Elokuvan keksimisen aikoihin, 1890- luvulla, alkoi keksijöitä ja kehittelijöitä kiinnostaa myös elokuvaan liittyvän äänen toistaminen. Olivathan fonografi ja gramofoni jo pari vuosikymmentä aikaisemmin mahdollistaneet äänen taltioinnin ja toiston. Äänielokuvan kehittelijät joutuivat painiskelemaan kahden suuren ongelman kanssa. Kuvan ja äänen samanaikainen toistaminen siten, että esiintyjän suunliikkeet ja ääni kuuluisivat samanaikaisena oli ongelmista pienempi, joka saatiin ratkaistuksi yhdistämällä gramofoni ja elokuvakone mekaanisesti toisiinsa. Kuvassa Gaumontin laitteisto vuodelta 1902.
Suurempi ongelma liittyi toistettavan äänen kuuluvuuteen isoissa elokuvateattereissa. Ennen elektroniputken kehittelyä yritettiin erilaisia mekaanisia vahvistinjärjestelmiä: mm. Edisonin laitteistossa ääni vahvistettiin ilman avulla. Nämä kokeilut eivät osoittautuneet pitkäaikaisiksi
Miltei unohduksiin on painunut suomalainen keksijä Eric Magnus Campbell Tigerstedt (1886-1925), joka jo vuonna 1915 taltioi ääntä filminauhalle ja hankki useita äänielokuvapatentteja, jotka edelleen kehiteltyinä löytyvät miltei kaikista optisen eli valoäänen sovellutuksista. Myöskin elektroniputken kehittelijänä Tigerstedt tuli tunnetuksi: hän paranteli suurikokoista ja kallista Lieben- putkea sijoittamalla putken elektrodit sylinterimäisesti sisäkkäin (katodin ympärille hilan ja anodin) ja vahvistuskertoimet Tigerstedtin putkella olivat moninkertaiset Lieben- putkeen verrattuna. Maailmansodan olosuhteet mitätöivät kuitenkin Tigerstedtin arvokkaan elämäntyön. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja aloitti Tiger- merkkisten radiovastaanotinten teollisen ("The Tiger Manufacturing Co") valmistamisen. Hän kuoli New Yorkissa auto-onnettomuudessa saamiensa vammojen ja tuberkuloosin heikentämänä vuonna 1925.(Lisää faktoja Tigerstedtistä)
1920- luvulla sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ponnisteltiin äänielokuvan teknisten ongelmien ratkaisemiseksi. Äänen toisto levyltä kävi suurissakin saleissa mahdolliseksi vahvistin- ja kaiutintekniikan kehityksen myötä, mutta synkroniongelmat säilyivät. Levyäänimenetelmään perustuva elokuva oli käytössä 1920- luvun puolivälistä noin viiden vuoden ajan. Ongelmina olivat levyn nopea kuluminen ja uutena asiana tuli esiin vieraskielisen elokuvan kääntämisongelma. Mykän elokuvan aikana oli välitekstit voitu laatia yleisön kielellä (Suomessa suomen- ruotsin ja osin venäjänkielisiksi), mutta äänielokuvan pilkkominen välitekstein ei käynyt päinsä, vaikka tätäkin yritettiin. Vasta erilaiset dubbaus- eli jälkiäänitysmenetelmät ja pienillä kielialueilla elokuvan tekstittäminen kuvan alareunaan painettujen (filmin kalvo pehmennettiin ja kohokirjaimisella painolaatalla puserrettiin teksti ruutuihin) tai syövytettyjen (filmi vahattiin, vahaan painettiin laatalla teksti ja filmin paljastuneet alueet syövytettiin pois, minkä jälkeen vaha pestiin pois) käännöstekstien avulla ratkaisi ymmärtämisvaikeudet.
Lopulta äänielokuvan käytännöllisimmäksi ratkaisuksi osoittautui filminauhan reunaan kopioitu ääni, jonka taltiointi perustui äänen tahdissa värähtelevän tai vilkkuvan valon käyttöön. Mikrofonista saadut heikot sähkövirrat ohjasivat oskillografia, jonka antama, äänen tahdissa värähtelevä, kuvio tallennettiin äänikamerassa filmin reunaan.
ÄL=äänilamppu, L1, L2, L3 = linssejä M=maski, jonka "hampaiden" luku määrää äänipiirroksen ääniraitojen lukumäärän O=sähködynaaminen oskillografi, jolle on liimattu pieni peili P. N ja S= äänilähteen virroilla ohjattavan magneetin navat. RL=rakolinssi, joka läpäisee valon vain hyvin kapean raon kohdalta. ÄV=äänikameran äänirumpu, jonka akseliin on kiinnitetty pyörimistä tasaava huimapyörä HP. Oskillografin peili värähtelee sähkömagneettiin tulevia virtoja vastaavasti. Samalla tavoin rakolinssille heijastunut valoläikkä VL värähtelee ja valottaa rakolinssin kautta ääninegatiivifilmiä ÄNF vastaavasti. Peilioskillografin piirtämä äänipiirros on transversaali- eli hammaspiirros. Äänilampun tilalla voidaan käyttää myös äänen mukaan välkkyvää hohtolamppua, jonka välke ohjataan linssien kautta suoraan ääninegatiiville. Tällöin syntyvä äänipiirros on intensiteetti- eli rappupiirros.
