Homepage of Anu Heikkilä

¤¤ Home  ¤¤  CV  ¤¤  Articles  ¤¤  Gallery ¤¤ Links ¤¤

Taiteilija Eva Ryynänen tekee yhä töitä päivittäin

Ryynäsillä asuu rauha

Eva ja Paavo Ryynäsen koti Lieksan Vuonisjärvellä on ulkomaistenkin matkailijoiden pyhiinvaelluspaikka. Kun Ryynäset aikoinaan Paateriin muuttivat, ei tilalle ollut edes tietä. Nyt turistit pääsevät ihailemaan Evan tekemää kirkkoa, sekä hänen ateljeetaan asfaltoitua tietä pitkin. Taiteilijan kasvot ovat jo uurteiset, mutta suu hymyssä. Ryynäsen pariskunta on täynnä elämänviisautta ja kokemusta, sekä rauhaa, jota moni ei koskaan saavuta.
Evan omintakeinen tyyli on herättäneet uteliaisuutta ja kerännyt kysyntää taideteoksille ympäri maailmaa. Koskaan Eva ei ole halunnut matkia ketään, vaan on nauttinut siitä, että on saanut tehdä työtä omalla tyylillään.
Taiteilija on asunut ikänsä maalla lukuun ottamatta opiskeluaikaa Helsingissä. Paavon kanssa on tosin tullut matkusteltua. Lukuisista ulkomaanmatkoista kertovat Ryynästen kotiin karttuneet pienet puuveistokset.
Evan valoisa taiteilijan luonne näkyy talossa joka puolella. Koti on kokonaisuudessaan varsinainen taideteos, joka kertoo asujiensa elämästä kauniisti. Tuvan nurkassa on puinen kehto, jossa Paavo-isäntä ja hänen isänsä ennen häntä ovat keinahdelleet.

Puun erilaisuutta voi käyttää hyväksi

Ryynästen kotitalo valmistui 1953. Tupa on kahdelle hengelle varsin suuri. Tarkoituksena onkin alunperin ollut, että Eva mahtuu veistelemään tuvassa. Aikaisemmin Paaterin matkaajat saivat käydä talossa sisälläkin. Kirkon valmistumisen myötä matkailijoiden määrä lisääntyi niin paljon, että ovet suljettiin. Vieläkin utelias turisti saa kuitenkin kurkistaa tupaan oven suusta.
Kun astiankuivauskaapit tulivat muotiin veisti Eva sellaisen. Kurjet käyskentelevät kuivauskaapin ovissa, sisäpuolelle on kaiverrettu vuosiluku 1948.
- Täällä on sitten nämä vähemmän mukavat näköiset asiat, kertoo Eva raottaen upeaa seinätaulua, joka paljastuu sulaketaulun kanneksi.
Keittiön pöytä ja tuolit ovat talon emännän käsialaa, samoin televisiotasona toimiva nerokas tilanjakaja. Tuvan suuri pöytä on yksi esimerkki siitä luonnonlahjasta, joka Eva Ryynäsen käsissä vieläkin on. Puuhan on siitä hankala materiaali, että siinä on omat elämän merkkinsä. Oksankohdat ja halkeamat voidaan yrittää peittää tai sitten niitä voidaan käyttää hyödyksi. Pöydän pintaan on oksankohdalle taiteiltu ilmeisestikin tilhi pihlajanmarjatertun kimpussa. Taiteilija ammentaa luomisvoimaansa paljon suomalaisesta luonnosta.
- Näkemisen välityksellä tulee ne aiheet puusta esille. Käymme Paavon kanssa luonnossa kävelemässä, tosin vähemmän nyt kun Paavon jalka on huonompi.

Kylässä hyvä, kotona paras

Pariskunnan onnellinen yhteiselo lämmittää sydäntä. Eva tuumaa, ettei enää aiota paljon matkustella, kun ikääkin alkaa jo olla. Moni Paaterissa Evan ja Paavon yhä joka päivä työnsä touhusta tapaava vieras ihmetteleekin pariskunnan jaksamista. Ikää on jo yli kahdeksankymmenen ja yhä vaan pysyy taltta kädessä ja mieli kirkkaana.
Paljosta matkailusta huolimatta ei ole löytynyt Paateria parempaa asuinpaikkaa.
- Kyllä tämä suloinen Suomen maa on kaikiista paras. Jos kylässä hyvä niin kotona paras, tuumivat Ryynäset painokkaasti.
Opiskeluaikana Ateneumissa tuli kuitenkin nähtyä kaupungin menoa. Kaipaako taiteilija sitten takaisin kiivasrytmisempään Etelä-Suomeen?
- En ikinä. Silloin tällöin tulee Helsinggissä poikettua ja Lieksan keskustassa viikoittain. Sitä kun on syntynyt maatalon tytöksi luonnon keskelle niin se on ihan eri asia kuin jos olisi kaupunkilainen monessa polvessa.
Paavo Ryynänen sanoo leikillisesti Evan olevan sotasaalista. Pariskuntahan tapasi ensimmäisen kerran sota-aikaan. Sitten tuli häät ja muutto Pohjois-Karjalaan. Muutto Itä-Suomen perukoille olisi monelle nykyajan elävälle lähennellyt maailman loppua. Tuolloinen muutto koitui, voidaan kai sanoa, Evan pelastukseksi.
Eva arvelee, ettei taiteilimisesta Helsingissä olisi tullut mitään. Molemmat Ryynäset tarvitsevat tilaa ympärilleen, puita ja luontoa. Lieksankin kylät ovat autioituneet nopeaa tahtia. Ryynäset eivät ymmärrä tätä kaupungin vetovoimaa.
- Eihän siitä ole sataakaan vuotta kun Suuomessa nähtiin nälkää. Kaupunkiin vaan mennään ja eletään työttömyyskorvauksella. Itsetuntohan siinä menee, tuumii Eva.

"Isä ei osannut veistää hevosta"

Eva on veistellyt puusta koko ikänsä. Aivan lapsuudestaan hän muistaa sisuuntuneensa siihen, kun isä ei osannut tehdä oikein hevosen näköistä veistosta puusta.
- Isä korjas kerran rekkee ison tuvan latttialla niin minä otan puupalikan ja meen mankumaan isälle, että tee mulle hevonen. Isä ei miun mielestä ossaa hevosta tehä vaikka kuinka yrittää. Ja sitten minä ite tein ja se hevonen sopi tulitikkulootaan, mutta oli minun mielestä hevosen näkönen.
Nuorena tyttönä kotitilalla Evan mielipuuha oli lehmien paimentaminen. Nämä kun päivän ruohot syötyään märehtivät tuntikausia ja Evalle jäi aikaa veistellä. Perinteiset naisten työt eivät aina Evalle maittaneet. Ruuanlaitto ja vaatteiden tekeminen jäi veistelyltä vähemmälle.
- Viimeisellä luokalla oli pakollinen tehhdä miesten paita. Sitä äiti joutu välillä pesemään kun se nurkissa viereksi, naureskelee Eva muistellen tapahtunutta.

Puu tutuin materiaali

Eva on käyttänyt taiteessaan myös pronssia ja marmoria. Kaikkein eniten hän käyttää kuitenkin puuta, jota veistämällä on omintakeisella tyylillään noussut maailmanmaineeseen. Evan taltan jälki näkyy muun muassa Kolin ravintolan paneloinnissa, Tuupovaaran seurakuntasalilla, sekä lukuisten pankkien ja suuryhtiöiden edustustiloissa.
Paaterissa käyskentelee turisteja hiljakseen kuin lehmiä laitumella. Ryynästen koti on aivan kirkon ja ateljeen vieressä. Välillä turistit tuntuvat kurkkivan ikkunastakin sisään. Eikö tämä tällainen väenpaljous jo välillä väsytä? Puu tutuin materiaali - Jos minulla on aikaa passata kuutta lehhmää kolmekymmentä vuotta ja laitan ruuat ja tiskaan ja pyykkään niin ei noista matkailijoista sen vertaa ole vaivaa. Nythän meillä on pesukone, ettei tarvitse pyykkiäkään pestä, vastaa Eva kipakasti. Puu tutuin materiaali Lähtiessäni Paaterista kysyy Paavo Ryynänen vielä, että sainko sen mitä tulin hakemaan. Sainhan minä tämän haastattelun. Ja sainpa oikeastaan vielä paljon enemmänkin, mitä en kaupungista matkaan lähtiessäni arvannutkaan.

Anu Patrikainen (myöh. Heikkilä)
Julkaistu Karjalan Heili -lehdessä vuonna 1998