään raksutti. Sehän oli vastine tuntemattomalle henkilölle. Sairaala ei siis tiennyt kuka hän oli. Hän ei siis itse ollut tullut sairaalaan jos kerta he eivät tienneet hänen nimeään. Kyllä, se oli loogista, siksi hän ei muistanut miten oli tänne päätynyt. Hän oli varmaan joutunut johonkin onnettomuuteen tai saanut yllättävän kohtauksen tai...

Hänen aivonsa löivät tyhjää lupaavan ja rasvatun järjenjuoksun jälkeen. Hän ei löytänyt muististaan yhtäkään muistikuvaan tukemaan äskeistä teoriaa. Hän ei osannut määritellä miltä hänestä tuntui, kaikki oli niin... käsittämätöntä. Se oli kuin unenjälkeinen olotila; sitä yritti muistaa mitä unessa tapahtui, mutta kaikki lipsui käsistä. Tässä tilanteessa hän ei vaan saanut mistään edes kiinni.

Äkisti ovi hänen oikealla puolellaan avautui. Sisään astui mies, joka ensi töikseen sulki oven ja tuli sitten hänen vuodettaan kohti, hymyillen. ”Hello there”, hän toivotti.

”Hi”, hän itse vastasi. Saattoi olla, että hänen onnistui kuulostaa pöllämystyneeltä noinkin lyhyen sanan aikana.

”I’m doctor Murav”, mies jatkoi ja ojensi hänelle kohteliaasti kätensä.

Hän tuijotti miestä hetken ensin edes huomaamatta kättä. Totta kai tämä oli tohtori. Latinomiehellä oli päällään valkoinen takki ja kätensä alla sellainen metallikantinen lehtiö mitä sairaaloissa nyt käytetään. Nimilappu olisi myös paljastanut miehen lääkäriksi. Kaikki tapahtui vain hieman nopeasti ottaen huomioon missä mielentilassa hän oli. Hän kuitenkin tajusi tarttua dr. Muravin käteen ja esitellä itsensä.

Tai ainakin hän yritti. Puhetta varten sisään vedetty ilma jäi tarpeettomaksi kun suusta ei tullutkaan mitään.

”Can’t remember your name?” Murav ennemminkin totesi kuin kysyi.

Hän vasta tajusi että oli tuijottanut tyhjästi eteensä. Hän katsoi Muraviin ja vasta myös tajusi mitä tämä oli sanonut ja kuinka absurdilta se oli kuulostanut. Häneltä pääsi naurahdukseksi tarkoitettu ääni. ”Of course I can remember my name…” lause tuli ulos epävarmemmin kuin hän oli suunnitellut. Hän yritti muistaa nimeään, mutta ei edes tiennyt mistä etsiä. ”Uhm…” Hän nielaisi tahtomattaankin. Nimeä ei kuulunut etsiä, nimi kuului tietää, sen tuli aina olla kielen päällä. Eli jos se ei ollut kielen päällä, missä se sitten oli?

Dr. Murav ei enää odotellut vaan nappasi sulavasti rintataskustaan kynän, jonka napsautti yhtä tottuneesti käyttövalmiiksi vasta-avatun metallikansion ylle. Virallisensointisella, mutta inhimilliseksi naamioidulla äänellä hän alkoi selventää hänelle hänen omaa tilannettaan. ”You’re in the neurological wing of Cabrillo hospital. You were admitted to our ER about two hours ago. We think you may have suffered from a lightning strike from an electrical storm that broke out over the down town area this morning.”

Hän vain tuijotti – taas kerran – Muraviin. Hänellä oli tarve tehdä jotain, joten hän nousi kyynärpäittensä varaan. Hän tajusi että pystyi liikkumaan aivan normaalisti, mihinkään ei sattunut ja jokainen raaja oli liikutettavissa. ”Am I OK?” hän kysyi kuin varmistaakseen itse huomaamaansa asian. Hänen onnistui kuulostaa huolestuneelta.

”Well, physically you’re checked out”, tohtori myönsi nyökytellen.

“Why can’t I remember my name?”

“You’re probably suffering some psychological side effects common to lightning incidents”, hän arvioi nyökytellen (alkoi pikkuhiljaa käydä hermoille) puhuessaan. “Memory loss is one of them”, hän mainitsi kuin ohimennen laskien katseensa taas lehtiöönsä tehdäkseen muistiinpanoja.

”Wh— are you saying that—”, hän nousi istumaan asti takertuen Muravin huomioon. ”That I have total amnesia?”

Dr. Murav aikoi sanoa jotain, mutta tyytyikin sitten nyökyttelemään jälleen päätään. ”Just take a deep breath, relax,” hän neuvoi, mutta ehdotukset menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainoa tärkeä asia minkä hän oli kuullut, oli että dr. Murav ei ollut sanonut “Ei, teillä ei onneksi ole totaalista muistinmenetystä! Onneksi olkoon, olette hämmästyttävän onnekas”.

Mutta dr. Murav jatkoi. ”You seem cognizant. What can you remember? Just... start anywhere.”

Murav vaikutti luottavaiselta. Ja hän soi tälle heti vastauksen kuin apteekkarin hyllyltä. ”I remember me”, hän sanoi kuin se olisi ollut päivänselvä asia. Mutta ehkei se ollut, hän tajusi ja etsi sanoja kuvatakseen mitä hän tiesi, tai ainakin uskoi tietävänsä. ”I mean I...” Tai siis mitä hän ei tiennyt... Hemmetti että tämä oli vaikeaa. Hänen täytyi taas liikkua. Hän laski jalkansa sängynreunan yli ja selvitti samalla päänsä sisältöä ääneen. ”I know who I am, you know, I can feel who I am, I just... I can’t remember... uhm...” Alueet oli vaikea rajata. Hän pystyi todellakin tuntemaan itsensä, oman itsensä, mutta hän ei pystynyt muistamaan... Minkälainen hän oli, mitä hänen oli tapana tehdä... Konkreettisia asioita. ”Facts”, hän sai vihdoin kiinni oikeasta sanasta.

”Facts”, Dr. Murav kysyi samalla kuitenkin saaden sen kuulostamaan toteamukselta.

”Like my birthday”, hän selitti. “My phone number. I guess my name... ah...” Hän oli keksimässä lisää, mutta lyhyt lista oli tarpeeksi masentava. ”Oh crap...” Toivottomuuden vallatessa hän painoi päätään pudistettuaan kasvonsa käteensä. Muistinmenetys... Se tarkoitti ettei hänellä ollut päässään yhtään mitään ja se ei tuntunut kivalta.

Dr. Murav jatkoi puhettaan luovuttaen, mutta ei kuulostaen siltä. ”Well, we’ve taken some x-rays...”

”Wait a minute!” hänen päänsä ponnahti ylös. Hän... hän muisti! “I say that.”

Dr. Murav katsoi ylös metallilehtiöstään neutraalin kysyvästi. Tietysti hän ei ollut taaskaan ilmaissut itseään tarpeeksi selvästi. ”’Oh crap’”, hän selvensi innokkaasti. ”it, it’s like my saying, I say it.”

”Great”, Dr. Murav nyökkäsi hyväksyvästi potilaansa suoritukselle. ”Great, what else?”

Hän tuijotti jälleen kerran. ’Mitä muuta’? Hänen mielialansa laski. Noiden kahden sanan keksiminen oli ollut kuin pelastusrenkaan löytäminen keskeltä valtamerta. Mutta silti hän oli yhä keskellä sitä samaa valtamerta, eikä ketään näkynyt satojen mailien säteellä. Se ei siis loppujen lopuksi ollut ollutkaan mikään mieletön läpimurto, sillä mitään muuta ei löytynyt. Ei kerrassaan mitään. Epätoivo ja turhautuneisuus tulvivat hänen mieleensä toisiinsa sekoittuneina.

Hän voihkaisi tutun fraasinsa ja kellahti tyynylleen. Tämä oli ehdottomasti huono päivä.

---

”Did we ever find out what Chrysalis was up to?” Alex Monroe kysyi harppoessaan takaisin ikkunaa kohti. Hän oli harpponut huoneen poikki edes takaisin kohtuullisen monesti samalla kun he olivat raportoineet yön ja aamun tapahtumat paikallaolijoille.

Monroe esitti kysymyksensä Clairelle. Tämä piti kättä niskallaan ja silmäili papereita sylissään. ”Yeah, it seems like they were running triggered lightning experiments. Nothing new” Claire pudisti päätään jatkaen selostustaan brittiaksentin täyteisellä äänellään, ”the Japanese’ve been doing it with lasers for the last two years.”

“Not of the back of a truck and under five minutes, I bet”, Virkailija, Viraston johtaja, kommentoi vaikuttavalla äänellään Hobbesin takaa.

”Kuulkaas, haluaisin tähän väliin sanoa että kuka välittää?” Bobby Hobbes kommentoi. Vanhemman kenttäagentin mielestä tämä keskustelun uusi käänne oli täysin tarpeeton. Kyllä, aamuyön aikana oli tapahtunut paljon. Chrysaliksen väki oli tehnyt heidän varjostamansa Mutual Financial Buildingin edustalla jonkinlaisen kokeen tai vastaavaan. Paikalla oli aluksi ollut tuskin muutama vartija ja sitten yhtäkkiä puolitusinaa lisää oli ajanut pihaan isoine, mutta liikuteltavine laitteistoineen. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti ettei Hobbes ollut ehtinyt estää heitä, eikä Monroe ollut ehtinyt edes paikalle partiopaikaltaan toiselta puolen rakennusta, minne chrysalis oli ilmeisesti asettanut vartijoita vain hämäykseksi. Laitteilla oli ammuttu taivaalle ja punainen säde oli saanut aikaan ukkosenjyrinää ja salamointia. Salama oli iskenyt tornin huipulle, sinne missä Hobbes oli nähnyt liikehdintää. Sinne oli ilmeisesti pystytetty jotain, johon salaman oli kuulunut iskeä. Tappiollisen laukaustenvaihdon jälkeen chrysalis oli paennut ja poliisi saapunut FBI pian kintereillään. Monroe ja Hobbes eivät olleet jääneet paikalle selittelemään vaan olivat jatkaneet matkaansa kohtauspaikalle. Ja tässä tuli setärkein kohta: Fawkes ei ollut ilmestynyt paikalle. Siihen heidän täytyi keskittyä. ”Meidän täytyy keskittää voimavaramme Darienin löytämiseen”, Hobbes totesi ääneenkin.

Monroe taisi katsella ensimmäistä kertaa aamun aikana oikeasti ikkunasta ulos vaikka oli sen eteen useasti ravannutkin. Hän tökki levitettyjen sormiensa päitä yhteen. ”Maybe he was kidnapped by Chrysalis”, hän ehdotti kääntyessään ympäri ja kulkiessaan - vaihteeksi - huoneen poikki.

”Taas?” lausahti Virkailija skeptisesti.

”Se ei ole välttämättä niin epätodennäköistä, mutta”, Hobbes esitti nostaen sitten sormensa ylös painottaakseen epäkohtaa, ”Chrysalis lähti laitteineen kiireesti välikohtauksen jälkeen ja ennen kuin poliisi tuli, emme nähneet merkkiäkään Darienista yksikseen saati Chrysaliksen vankina.”

”No, ehkä poliisi sitten tietää jotain”, Claire spekuloi. ”Jos hänet pidätettiin, hän ei voinut ilmestyä tapaamiseen.”

Monroe pudisti päätään. ”Ei, ei, me tarkistimme poliisin tiedostot heti kun palasimme, eikä ketään pidätetty Mutual Financial Buildingistä eikä ketään muutakaan jonka tuntomerkit sopisivat Darieniin ollut poliisin hallussa.”

”Ehkä hän sitten vain yksinkertaisesti jänisti”, Virkailija ehdotti.

”Kaikella kunnioituksella, sir, en usko että niin tapahtui”, Hobbes sanoi.

”Ai jaa. No miksi hän ei sitten ilmestynyt paikalle?” Virkailija kysyi. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi. ”Kaikki mitä meillä tällä hetkellä on, on arvailua. Hän saattoi karata Chrysalikselta, hän saattoi olla ottamatta yhteyttä Arnaud’un, hän saattoi soittaa Virastoon ja hän saattoi olla yöllä paikalla aikeenaan auttaa teitä tässä operaatiossa. Mutta me emme tiedä mitään varmasti. Todellisuudessa ainut asia minkä me tiedämme on, ettei meillä ole aavistustakaan missä hän on.”

Yllättäen Eberts puhui. Kone jonka edessä hän istui ja jota hän oli naputellut jo jonkin aikaa piippasi hänelle. ”Actually, he may be in Cabrillo general hospital room 216”, hän ilmoitti.

Useampi kuin yksi otsa rypistyi ja sekunttien sisällä kaikki olivat Virkailijan oikeana kätenä toimivan Ebertsin selän takana tuijottamassa näyttöä. Eberts huomasi äkillisen mielenkiinnon ja näki parhaaksi selittää yllättävän arvauksensa Darienin olinpaikasta. ”I've used agent Monroe's k21-station to access the Department of Health and Human Services ------** database, to search and scan for...” hän puhui normaaliin ripeään tahtiinsa, alkaen innostuakin selostuksessaan, mutta koska hän jaaritteli täysin asian vierestä Hobbes näki parhaaksi palauttaa mies ruotuunsa. Hän ei edes yllättynyt kun kolme muutakin ääntä tokaisi saman aikaisesti Ebertsin nimen, kukin omalla tavallaan. Kukaan ei ollut kiinnostunut miten tieto oli löytynyt vaan mitä oli löytynyt.

Eberts todellakin vaikeni ja meni asiallisesti asiaan. ”Cabrillo general Hospital lists a lightning strike victim in it’s neurological wing. A John Doe.”

Tämä kuulosti hiukan kaukaa haetulta, Hobbes pohti itsekseen. Monroe kuitenkin kumartui Ebertsin olan yli ja naputteli näppäimiä lyhyesti saaden tietokoneen piipahtamaan hänelle kuuliaisesti. Monroe luki uutta tietoa ruudulta. ”Look, the ER-log says he was recovered from the Mutual Financial Building.”

Hobbes tunnisti rakennuksen nimen. Se tuntui melkein liian hyvältä onnelta ollakseen totta, mutta se ei voinut olla sattumaakaan. ”That’s Fawkes.” Sen oli pakko olla hän.

Hän äkkiä tajusi että oli käyttänyt nimeä Fawkes. Hän katsahti Claireen, mutta hän ei näyttänyt edes huomanneen. Hän oli ollut silminnähden huolissaan Fawkesista siitä asti kun Monroe ja Hobbes olivat palanneet ja kertoneet näkemänsä ja nyt hän pureskeli kynsiään katsoen näytöstä Virkailijaan ilmeisesti odottaen mitä tämä päätti.

Hobbes oli käyttänyt nimeä Darien tavallisesti käyttämänsä Fawkesin tilalta juuri Clairen takia. Tuo nimi sisälsi niin paljon menneisyyttä että hän oli nähnyt sen parhaaksi. Clairen takia...

”Sir”, Eberts puhutteli Virkailijaa, ”this is not a secure database, it is ligthning encrypted, others could access it.”

Virkailija ei vitkutellut päätöksessään. Chrysaliksen vaara oli varteenotettava. ”Alright”, hän murahti. ”Get over there now.”

Monroe ja Hobbes lähtivät välittömästi. Claire jätti paperinsa tietokonepöydän kulmalle mutisten ’right...’ ja seurasi sitten agentteja vikkelästi.

---

Salamavalo välähti.

”Another one with you smiling!” pyylevä hoitajatar vaaleanpunaisessa kaavussa vaati hyväntahtoisesti huitoen metallisella lehtiöllään.

”OK...” hän nyökkäsi. Hän ryhdistäytyi hieman istuessaan sänkynsä reunalla ja yritti täyttää hoitajan toiveen. Salamavalo välähti uudemman kerran ikuistaen filmille hänen epäonnistuneen hymynsä. Hän oli yrittänyt, mutta ei ollut pahemmin hymyilytuulella.

Doris ei ilmeisesti ollut täysin tyytyväinen kuvaan, mutta ei pitänyt tarpeellisena ottaa enää lisää. Hoitajatar ajoi valokuvaajan hyvään alkuun ulos huoneesta ja palasi sitten potilaansa sängyn ääreen. Hän oli käynyt jälleen makuulleen (tai valtaisan tyynyn ja taittuvan sängyn ansiosta hän ennemminkin istui). Mitäpä muutakaan voisi potilas sairaalassa tehdä, eikö koko organisaatio ollut perustettu makoilua ja hermoilua varten?

“He's gonna take that one down to the news”, Doris selitti. ”They're gonna run it on the 6 o'clock and the 11 o'clock edition, and... well, we’ll just see who calls in!” hän totesi pirteästi. Hänen äänensä oli jokseenkin kimeä, mutta nainen oli kaikenkaikkiaan ystävällinen, vaikkakin hyvin kanaemomainen Hän hössötti ja huolehti kaikesta mistä vain keksi huolehtia ja osui hänen tielleen. Tämä sai hänen potilaansa aina välistä ahdistuneeksi, varsinkin kun hän ei ollut aivan vielä ehtinyt sulattaa muistinmenetystään. Nytkin Doris hyökkäsi pöyhimään hänen tyynyjään, asetellen ensin niitä, sitten miehen päätä niille, jatkaen puhettaan. Kai hän yritteli vakuutella että kaikki kyllä järjestyisi. ”We did this before with a woman who was in a carwreck. Her little girl saw mommy on TV, and we got them back together again.” Hoitajatar vaikeni vaihteeksi. Hän oli peitellyt potilaansa perusteellisesti ja siirtyi nyt tarkastamaan nyt hänen pulssiaan toinen käsi hänen ranteellaan ja katse toisessa rannekellosta aikaa ottaen.

Potilas tajusi että oli pitänyt puhetta ihan rauhoittavana. Puhetta ylipäätänsä ja sitä mitä se oli sisältänyt. Jos hänen kuvansa todellakin menisi uutisiin, pakkohan jonkun oli tunnistaa hänet. Se rauhoitti häntä. Jos hänellä oli vähänkään läheisiä, joku heistä kyllä tulisi. Hänen äitinsä tai isänsä, veljensä tai siskonsa, ystävänsä tai vaimonsa... Tai lapsensa... ”Doris”, hän kysyi hetken mielenjohteesta. Hoitajatar hymähti hänelle tuijottaen vielä kelloaan. ”You really think I have a little girl?”

Doris katsoi häneen, nyökkäsi ja hymyili. ”You might.” Hän mieitti tätä hetken. Miltä tuntuisikaan jos hänellä olisi pikkuinen tyttö... ”That’d be cool” hän mutisi.

Doris oli juuri ehtinyt alkaa kirjata ilmeisesti hänen pulssiaan ylös kun dr. Murav saapui paikalle avoimesta ovesta. "Doris, would you excuse us, please?” hän pyysi kohteliaasti.

”I’ll be back” Doris vakuutti pirteästi ja poistui.

Murav hymyili ensin leveästi, häiritsevän leveästi ja kun hän aikoi sanoa jotain, sanat jäivät puolitiehen ja hymy oli tiessään. Se pakotti aavistelemaan huonoja uutisia.

”What? What’s wrong?” hän kysyi.

Murav odotti vielä hetken vilkaisten alas käsiinsä. Niissä tohtori piti yksinkertaista kansiota, se oli pelkkä pahvinen tasku. Tämä taisi epäröidä. Ehkä hänestä tuntui tukalalta kertoa huonoja uutisia hänen muistinmenetyksensä päälle. ”Your x-rays turned up something interesting”, hän viimein ilmoitti ja otti esiin paksun tumman kalvon. ”Why don’t you take a look here with me...”

Murav piti röntgenkuvaa hänen edessään ja hän nousi istumaan nähdäkseen sen paremmin. Tai ennemminkin näkikö hän oikein. Hän tarttui kuvaan ja tuijotti sitä.

Tummalla pohjalla oli harmaalla ja valkoisella hänen kallonsa sivulta kuvattuna, paljaana ja yksinkertaisena, ilman hiuksia saati ihoa taikka lihaa. Mutta kuva ei muutenkaan ollut normaali. Hänen takaraivossaan oli taatusti sinne kuulumaton valkea, jonkin verran golfpalloa suurempi pyöreä läiskä, aivan kuin kuvassa olisi ollut valotusvirhe tai jotain. Mutta sellaisia ei kai röntgenkuviin tullut. Murav ympyröi sormellaan vielä alueen josta ’he olivat huolissaan’, aivan kuin se ei olisi ollut jo häiritsevän ilmeistä. Tämä meni yli hänen ymmärryksensä. Oliko tuo oikeasti hänen päässään...? ”What the hell is that?” hän kysyi typertyneenä.

Murav veti äänekkäästi henkeä lausuntoaan varten. ”It appears to be a type of braintumor.”

Sieltä se tuli, isku lekalla otsalohkoon. Murav mainitsi vielä miksi ’he’ sen kaltaisia aivokasvaimia kutsuivat, mutta ilman nimeäkin siinä oli liikaa kestämistä. Hän sulki silmänsä ja yritti rauhoitella itseään ja pidätellä vasta hiljattain lähtenyttä, takaisin hiipivää epätoivoa. Valitettavasti Murav jatkoi puheluaan. ”I’ll need your permission to run a few more tests, but, there’s no immediate indication of malignity—”

Hänen oli pakko keskeyttää, ärtyneesti. Ei hänelle sentään paskaa tarvinnut syöttää. Vai oliko tohtorilta jotenkin muka jäänyt tuo julman kokoneinen pallo hänen aivoissaan huomaamatta!? ”What are you talking about, ’there’s no indication’, it’s the size of a medizine ball, I mean I think I...” Hänem purkauksensa kuitenkin keskeytettiin.

“Excuse me...! Doctor...” Se oli Doris joka kirmasi innoissaan sisään. Hän siirsi Muravia melkein huomaamattomasti sivuun tieltään päästäkseen hänen vierelleen, kumartumaan lähelle hänen kasvojaan. ”There are some people here to see you... Darien.” Hän painotti nimeä ylpeästi hehkuen.

”Darien…?” Oliko se todellakin hänen nimensä? Doris nyökytteli vakuutellen että se oli. Darien… Hänen oli pakko irvistää. Todellakin liian hieno nimi hänen makuunsa. Ja hän oli aivan varma, kenen tahansa muunkin makuun.

Murav oli ensin katsonut hoitajattareen katseella joka viestitti, varsin tylysti: ’Mikä ihme on niin tärkeää että sinun pitää rynnätä sisään tuolla tavalla?’, mutta nyt hän osoitti jo suurempaa mielenkiintoa. ”His family’s here?”

”Oh, no, his co-workers.” Doris vaikutti olevan haltioissaan tästäkin seikasta.

Darien sen sijaan ei ollut onnensa korkeimmilla kukkuloilla. Mikään ei mennyt mitenkään ihanteellisesti. Hänelle ei ollut siunautunut edes sukulaisia jotka olisivat tulleet häntä katsomaan vaan hänen täytyi tyytyä työtovereihin. Voisiko tämä muuttua enää yhtään surkeammaksi?

Hän kehoitti, varsin tuskastuneena, Dorista tuomaan hänen vierailijansa sisään.

Sisään kulki kolme pukuihin sonnustautunutta miestä. Jälkimmäisten asustus oli hieman vaatimattomampi, puvuntakit olivat napittamatta ja vain toisella oli kravatti, sekin musta ja koruton. Vankkarakenteisemman rintataskusta pilkottivat aurinkolasit.

Näiden kahden ilmeet olivat järkkymättömät. Ensimmäisenä sisään askeltavan, käsiään selkänsä takana pitävän miehen kasvoilla kuitenkin koreili hymy. Hän oli siisti, asiallinen ja tyylikäs kiireestä kantapäähän. Puku oli vähintään Armani ja rintataskusta työntyi hienostuneesti esille valkoinen nenäliina, jota mies tuskin koskaan tulisi käyttämään. Kasvonpiirteetkin tuntuivat kuin kiillotetuilta, vaikkei hän kauhean nuori ollutkaan, ehkä nelissäkymmenissä.

Murav siirtyi hieman sivuun miesten saapuessa ja etummaisen lähestyessä Darienin sänkyä. "Hello Darien", tämä tervehti.

Darien nykäisi päätään viileästi tervehdykseksi, tarkkailen heitä vielä hetken. Etummainen - joka oli ehdottomasti kahden jälkimmäisen pomo - hymyili hänelle ystävällisesti Golgate Sensational Whitening -hymyään.

”Is that really my name?" Darien jatkoi keskustelua. Ehkä Doris oli sittenkin kuullut väärin, halunnutkin itse ajatella potilaansa omaavan jonkin nätin nimen ja siksi kuullutkin sellaisen.

"Sure is", mies vakuutti Darienin harmiksi. "You gave us quite a scare young man."

Darienin oli pakko huokaista sanoille 'young man'. Voi luoja... Kohta tämä varmaan alkaisi kutsua häntä 'sport'iksi. Mutta jos tästä avautuisi hänelle hänen elämänsä, kai hänen oli nyt pelattava mukana. "And you are...?" hän kysyi, välittämättä kuitenkaan peittää kyllästyneisyyttään.

"Well, I'm your boss", mies vastasi hyväntahtoisesti. "Ironically, we also happen to be quite good friends."

Tässä vaiheessa dr. Murav otti asiakseen esitellä itsensä ja se sopi oikein mainiosti, sillä Darien oli uppoutunut hetkiseksi ajatuksiinsa. Hän oli ystäviä pomonsa kanssa? No, se tästä vielä puuttuikin. Hän ei oikein osannut suhtautua asiaan. Hän oli jo maalannut itselleen elämän, tehnyt alustavat piirrokset ja kuvitelmat, eikä se näyttänyt tältä. Voi armahdus jos hän oli työnarkomaani, niin kuin hän kuvitteli tämän pomonsa olevan. Hän ei voinut kuvitella itseään pukuun. Ja missä he sitten oikein työskentelivät? Jossain toimistossa...?

Mies esitteli itsensä rivakasti pysyen silti asiallisena, paljastaen asioita joihin Darienin korva niiden yllättävyyden takia takertui. "Hello doctor, I'm Jared Stark, Central Intelligence Agency", hän väläytti Muraville sellaista henkilöllisyyspapereiden kylkeen kiinnitettyä virkamerkkiä, jonka kaltainen oli kaikilla poliiseilla, viranomaisilla ja agenteilla. Darienin mielenkiinto nousi huomattavissa määrin, mutta Stark upotti läpyskän takaisin povitaskunsa uumeniin, pois hänen uteliaaksi käyneen katseensa ulottuvilta ennen kuin hän ehti toipua hämmästyksestään.

Hän työskenteli CIA:lle...?

Stark jatkoi ripeästi, käyttämättä pistettä äskeisen lauseensa perässä. "Thank you for taking such good care of our Darien. We'll be taking him off your hands now." Hän sanoi sen noin vain. Aivan kuin hänellä olisi ollut kaikki valta maailmassa ja että kaikkien tulisi arvostaa sitä mitä hän teki. Se tuntui hänelle niin itsestäänselvältä ja vaikkei Darien myöntänytkään heti siitä hetkestä lähtien alkaneensa ihailla Starkia, häneen oli juuri ainakin syvästi ja hyvin positiivisesti vaikutettu. Auktoriteetti oli mielenkiintoista.

Murav ei kuitenkaan pitänyt tästä. "Mr Stark... I'm not just going to let one of my patients walk out of here because of a badge you just flashed." Hän jopa naurahti lauseensa lopussa. Hän yritti sanoa tämän kohteliaasti, yrittäen olla loukkaamatta Starkia, ja toisaalta itsevarmasti, yrittäen tehdä selväksi että hänellä oli tässä sairaalassa valta tehdä päätöksiä, ei viranomaisilla. Jälkimmäisessä hän kuitenkin epäonnistui.

"That's why you're a good doctor", Stark sanoi hymyillen, naamioiden pilkan kovasti leikkisyyttä muistuttavaksi. "If we could just get on phone to our superiours, I'm sure we could straighten this all out right away." Stark osasi mestarillisesti paljastaa äänestään vain tilkan vahingoniloa.

Darien nyökytteli Muraville haluten osoittaa että oli täysin samaa mieltä. Eihän hänen tarvinnut olla täällä enää? Hän halusi takaisin elämäänsä mahdollisimman nopeasti. Se oli juuri muuttunut kiinnostavaksi.

"I'll be right back", Murav totesi kireästi ja lähti Starkin kanssa huoneesta. Hänen kasvoilleen vääntämästään kohteliaasta hymystä ei ollut nähtävänä enää varjoakaan.

"Thanks, doc", Darien huikkasi hänen peräänsä. Hän ei ollut kauhean pahoillaan jos Muravin oma auktoriteetti saikin pienen kuhmun. Eikös lääkärin pitänyt ajatella potilaansa parasta?

Hän jäi kahden Starkin vanavedessä saapuneen herran ja Doriksen kanssa huoneeseensa. Doris pälyili miehiä varovasti, eikä sanonut mitään. Darien taasen tervehti lähempää heistä virnistäen, arvellen että ehkä tunsi heidät. Hänen tervehtimänsä vankkaleukainen miekkonen ei kuitenkaan juuri reagoinut, jatkoi vain hänen katsomistaan. Korkeintaan hu v*tt*neisuuden pilkahdus suupielessään. Tai ehkä hän kuvitteli sen. Hän oli varmaan liian innostunut tapahtumien juuri saamasta äkkipotkusta peräsimeen. Tai ehkä juuri se näkyi hänen naamallaan ja sille mies sisäisesti hekottelikin. Tästä päätelmästä huolimatta hän ei pystynyt pysäyttämään itseään, vaan kysyi, yrittäen peittää innostuksensa, "So I work for the goverment?"

Hän alkoi oppia ettei ollut kovin hyvä peittämään yhtään mitään.

CIA! Siistiä.

---

Hänet saatiin suostuteltua vapautettavaksi nopeammin kuin Darien ehti kysyä sukunimeään voidakseen harjoitella lausetta, jota jo himoitsi päästä käyttämään. "Darien Smith, Keskustiedustelupalvelusta." "Darien Jones, CIA!"

Darienille tuotiin vaatteet, joissa hän oli ollut löytöhetkellä ja hän puki ne päälleen tyhjässä huoneessaan. Darienin riemuksi hänen ei tarvinnut vaihtaa sairaalakaapua samantapaiseen jäykkään pukuun kuin Starkilla tai tämän hännystelijöillä. Hänen päälleen tulivat beiget housut ja beige takki, mutta erisävyiset ja täysin toisiinsa yhteenkuulumattomat ja hyvä niin. Paita oli harmaa ja hyvin ihonmyötäinen, mutta valintaa ei tarvinnut ihmetellä, sillä - Darien nyt vasta huomasi – hänen vartalonsa oli aivan hätkähdyttävän trimmissä kunnossa. Darien harmitteli ettei huoneessa ollut peiliä.

Hän poistui huoneesta käytävään, jossa kaikki muut odottivat. Dr Murav näytti edelleen happamelta ja syynkin (no, lisäsyyn) Darien hoksasi pian. Jared Stark piti kädessään hänen kallostaan otettua röntgenkuvaa. Murav tuskin olisi halunnut luovuttaa sitä.

"Öh, joo, minun pitikin itse asiassa kysyä sinulta tuosta..." Darien mutisi hieman epävarmasti Starkille raapien päätään. Hän oli unohtanut koko kasvaimen ja nyt se palasi turmelemaan hänen keveää mieltään.

"Ai tästä?" Stark nosti röntgenkalvoa, josta suuri valkoinen tahra oikein irvaili Darienille ja tökki iljettävällä epävarmuuden sormella hänen mielenrauhaansa. "Puhumme siitä sitten myöhemmin. Mutta voin vakuuttaa, että se ei ole mitään mistä sinun tarvitsisi vaivata päätäsi."

Darien ei voinut sanoa että helpottui noista sanoista, sillä Stark tuntui ennemminkin suuntaavan ne Muraville kuin hänelle, vain vielä hieman hienovaraisesti nälviäkseen tälle. Tohtorin suu olikin ärtymystä heijastavana viivana hänen kasvojensa poikki.

Darien hyvästeli ja kiitti Muravia ja Dorista kädestä pitäen. Doris hymyili hänelle leveästi ja Darien jo melkein odotti hänen suustaan pääsevän sen kaikilta palvelualoilta tutun ja varsinkin tämän naisen kimakkaan ääneen sopivan mainoslauseen: "Näkemiin ja tervetuloa uudelleen." Mutta Dorisilla ei sattunut olemaan niin kieroutunut huumorintaju kuin hänellä ilmeisesti oli.

Hissiin astuessaan Darien ei heti tajunnut sen peräseinää kattavaa peiliä, vaan häneltä meni hetki aikaa tuijottaessa jotain tyyppiä, joka ei laskenut katsettaan irti hänestä. Sarastus kajasti kuitenkin suhteellisen nopeasti ja Darien tajusi näkevänsä itsensä siinä kyyläämässä.

Hänellä oli heti tämän tajuttuaan heikko aavistus siitä, että oli nähnyt nuo kasvot jossain. Mahtavaa, muistan melkein miltä näytän... hän mutisi päässään sarkastisesti. Hän ei uskaltanut uskoa tuota aavistusta edistykseksi, sillä hän ei todellakaan muistanut yhtäkään yksityiskohtaa ennalta, vaan hänen täytyi katsoa ne kaikki läpi noista ventovieraista kasvoista.

Hän oli noin 190 senttimetriä pitkä ja harmaa paita todellakin laverteli hyvin suotuisasti että hän oli nostellut rautaa vapaa-aikanaan. Hänellä oli kapeat kasvot, ulkoneva leuka, suora nenä, korkeat poskipäät, tummat silmät, kevyesti ruskettunut iho ja kaiken kruunasi massiivinen tummaruskea hiuspehko, täysin pystyssä koko pesäke. Sitä ei varmaan ollut sopivaa sanoa edes itsekseen, mutta olosuhteet huomioonottaen hän antoi itselleen anteeksi. Olen ihan komea, hän yritti todeta mahdollisimman neutraalisti.

Darien näki Starkin nostavan hänelle suupieliään huvittuneesti peilin kautta. Darien käytti tilaisuutta hyväkseen aloittaakseen kysymykset joita oli alkanut sikiytyä hänen mielessään. Kaikkein tärkeimmästä hän ei saanut kiinni eikä hän oikein keksinyt mistä olisi hyvä aloittaa, joten hiuksensa mielessään hän kysyi seuraavaa: "Onko tukkani aina noin vain johtuuko se vain siitä hiljattaisesta salamaniskusta?"

Stark nauroi, hillitysti ja hienostuneesti. Hän ei vastannut, eikä Darien olisi vastausta tarvinnutkaan. Näin hän vain pääsi alkuun. "Tyylistä puheen ollen, käytänkö, tai siis pitääkö minun käyttää pukua, noin niin kuin työn puolesta?"

"En ole koskaan päälläsi sellaista nähnyt", Stark vastasi hissin ovien piipahtaessa auki. Hän viittasi kädellään Darienin vierelleen ulos.

Ja Darien jatkoi tykitystä. Hän pursui kysymyksiä kuin juuri puhkottu piñata karkkeja ja oli pelkästä uteliaisuuden tunteesta yhtä innoissaan kuin pieni lapsi olisi noista makeisista. Hän päästi suustaan aina ensimmäisen kysymyksen joka löysi tiensä aivoista kielelle, mutta tämä johti siihen etteivät ne olleet kovinkaan merkityksellisiä. Tämän lisäksi Darien päätyi myös vastailemaan niihin itse, arvuuttelemaan ja arvioimaan.

"Hey, ah, so anyway, how old am I?" hän kysyi heidän päästyään jo ulos, hypähtäen pirteästi jalkakäytävältä invalidipaikkojen sekaan. Darien kuitenkin jatkoi heti antamatta Starkille edes rakoa johon asettaa mahdollisen vastauksensa. "Wait, wait, lemme guess, aah... Twenty, what, eight, something like that, huh?"

Stark vain katsoi häneen ja hienoinen hymy käväisi hänen kasvoillaan. Mieheltä jäi useimmat kysymykset vastaamatta, osin koska Darien pyrki vastaamaan niihin itse tai keskeytti hänen vastauksensa uudella kysymyksellä tai koska häntä tosiasiassa tuon asiallisuuden kuoren alla ärsytti Darienin ylienergisyys, mistäs tuon tiesi.

"Oh hey, by the way, how much do I make?" Darien jatkoi vajaan parin sekunnin viiveellä edellisestä kysymyksestä, tämän tullen assosiaationa mieleen luvuista. Hän esitti kysymyksensä hieman piilossa heitä seuraavilta miehiltä, kävellen lähempänä Starkia, madaltaen ääntään. Kai hänellä nyt suurempi palkka oli kuin näillä, eikä Darien halunnut ärsyttää heitä edes vahingossa. Tukevampi heistä varsinkin näytti jo valmiiksi yrmeältä, aurinkolasitkin nyt silmillään. Darien oli tullut siihen tulokseen etteivät miehet olleet hänen ystäviään, vaan olivat vain tulleet mukaan hänen hakuretkelleen. Syystä taikka toisesta, jonka miettimiseen hän ei nyt hukannut voimiaan.

Stark vain naurahti yksinkertaisen äänteen.

Seuraavaksi Darien rohkeni kysymään seuraavaa, kahdenkeskiseen sävyyn: "Do I got a girlfriend?"

Tällä kertaa Stark katsoi häneen vähän pidempään. ”What?” Darien kysyi. Stark puhkesi hymyilemään. "What is s-- What, is she hot?" Darien innostui päättelemään ja sai Starkin jatkuvasta hymyilystä tarvittavan vakuutuksen. "Oh man, she's hot, isn't she? Is she?"

He olivat pysähtyneet ja vasta kun Stark vilkaisi merkitsevästi sivulle sen sijaan että olisi vastannut, Darienkin tajusi katsoa miksi.

Heidän viereensä oli parkkeerattu limusiini. Virtaviivainen, musta, tyylikäs, tummalasinen, kiiltävä limusiini. "Whoa, we're driving in this?" Darien kysyi hieman häkeltyneenä. Stark kohotti hymyillessään nopeasti kulmakarvojaan vastaukseksi. Darien katsoi takaisin autoon vielä sekunnin sisäistäen että kyllä, tällä sitä ajeltiin, ja päästi sitten ilmoille huudon heittäen kätensä ilmaan. "I LOVE amnesia!" hän julisti kovaan ääneen. Hän tarttui innokkaasti etupenkin matkustajan puoleiseen ovenkahvaan. Tulisivatko asiat tästä enää yhtään paremmiksi?

Hänen säkenöintinsä keskeytti ei kovinkaan etäältä kuuluva renkaiden vingunta. Darien nykäisi vaistomaisesti päänsä ylös.

Ulkomuotonsa perusteella ilmeisesti vuosien kärsimykset kokenut beige pakettiauto lähestyi sairaalan parkkipaikkojen sisäänajoväylää ja jarrutti sitten kirskuen itsensä sivuttain ajotielle parin kymmenen metrin päähän heistä. Matkustajan puoleinen ovi lensi auki jo hetkeä ennen kuin auto seisahtui eikä kuljettajakaan viivytellyt samassa tehtävässä kauaa. Matkustajana toiminut nainen astui kadulle, mutta ovensa suojaan, vetäen käsiaseen esiin ja tähdäten sillä avoimen ikkuna-aukon läpi heidän suuntaansa. Aivan heitä kohti.

Darien kääntyi Starkin puoleen. "What the hell is going on, look at that", hän ihmetteli ja oli kieltämättä hermostunut. Oli kuin nainen olisi tähdännyt suoraan häneen. Hän ei kuitenkaan ampunut.

"They're trying to kill you", Stark ilmoitti viileästi. "Let's go." Hän asetti kätensä Darienin olkapäälle ja samassa kuului ensimmäinen laukaus. Aurinkolasipäinen mies oli myöskin loihtinut itselleen aseen ja ampui epäröimättä naista kohti. Toinenkin hännystelijä oli kaivanut aseensa esiin, mutta tähyili vielä ampumispaikkaa puunrungon ja leveän sairaalatienviitan ollessa tiellä pakun väen turvana.

Nainen ampui takaisin useita laukauksia ja kuului metallin kilahduksia luotien turmellessa auton pintaa. Darienilla oli nyt, varsinkin Starkin sanojen jälkeen pelottava tunne, että luodit oli osoitettu vain häneen.

Starkin käsi oli äkkiä pakottava Darienin olalla ja sai hänet liikkumaankin. Stark yritti saada hänet autoon aurinkolasipäisen hännystelijän pitäessä ovea auki, ja enää hän ei yrittänyt tehdä sitä kohteliaasti. Mutta ei Darienia olisi tarvinnut pakottaa autoon. Ajatus että nuo kaksi pakun luona olivat hänen perässään, halusivat tappaa hänet, oli tarpeeksi pelottava. "Sorry, but this job sucks!" hän huusi ja ollessaan jo matkustajan penkillä, tyrkkäsi Starkin ja tämän käden pois ja iski oven kiinni heti kun ne olivat poissa tieltä.

"Darien!" Starkin huuto kuului heikentyneesti ikkunan läpi samalla kun hän tavoitteli oven kahvaa, mutta Darien sai sen lukkoon. "Darien, open the door!" Stark käski, joskin hän yritti saada sen kuulostamaan enemmän suostuttelulta, kohottaen ääntään loppua kohden. Hän myös yritti vielä saada ovea auki, mutta turhaan.

Darien kuuli ulkoa vielä tiheneviä laukauksiakin, mutta yritti keskittyä toimimaan. Hän kiemurteli ajajan paikalle eikä tuhlannut ajatuksiaan ihmetelläkseen miksi avaimet olivat virtalukossa. Moottorin hyrähtäessä käyntiin Darien kuuli vielä Starkin kommentoivan "Darien! This is not amusing" ja sitten hän pakitti renkaat äänekkäästi kärsien, kuullen vielä yhden ainoan kerran oman nimensä.

Darienin nopeasti kehitelty logiikka paolle oli, että pakuihmisethän olivat hänen perässään, eli oli pääasia että hän pääsi pakoon. Siksi Darienin omatuntoa ei kolkuttanut jättää työkaverinsa jälkeensä. Ei hän ollut edes ehtinyt kiintyä heihin kovin sydämellisesti. Ei ainakaan niin että se olisi sumentanut hänen pyrkimyksensä oman nahkansa pelastamiseksi.

Hän ajoi parkkipaikalta kovalla kiireellä, niin kaukaa pakettiautosta kun pystyi. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne hänen olisi kuulunut ajaa, hyvä että hän edes muisti miten ajaa, joskin kyyti oli niin karua, että hän alkoi epäillä omistiko ajokorttia. Suunnanvalintapäätökset olivat siis mahdottomia, eikä hän osannut tehdä päätelmiinkään perustuvia ratkaisuja tässä mielentilassa. Hyvä että edes itsesuojeluvaisto pelasi.

Ensin hän meni suoraan, sitten vasemmalle, sitten oikealle... Ja sitten hän olikin jo umpikujassa.

Se oli jonkinmoinen takasisäänkäynti suurempaan rakennukseen muutamine parkkipaikkoineen hieman katutason alapuolella. Darien ei olisi mahtunut limusiinilla kääntymään pitäen silti vauhtinsa, eikä jarruttaminen plus takaisin peruuttaminen kuulostanut hyvältä kun hän ei tiennyt seurattiinko häntä.

Hän parkkeerasi. Hän ei tiennyt mikä mielenjohde se oli, mutta niin hän teki. Äkkinäinen jarruttaminen ruutuun jätti auton jousittamaan reiluksi sekunniksi.

Darien yritti ajatella. Hän tajusi ettei parkkeeraamisesta ollut mitään hyötyä, sillä sulautumisen mahdollisuutta limusiinin kanssa ei ollut. Yhtä hyvin hän olisi voinut etsiä lastentarhan ja koittaa piiloutua leikkivien mukuloiden sekaan, joiden ikähaarukka oli kolmesta seitsemään. Toisaalta, mahdolliset takaa-ajajat tuskin ottivat huomioon että hän pysähtyisi näin yllättäen, aivan sairaalan läheisyyteen sen sijaan että olisi ajanut kovaa ja kauas. Vai seurasiko häntä ylipäätään kukaan? Ketään ei näkynyt. Eiväthän he voineet tietää mihin suuntaan hän oli mennyt elleivät he olleet lähteneet heti.

Ja nyt se omatunto sitten koputti takaraivon reunamilla, kun se itsesuojeluvaisto oli antanut tilaa. Jos pakuihmiset eivät seuranneet häntä, minne he olivat jääneet? Hoitelemaan hänen työtoverinsa? Mitä jos nämä olivat kuolleet?

Darien yritti ajatella selkeästi, mutta onnistui muodostamaan vain hajanaisia ajatuksia joista ei pystynyt muodostamaan kokonaisuutta, loogista toimintakaavaa, jota hän olisi voinut seurata. Hän oli luultavasti toiminut hätiköidysti, sen hän tiesi. Luoja, hänen verensä kuohui edelleen adrenaliinipitoisena ja otsalle oli kihonnut hikeä. Hän oli pelännyt ja pelkäsi edelleen. Kaikki mitä hän oli ehtinyt edellisen puolen tunnin aikana saavuttaa, huojui kuin risurakennelma.

Hänen täytyi pysyä rauhallisena. Hänen täytyi päättää mitä tehdä ja nopeasti sittenkin. Hän pyyhkäisi kämmenselällään hikeä otsaltaan kuin yrittäen samalla pyyhkiä pois pelkonsa.

Mutta hänen otsansa tuntui äkkiä kylmältä. Darien katsoi vaistomaisesti kättään. Mitä hän oli otsaansa oikein pyyhkinyt?

Hän jäi tuijottamaan kun sen näki. Se oli hopeaa, tai ainakin jotain harmaata, joka heijasti valoa valkoisen eri sävyissä ja peilasi auton mustaa sisustusta ja hämärää tilaa tummilla sävyillä. Mutta järkyttävintä oli se, että aine liikkui. Se pyrki peittämään hänen kätensä. Se oli ensin rakeista, mutta pienen pienet pisarat yhdistyivät yhtenäiseksi kiiltäväksi pinnaksi, joka kiersi ja peitti hänen sormensa. Se liikkui ensin hitaasti, mutta oli pian peittänyt hänen koko kätensä, ja jatkoi sitten valloitustaan hänen ranteeseensa, kivuten ylös hänen käsivarttaan. Hopea tarttui hänen hihaansa, mutta jatkoi etenemistään ihollakin, sillä kylmyydestä tunsi missä se oli matkalla. Kylmyys oli melkein yliluonnollista, ja se sai Darienille aikaan väreitä syvällä hänen selkäpiissään.

"Oh god..." hän henkäisi tyrmistyneenä. Hän avasi nopeasti tuulilasin yläpuolella sijaitsevan aurinkosuojan, jossa pienen läpän alla oli peili, nähdäkseen otsansa, jossa tunsi myös kylmyyden leviävän. Kiiltävää harmaata löytyi. Se levisi keskimmäisestä läikästä pitkinä noroina, aivan kuin hopeinen hikipisara olisi valunut hänen ohimonsa poikki jättäen harmaan vanan jälkeensä, tai verisuoni olisi juuri muuttunut hopeiseksi. Ainoa asia mitä Darien tajusi oli ettei hopea ollut irtonaista tai vierasta - niin epäloogiselta kuin se tuntuikin - vaan tuli hänestä itsestään, hänen huokosistaan tai jotain vastaavaa. Mutta tämä toteamus, jota olisi paremminkin pitänyt kutsua aavistukseksi, ei estänyt häntä hätääntymästä koko ajan yhä suuremmissa määrin, sillä hopea liikkui vääjäämättömästi. Kylmä oli epämiellyttävää, ja mitä laajemmalle se levisi, sitä ahdistavammaksi tunne muuttui. Pelon adrenaliini virtasi taas hänen suoniinsa.

Ja aivan kuin hänen pelkonsa olisi kannustanut hopeaa, se aallon omaisesti peitti hänen kasvonsa ja kylmyydenkin tekemästä aallosta pystyi tietämään, että myös hänen koko kehonsa koki saman. Kaikki sumentui kun hänen silmänsäkin jäivät tuon aineen alle. Hän näki kaiken samoissa väreissä kuin mitä hopean pinnalla oli leikitellyt harmaan sävyjä, ja limusiinin ohjaamossa vallitsevan hämärän takia hän näki tuskin ollenkaan omaa kuvajaistaan. Vain harmaata pimeyttä ja muutaman hopeisen linjan, jotka jäljittelivät hänen kasvojensa piirteitä.

Lopulta kaikki tummui. Darienilta meni hetki tajuta että hänen näkönsä ei ollut mennyt, vaan hän näki vain peilin kautta mustanpuhuvan kuljettajanpenkin. Penkin, jota hän ei ollut äsken nähnyt, koska hänen päänsä oli ollut sen tiellä.

---

Bobby Hobbes oli lähtenyt limusiinin perään heti kun se oli ohittanut pakun. Kunto ei ehtinyt alistua sen suuremmalle koetukselle kun hän jo näki mustan kulkuneuvon parkkeerattuna eräällä sivukujalla. Fawkes ei ollut ollut edes nopea ajaja, tyylistä puhumattakaan.

Hobbes juoksi auton luo ja kutsui samalla Fawkesia nimeltä. Mutta ohjaamossa ei näkynyt ketään.

"Fawkes, it's me", hän yritti samalla kun kurkkasi takapenkillekin, mutta ei sielläkään ketään ollut, ei näkynyt hiuskiehkuraakaan. Ja kutsuminen oli ponneton. Ei pelkästään siksi ettei Fawkesia näkynyt, mutta koska Hobbes muisti että miehellä oli muistinmenetys. 'Se olen minä' kuulosti äkkiä kovin typerältä.

Muutenkin Hobbes oli turhautunut. Fawkesin katoaminen oli syvä, joskaan ei aivan odottamattomissa ollut kuoppa heidän onnekkuutensa tiellä. Hobbes oli jo toivonut, että he olisivat voineet ottaa Fawkesin haltuunsa ja kertoa hänelle sitten kaiken mitä oli tapahtunut heidän omasta näkökulmastaan, puolueettomasta näkökulmasta. Fawkesilla ei olisi mitään yhteyksiä Arnaud'hun ja hän pääsisi vihdoin irti siitä valheiden ja perusteettoman luottamuksen verkosta, jonka Arnaud oli kutonut pelkän veljeyden varaan. Jos Fawkes voisi vain hetkeksi unohtaa tuon seikan, veljeyden Arnaud'n kanssa, hän näkisi totuuden. Sen, että Arnaud'n sydän oli mätä. Hän ajatteli vain itseään.

Ja he olisivat voineet päästäkin valistamaan Fawkesia, ellei tätä olisi tapahtunut. Nyt mahdollisuudet olivat juuri lennähtäneet käsivarren pituuden ulkopuolelle. Fawkes oli joko paennut ennen kuin Hobbes ehti paikalle tai sitten hän oli muuttunut näkymättömäksi, jolloin hän saattoi olla missä vain. Jos hän nyt muisti miten muuttua näkymättömäksi. Vaikuttikohan muistin menettäminen tuollaisiin asioihin?

Hobbes laittoi aseensa koteloonsa ja kuuli Monroen kiireisen äänen radiopuhelimestaan. "Hobbes, Chrysalis is on the run, where's Fawkes going?"

Hobbes irrotti radiopuhelimensa vyöltään ja vastasi Monroelle vieläkin hieman hengästyneenä. "He disappeared. I've got a feeling this thing's gonna get a whole lot worse before it gets better."

Ja se tunne oli vahva ja ilkeä.

---

He tapasivat korttelin päässä. Monroe ajoi, hän sai aina joskus pakon edessä luvan siihen, sillä paku oli Hobbesin. "Toinen Chrysaliksen agenteista sai osuman", hän raportoi luovuttaessaan kuskinpaikan Hobbesille. "Mahtavaa, nyt meillä on sitten ruumis", Hobbes kommentoi yrmeästi.

Monroe kiersi toiselle puolen autoa ja nousi taas kyytiin, Clairen viereen, joka istui keskellä. Hobbes manaili asettuessaan ratin taakse ja kysyi Clairelta sitten kireästi "Tiedätkö pystyisikö hän muistamaan miten muuttua näkymättömäksi?"

"Muuttuiko hän näkymättömäksi?" Claire kysyi innostuneella mielenkiinnolla.

"En tiedä, hän vain katosi!" Hobbes vastasi turhautuneesti, kohauttaen olkapäitään.

"Tuo ei ole kovin oleellista juuri nyt", Monroe huomautti.

"Itse asiassa, jos Darien osaa muuttua näkymättömäksi, se tarkoittaa ettei hänellä ole totaalista muistinmenetystä", Claire selitti. "Kun taas toisaalta", hän ajatustensa juoksu pääsi vauhtiin ja hän käänteli päätään Hobbesin ja Monroen välillä ja elehti käsillään, niin kuin hänellä oli tapana tehdä. "Jos hän pelkäsi ja adrenaliinia erittyi hänen verenkiertoonsa tarpeeksi, hän saattoi muuttua näkymättömäksi adrenaliinin elohopearauhaseen aiheuttamana reaktiona, ja elohopeoituminen taas saattaa johtaa muistikuviin, joidenkin synapsien elpymiseen, ja se saattaa aloittaa muistinmenetyksen purkautumiseen tai vähintäänkin se auttaa muistamisprosessin hyvään alkuun."

"Oletko varma tuosta?" Monroe kysyi epäluuloisesti, vivahde sarkasmia Clairen pitkää spekulointilitaniaa kohtaan.

"No, se on ainakin yksi teoria", Claire totesi vaisusti. "Saattaa hyvinkin olla että hän on tosiaan menettänyt lopullisesti muistinsa. Muistinmenetys voi olla niin monimutkainen juttu..."

Hobbes sai tuosta idean. "Auttaisiko jos saisit Fa- Darienin kansion sairaalasta?"

"Jos he saivat määriteltyä hänen tilansa niin tietysti", Claire vastasi. "Ja miksi he olisivat päästäneet Darienin lähtemään jos he eivät olisi?"

"Niin, sieppaaminen ei oikein kuulu Chrysaliksen tyyliin", Monroe totesi. "Ja heitä oli vain kolme, eikä Stark takuulla olisi henkilökohtaisesti osallistunut sieppausoperaatioon."

"Niin, Stark luultavasti käytti hyväkseen muistinmenetystä ja esitti Darienin sukulaista tai jotain vastaavaa", Claire jatkoi.

"Eli se on selvä", Hobbes keskeytti naiset palaten alkuperäiseen ideaansa. Hän käynnisti Goldan. "Jos poliisit ovat edes ehtineet paikalle, he eivät ole ehtineet edes ajatella mistä oli kyse. He eivät tutki Fawk- siis, tarkoitan, Darienin, osallisuutta vielä pitkään aikaan, eli he eivät tuppaa sairaalaan. Menemme siis sinne, otamme vähin äänin ja ripeästi sen, mitä tarvitsemme ja sitten katsomme jos voisimme löytää Darienin." Vaikka viimeisellä kerralla Hobbes oli muistanut pitää kielensä ruodussaan, hän oli silti tehnyt kahdesti saman virheen minuutin sisään. Nyt hän vaikeni soimaten huomaamattomuuttaan. Ohjatessaan autonsa liikkeelle hän tunsi Clairen silmät itsessään. Hän pystyi tehokkaasti keskittymään ajamiseen, muttei pystynyt jättämään katsetta pitkään huomioimatta. Hän vilkaisi tahattomasti Claireen, ja kun vahinko oli jo tapahtunut hänen oli pakko kysyä. "Mitä?" Tunne oli kuin kanilla ajovaloissa ilman paikkaa minne hyppelehtiä turvaan.

Claire otti aikansa vastaamiseen. "Ei sinun tarvitse tehdä tuota."

"Mitä? Mitä, tehdä mitä? Mitä minä tein?"

"Ei sinun tarvitse kutsua häntä Fawkesiksi", Claire sanoi pehmeästi, täysin ystävällisesti.

Seurasi painostava hiljaisuus. Matkaakaan ei ollut enää jäljellä. Hobbes oli ajanut varsin nopeasti sairaalan taakse sijaitsevalle pienelle henkilökunnalle varatulle parkkipaikalle, jossa oli myös heille tarkoitettu sisäänkäynti. Hiljentäessään vitkutellen vauhtia hän yritti hieman selitellä, kuin ilkeydestä kiinni jäänyt pikkupoika. "No, minä vain... /ajattelin/, että... tuota, että sinä... että et haluaisi, tai että voisin kyllä... juolahti vain mieleeni että, noh..."

Hän pysäytti auton ja käänsi avainta virtalukossa saaden Goldan vaikenemaan. Monroe puhui yllättäen. "En viivy kauaa." Niine hyvineen hän nousi autosta ja lähti sairaalarakennusta kohti. Hobbes ehti vain nähdä pienen hymyn naisen huulilla ennen kuin hän poistui autosta.

"Eikös meidän pitäisi...?" Hobbes sanoi Clairelle viittoen poistuvan Monroen suuntaan, mutta ei saanut lausettaan loppuun ennen kuin Claire pudisti päätään.

"Ei meitä tarvita. Alex on hyvä ihmisten kanssa. Hän tietää mitä tuoda ja miten toimia sen saadakseen."

Hobbes mutisi jotain omaa yhtenevää mielipidettään osoittavaa. Kyllähän hän tiesi mitä Monroe osasi.

Heidän välilleen laskeutui taas hiljaisuus. Hobbes ei olisi halunnut selittää, hänestä tuntui tukalalta, vaikka siihen oikeasti ei ollut mitään syytä. Hän oli vain ajatellut Clairen parasta. Ei tässä pitänyt näin käydä.

"Claire, ymmärräthän, ajattelin vain sinun parastasi... Ajattelin että näin pian sen jälkeen kun..."

"Bobby..." Claire aloitti kärsivälliseen äänensävyyn. "Siitä on jo kuukausia. Ja jokaisessa kirjeessä jonka saan, lukee päällä 'Claire Fawkes'. Jokaisessa henkilöllisyystodistuksessanikin lukee 'Claire Fawkes'. Luulen että olen oppinut kestämään sen. Ainakin jotenkuten. Ei sinun noin mitättömiä asioita tarvitse varoa."

Niinhän se oli... Hobbes mutisi itselleen. Hän häpesi. Jos hän olisi vain hoitanut tämän nimijutun kunnolla, ei tätäkään harmia olisi Clairelle koitunut. Se sai hänet vain takuulla ajattelemaan Keviniä, edesmennyttä aviomiestään, ja se oli juuri se asia mitä Hobbes oli tahtonut välttää. Hän oli epäonnistunut.

"Mutta se oli kaunis ajatus", Claire lisäsi täysin odottamattomasti. "Ja ajatushan on se mikä on tärkein."

Claire hymyili hänelle ja se vei osan syyllisyydestä mukanaan. Vaikka toikin tilalle oudon hämillisen tunteen. "No, siitä se ajatus lähtikin", Hobbes sai sanotuksi vaatimattomasti.

Clairen hymy ei hellittänyt hetkeen. Hobbes tuli ajatelleeksi taas lupaustaan, joka oli toiminut jo kuukausia hänen tienviittanaan. Hän oli luvannut Kevinille, että jos tämä kuolisi, hän pitäisi huolen Clairesta ja tekisi parhaansa Darienin hyväksi. Hän ei ollut koskaan edes harkinnut sitä mahdollisuutta että pahin tapahtuisi, mutta niin oli käynyt. Ja hän oli yrittänyt täyttää tuon lupauksen, parhaansa mukaan. Jokainen Clairen hymy oli hänelle pieni voitto.

Kevinin kuoleman jälkeen hän oli ollut Clairen vierellä ja yrittänyt tukea tätä. Nainen oli ollut murtunut, sillä oli rakastanut Keviniä kovasti. Mutta hän oli koonnut itsensä ja Darienin etsintä oli tuonut hänet pikkuhiljaa takaisin toimintaan ja myös työskentelemään Hobbesin rinnalle. Claire halusi auttaa Darienia yhtä vannoutuneesti kun Hobbeskin.

Mutta Claire oli loppujen lopuksi vain tohtori. Hän tiesi lähes kaiken minkä Kevinkin oli tiennyt, tiesi niistä DNA-muutoksista, elohopearauhasesta ja kaikesta muusta mitä Darienille oli tehty, mutta hänellä ei ollut koulutusta agentin tehtäviin. Siitäkin syystä Hobbes oli aluksi ollut sitä vastaan, että Claire oli mukana näissä hommissa, esimerkkinä nyt tänne tulo. Clairen turvallisuus ei olisi ollut vaarassa jos hän olisi jäänyt Virastolle, ottaen huomioon että tilanne puhkesi tulitaisteluksi asti. Vaikka tilanteen saamaa käännettä ei tietenkään ollut voinut etukäteen aavistaa, tuntui Hobbesista pahalta, kun oli joka tapauksessa sallinut Clairen tulla mukaan, vaikka olisi halunnut sen kieltää.

Mutta jo aikaisin Hobbes oli tajunnut, että mitä enemmän Clairella oli tekemistä, sen parempi. Kun Clairella oli jokin tavoite, kaikki mennyt tuntui unohtuvan. Hän ajatteli Keviniä sen verran että jatkoi sitä, mikä tällä oli jäänyt kesken, eli Darienin vapauden tavoittelua. Mutta hän ei ajatellut esimerkiksi sitä, että Kevinin kuolema pitäisi kostaa. Ei, hän oli tainnut kaventaa tavoitteensa tarkoituksella pystyäkseen unohtamaan murheensa.

Hobbesin kohdalla tilanne poikkesi, vaikka hänenkin tavoitteensa olivat tarkoin ennalta määrätyt. Ne olivat Claire ja Fawkes. Kevin oli ollut Hobbesin hyvä ystävä ja siksi lupaus oli hänelle niin tärkeä.

Mutta mikäli vain mahdollista, hän asettaisi Arnaud’n vastuuseen. Hän pakottaisi tämän maksamaan teoistaan.

8 NEWS FLASH
Meagan James:
We interrupt this program to bring you breaking news from the soutland violence. A shooting accured just hours ago at Cabrillo Hospital, one man is dead. Police are not releasing his identity at this time, tending further investigation of the incident and questioning of witnesses. However, hospital personnel report, that the violence began, when this man, an amnesia patient, was taken from the hospital by three men claiming to be government agents. Anyone, who knows this man or overheard the -------**, please call the police at the number on your screen.

Police Hotline 555-8000

Hosted by www.Geocities.ws