Kävin hiljattain Loomingu Raamatukogun toimituksessa ja siellä tiedettiin kertoa, että Leena Krohn on joskus saanut Finlandia-palkinnon. No hyvä niin. Minusta tämä kirja (Pereat mundus) on ihan kelpoa luettavaa. Tykkään kirjoista, joiden kirjoittajilla on huomattavasti parempi kielentaito ja laajempi sanasto kuin itselläni. Niiden lisäksi täytyy tietenkin olla mielenkiintoisia ajatuksiakin, joita Pereat munduksessa riittää.
Nykykirjallisuuden eräs pyrkimyksiä on tavoitella tavanomaisten genrerajojen rikkomista. Usein se jää kirjan ainoaksi päämääräksi, koska kirjailija saattaa unohtaa kaiken muun. Sen takia luen yleensä mieluummin klassista kaunokirjallisuutta, joissa tällaisia latteita tavoitteita ei esiinny. Mielestäni genrerajat eivät ole koskaan tavanomaisia, vaan niihin sisältyy jo klassisessakin kirjallisuustieteessä kaikki muodot, jotka ovat järjen mukaan mahdollisia.
Klassisen kirjallisuuden genrejaon ikuisuusongelma on novellin ja romaanin välinen raja. Tätä rajaa on Pereat mundus mielenkiintoisesti kosketellut, sitoen kirjan muotoseikat tukevasti kirjan aihesotkuun ja teemavyyhtiin, niin kuin hyvässä kirjallisuudessa pitääkin. Leena Krohnin kirjassa on sen takia huomattavissa selvää pyrkimystä klassikoksi, joten siitä kannattaa kirjoittaa pitempi analyysi kuin tämä minun essee.
Kirjan aloittaa Carl Sandburgin säe. Sitä seuraa sisällysluettelo, joka mainitsee lukujen otsikot. Kirjan tarina on erittäin pirstaleinen. Yhtenäistä juonta ei ole havaittavissa, paitsi Keinolemmen linjan novelleissa. On käytetty yksiulotteista jakoa lukuihin. Jokaisella luvulla on vahvoja novellin piirteitä. Jos kirjan kannessa ei lukisi romaani, voisi sitä pitää novellikokoelmana. Jokainen luku sisältää itsenäisesti käsiteltävän kertomuksen. Niissä ei viitata kirjan muihin lukuihin millään tavalla (poikkeuksena Keinolemmen linja). Viimeistä edeltävä luku, johon sisältyy Keinolemmen linjan yhteenveto, ja viimeinen luku, jota on viimeistä edeltävän valossa pidettävä Håkanin mielikuvituksellisen linjan yhteenvetona, antavat kirjalle "eräänlaisen romaanin" tapaisen päätöksen, mutta rakennetta jää kuitenkin hallitsemaan novellikokoelmanluonteisuus.
Kirjan henkilöistä tavataan vain kolmea useammassa kuin yhdessä luvussa: Håkan, tohtori Keinolempi ja hänen vaimonsa Ella (viimeinen on selvästikin sivuhenkilö sanan parhaassa merkityksessä ja esiintyy vain tohtori Keinolemmen kanssa samoissa luvuissa). Näistä Håkan kuitenkin ei ole kiinteä henkilö, vaan hänen nimellä esiintyy hyvinkin erilaisia hahmoja, eri-ikäisiä, eri ammateissa, joskus terveitä, joskus vammaisia. Tästä poikkeuksena kuitenkin se Håkan, joka esiintyy tohtori Keinolemmen kanssa samoissa luvuissa, on aina sama, mutta niissä luvuissa hänestä ei ole muuta tietoa kuin tietyntyyliset maailmanloppujulistukset, joita hän syöttää Keinolemmelle.
Mainittujen henkilöiden lisäksi toistuu useammassa kuin yhdessä luvussa myös minäkertoja, jota tavataan niissä luvuissa, joissa ei kerrota mitään tohtori Keinolemmestä. Minäkertoja on yhtä vaihteleva kuin Håkan, eri luvuissa eri ikäinen, joskus eri sukupuolta, sillä on eri luvuissa eri sukulaisuussuhde Håkaniin, joskus ei lainkaan sukulaisuutta. Täten tämä pysyväniminen henkilöhahmo ja minäkertoja, koska he saavat tarkoituksellisesti eri muotoja ja sen takia kuvastavat muistiharhoja, eivät poikkeakaan paljon ainutkertaisista hahmoista, vaan niitä voi periaatteessa käsitellä myös yhtä ainutkertaisina kuin todella ainutkertaisia hahmoja. Tai toisin päin: ainutkertaisia hahmoja, jotka muistuttavat toisiaan jollain tavalla, voisi yrittää olettaa samaksi hahmoksi lukujen rajojen yli. Tästä hienosta järjestelmästä poikkeavat kaksi viimeistä lukua, jotka vetävät yhteen tietyn osan galleriasta, nimittäin Keinolemmen asiakkaat.
Mikäli ymmärrän aiheen ja teeman (termien merkityksen) eron oikein, niin tässä teoksessa ei voikaan olla yhtenäistä aihetta, vaan jokainen luku, koska se kertoo itsenäisen tarinan, vaihtaa kertojaa, henkilöitä ja miljöitä, käsittelee täten myös itsenäistä aihetta. Ainoa useammassa luvussa käsitelty aihe -- tohtori Keinolemmen ja Håkanin sähköpostisuhde -- ilmoittaa kyllä kehittymisen merkkejä, koska tällä suhteella on sekä alku että loppu. Alussa Håkan kirjoittaa Håkanin nimellä, sitten jatkuu samatyylistä maailmanlopunjulistusta muilla nimillä. Sen jälkeen Håkanin viestit loppuvat ja Keinolemmen mieliharhat alkavat. Vedin sellaisen johtopäätöksen, että jopa kirjan varmin henkilö, tohtori Keinolempi, jolla on elinkeino, ammattitaito ja varallisuus, ei pysty suojautumaan maailmanmenolta, vaikka kirjan alussa näyttäisi siltä, että hän olisi teoksen hallitsevin hahmo, koko maailman terapeutti. Häiritsevän monihahmoinen Håkan, jolla on jokaisessa luvussa inhimillisiä heikkouksia tai epäinhimillisiä häiriöitä, voittaa lopuksi siinä mielessä, ettei Keinolempikään pysy omana itsenään. Kirjan kaksi viimeistä lukua, jotka on varmaankin tarkoitettu yhteenvetona sekä Keinolemmen linjalle että mahdollisesti myös muillekin luvuille ja sitä kautta aihepiirillekin, antavat vaikeasti hahmoteltavan aiheiden kimpun kokea viimeistä edeltävän luvun lopussa tapahtuvan maailmanlopun jälkeen uuden esiinnousun viimeisessä luvussa, jossa puhutaan pääasiassa kukista ja matematiikasta, jotka toimivat vertauskuvina elämän kauneudelle ja ihanalle järjestelmällisyydelle, jättäen lukijalle lopuksi lohduttautuneen mielenlaadun ja laukaisten monisuuntaisen ajatusketjun.
Teoksen nimi tarkoittaa suunnilleen "maailma katoaa". Se on peräisin latinan sanonnasta "pereat mundus, fiat justitia". Teemana on siis maailmanloppu, sivistyksen rappeutuminen sekä ihmisen osuus ja kohtalo niissä. Jos kirjailija keksi aluksi teeman ja alkoi muunnella sitä kirjan lukujen henkilöitä, miljöitä ja tarinoita vaihdellen, niin tulos on hämmästyttävä. Mainituin keinoin on kirjaan saatu äärimmäinen vaihtelevuus. Ja lopulta kaksi viimeistä lukua panevat miettimään lukujen keskinäistä suhdetta, pohtimaan niiden sisältöä ei vain yksitellen vaan myös yhdistellen. Joidenkin lukujen mieltäjärkyttävä aiheenkäsittelytapa mietityttää jo sinänsä, yhdessä viimeisten lukujen kanssa ne johdattavat lukijan kuitenkin vielä pitempiin pohdiskeluihin keskinäisistä suhteistaan sekä tietenkin teoksen teemasta. Tällaisen rakenteellisen ratkaisun takia kirja antaa syvällisemmän vaikutelman kuin ehkä muuten.
Muun muassa käsitellään tässä keinoälyjä, internettisuhteita, geenimanipulointia, maailmanlopunlahkoja, kuolemanpelon muotoja, koulua, rotu- jms. vihaa, yhteiskuntamuotoja, kaunokirjallisuuden säilymismahdollisuuksia (luku Mustiin pukeutunut sydän, todennäköisesti kirjailijalle yhtä vakava aihe kuin muut). Näihin liittyvät perhe- ja muut ihmissuhteet, työ- ja elämäntavat, paljon erilaisia ympäristöjä. Enempää ei kai voikaan yhdessä kirjassa käsitellä. Eräs asia, josta en kuitenkaan löytänyt mainintaa, on maaseutu, mutta jos kirja kertookin maailman tulevaisuudennäkymistä, niin eihän maaseudulla voi olla siinä mitään osaa tai arpaa.
"Juoni" on kyseisen kirjan kohdalla vähän hankala käsite, vaikea sanoa, onko se edes olemassa. Kirja pysyy kuitenkin koossa Håkaneiden ja Keinolemmen linjan avulla. Tarkoitan, että lukijan mielenkiintoa ehkä pitää yllä, jos hän ajattelee jokaisen luvun Håkanin olevan mahdollinen Keinolemmen asiakas.
Novellikokoelmarakenteella on se hyvä puoli, että vitsejä tai raflaavia kannanottoja etsivä kärsimätön lukija saa omansa ilman liikaa vaivaa: jokainen luku on itsekseenkin kokonaisuus, ei tarvitse seurata mitään juonta; olkoon tauko lukuhetkien välillä kuinka pitkä tahansa, edellisiä tapahtumia ei tarvitse koskaan muistaa. Lopussa kuitenkin ilmenee (kuten minulle valkeni, koska luin kirjan parissa viikossa pienin tauoin ja huomioin uusia lukuja lukiessani aina edellisiä niin kuin aina aiemminkin olen tehnyt), että "juonella" on oma kohokohtansa, nimittäin viimeistä edeltävä luku, jossa Keinolempi tapaa monet asiakkaansa. Se vaikuttaa koko kirjan kohokohdalta, vaikka Keinolempi ehkä vain hallusinoi. Tällä tavalla saavat myös romaanigenren ystävät omansa, mutta he eivät kai tule yhtä tyytyväisiksi luetustaan. Minä en kuitenkaan nirsoile liikaa.
Esseessäni tulin käsitelleeksi pääasiassa muotoseikkoja Leena Krohnin kirjasta, vähemmän sisällöllisiä yksityiskohtia. Ne viimeiset ovat kuitenkin mielenkiintoisempia ja niitä käsitellessä esseestäni olisi tullut huomattavasti pitempi ja olisin saanut siitä paremman arvosanan. Halusin kuitenkin olla rehellinen ja antaa jokaiselle käsitellylle seikalle sen arvon mukaisen paikan esseessäni. Jos olisin käsitellyt enemmän kirjan sisältöä, olisivat monet mielenkiintoiset yksityiskohdat jääneet vaille käsittelyä ajan ja tilan puutteen takia, joka olisi epärehellistä sekä kirjaa että esseeni mahdollista lukijaa kohtaan, koska tämänhän kuuluu olla tasapainoinen ja puolueeton tutkimus eikä mikään mainoslehtinen tai ylimalkainen kritiikkikirjoitustyyppinen yleiskatsaus kirjan hauskimmista kohdista. Sitäpaitsi nautin aina myös kirjojen muotoseikoista, en ainoastaan sisällöstä. Kyseisen teoksen kirjoittaja on kirjoittaessaan ottanut huomioon kumpaakin yhtä lailla. Sen takia tämä kirja ansaitsee vielä jonkun tutkimuksen minun esseen lisäksi.
© Erkki Sinijärv 2001-2004