Elokuvakerhot ja -teatterit 
(Takaisin elokuvakerhon kotisivulle)
Palaute on tervetullutta (vieraskirjaan)!
Elokuvakerhot ja -teatterit
Kari Uusitalon teoksen "Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet" mukaan nykyaikaisen elokuvakerhotoiminnan alkamisvuosi Suomessa on vuosi 1952. Tosin Helsingissä oli jo 1920- ja 30- luvuilla pyrkimyksiä vaihtoehtoisen elokuvatarjonnan kehittämiseksi, mutta viranomaistaholla ei suhtautuminen ollut aina ymmärtäväistä. Vuonna 1934 perustetun "Filmistudio Projektion" toiminnalle antoivat kuoliniskun keväällä 1936 ulkomailta lainatuista elokuvista perityt tullimaksut, joista kerho ei kyennyt selviytymään.
Helsingissä ja Turussa virisi erityisesti ylioppilasnuorison piirissä 1950- luvulla pyrkimyksiä uusien suuntien ja kulttuuri-ilmiöiden etsimiseen myöskin elokuvataiteen avulla. Elokuvakerho Studion, Akateemisen Filmikerhon ja Turun Elokuvakerhon viitoittamaa tietä seurasivat useat paikkakunnat: pohjoisimpina Kajaani, Oulu ja Rovaniemi 1960- luvun alussa.
Kerhojen tehtäviksi vakiintui hyvien elokuvien esittäminen jäsenilleen sekä keskustelu- ja esitelmätilaisuuksien järjestäminen herättämään kiinnostusta myös elokuvataiteen teoreettisia kysymyksiä kohtaan.
Kerhojen taloudellinen toiminta on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ollut epävarmaa.Vuonna 1956 perustettu ja 1990- luvulla velkoihin sortunut Suomen Elokuvakerhojen Liitto (SEKL) r.y. pyrki aikanaan helpottamaan kerhojen ohjelmistohankintoja ja toimi elokuvaharrastuksen puolestapuhujana valtakunnan tasolla. 1960- luvun vuosina SEKL myös takasi elokuvakerhojen filmivuokrasaatavat elokuvatoimistoille.
(asiasta lähemmin Martti Soramäen artikkelissa "Kuvia elokuvakerhojen ja elokuvakerholiikkeen vuosikymmenistä PROJEKTIO 2/86)
1960- luvun lopulla elokuvan liikealan ja kerhojen suhtautuminen toisiinsa muuttui. Elokuvan kenttä politisoitui. Syntyi ns. "kerhokiista", jossa kysymys oli kerho-ohjelmiston valintaperusteista ja elokuvateattereiden vuokrauksesta. Filmikamari halusi esille tulleiden epäkohtien vuoksi rajoittaa kerhojen näytöspäivien lukua ja kerhojen filmivalikoimaa. Kerholiike jakautui kahtia: SEKLin rinnalle syntyi mm. Elokuvakulttuuri r.y. Alalla saavutettiin jonkinlainen konsensus muutaman vuoden rähinöinnin jälkeen. Opetusministeriö alkoi rahoittaa alueellista elokuvaneuvontakokeilua ja kunnallisen elokuvatarjonnan kehittämistä.
Perinteisen kerholiikkeen hiipuminen alkoi 1980- luvun puolivälissä elokuvan liikealan keskittymisen ja kasvaneen elokuvien televisio- ja videotarjonnan vuoksi. Myös kirjastojen videolainaus vaikutti elokuvateatterissa tapahtuvaan klassikkoelokuvien tarjontaan. Yleisradion ja MTV 3:n valtakunnallisilla televisiokanavilla esitettiin vuonna 1995 820 elokuvaa. Elokuvateattereissa järjestettiin vuonna 1995 runsaat 143 000 näytäntöä. Esitettyjä elokuvia oli 479, joista ensi-iltakuvia oli 138. Teatterissa käyminen vähentyi niin, että vuonna 1995 suomalainen osti elokuvalipun keskimäärin yhden kerran. Vaihtoehdon teatterille ja televisiolle sekä vuokra- ja myyntivideoille tarjoavien elokuvafestivaalien, -kerhjen ja keskusten sekä kunnallisen elokuvatoiminnan katsojamäärät ovat kuitenkin edelleen satoja tuhansia. Elokuvien lainaus kirjastoista on lisääntynyt, samoin festivaalien suosio. Yleisten kirjastojen videokokoelmat ovat kasvaneet nopeasti: esimerkiksi kymmenessä suurimmassa kaupungissa ne yli viisinkertaistuivat yhteensä 68 000 videoon vuosina 1990-95. Vuonna 1995 Suomen yleiset kirjastot kirjasivat liki kolme miljoonaa videolainaa. Lainaus lisääntyi vuosina 1993-95 peräti 45 prosenttia. Kahdessa kolmesta kunnasta on ainakin yksi videoita lainaava kirjasto. Enemmistö kirjastojen videoista on elokuvia. Tietovideoiden osuus on kuitenkin paljon suurempi kuin vuokra- tai myyntimarkkinoilla, ja niitä myös lainataan ahkerasti. Kerhojen elokuvavälitys siirtyi Turussa sijaitsevalle valtakunnalliselle Elokuvakerhopalvelulle. Sen piirissä toimii nykyisin 30-35 pääosin korkeakoulujen ylioppilaskuntien tai kansalais- ja työväenopistojen kerhoa.
Elokuvien katsominen valkokankaalta edellyttää luonnollisesti elokuvateatteria tai muuta soveltuvaa huonetilaa, jonka tekninen varustus tekee elokuvien katsomisen mahdolliseksi. Yleensä elokuvateattereiden hoitajat Suomessa näkevät elokuvateatterin profiilia nostavan kerhomuotoisen tai muulla tavalla tapahtuvan elokuvien lisätarjonnan positiiviseksi yhteistyömuodoksi ja takaavat vuokrasaatavansa vastineeksi kerhoille hyvän toimintamahdollisuuden ja työrauhan. Suurten asutuskeskusten ulkopuolella elokuvatarjonta kaventuu voimakkaasti: esimerkiksi Kuhmossa on paikallisen elokuvateatterin ohjelmisto käsittänyt viime vuosina noin 40 elokuvaa vuodessa ja keskittynyt 85 - 90- prosenttisesti alkuperältään yhdysvaltalaisten tuotantoyhtiöiden elokuvien esittämiseen. Eurooppalaisia ja ylipäätään pienten tuotantoyhtiöiden elokuvia on - kotimaisia kassaelokuvia lukuun ottamatta - esitetty pääsymaksullisissa näytännöissä erittäin harvoin. Tätä olosuhteiden pakosta johtuvaa tilannetta kerhotoiminnalla pyritään paikkaamaan.
Vuonna 1973 perustetun Kuhmon elokuvakerho r.y:n tavoitteena on ollut edistää elokuvakulttuuria Kuhmossa mm. esittämällä sellaisia elokuvia, joita muuten ei näy elokuvaohjelmistossa ja järjestämällä yhteistyössä Oulun elokuvakeskus r.y:n kanssa Korpikinossa koulukino- ja lastenelokuvien esityksiä. Osittain kaupungin tukemana on järjestetty elokuvan teemapäiviä, kuten Kuhmo- aiheisten elokuvien esityksiä ja Pohjola-Nordenin organisoimaa Walhallan (Pohjoismaisten elokuvien Suomen näyttämö) levittämien ruotsalaiselokuvien esitystoimintaa. Yhdistyksen toiminta ei asialle omistautuneiden elokuva-aktivistien vähälukuisuuden ja nuorison muuttoliikkeen vuoksi ole päässyt suotuisasti kehittymään, eikä taloudellisiakaan voimavaroja juuri ole.
Elokuvakerhon tarkoitus ei missään tapauksessa ole karkoittaa normaalinäytäntöjen elokuvayleisöä, vaan perimmäinen tarkoitus on kasvattaa uutta elokuvayleisöä ja laventaa elokuvatietämystä. Onhan yleisesti todettu, että elokuvakerholaiset ovat myös keskimääräistä aktiivisempia normaalinäytännöissä kävijöitä.
Kuhmon elokuvakerho r.y. vastasi kiertueiden lisäksi kolmen ensimmäisen toimintavuotensa (1973 - 1976) aikana 16 mm materiaalilla Kuhmon elokuvan perustarjonnasta, koska elokuvateatteria ei paikkakunnalla ollut Teatteri Korpilinnan häviämisen jälkeen ennen vuotta 1976. Toiminta on ollut lyhytjänteistä ja taloudellisesti epävakaata. On luonnollista, että taloudellisten vaihtoehtojen etsimisessä joudutaan käymään läpi erilaisia ratkaisumahdollisuuksia ja kääntymään rahoittajien - yhteiskunnan instituutioiden ja elokuvan ystävien - puoleen. Tämä lienee luettavissa normaaleihin yhdistymisvapauksiin kuuluvaksi toiminnaksi.
Kuhmoniemen Tuupalassa syntynyt, maamme eturivin elokuvamiehiin lukeutunut insinööri Karl Emil Ståhlberg totesi jo talvella 1907, vuosia ennen helsinkiläisten elokuvateattereiden kiistaa elokuvien tekijän - ja esitysyksinoikeuksista:
"Me tulemme näyttämään kaikki hyvät elävät kuvat. Ei kellään ole monopoolia."
Me puolestamme jatkamme Karl Emil Ståhlbergin viitoittamaa tietä.
3.2.2001
Jukka Lankinen
Kuhmon elokuvakerho r.y:n puheenjohtaja