Äkkiä muistot alkoivat kummitella. Et vielä pystynyt paikallistamaan niitä, mutta siinä ne olivat. Muistojen värisevä, epätarkka. väreiltään kuitenkin kirkas kuvanauha, jonka yksi kela jo pitkään oli ollut kadoksissa. Ja se löytyi sattumalta täältä, Kuhmon työväentalossa olevasta elokuvateatterista, Kino-Miilusta, lastennäytöksestä "lapsuuden Non-Stop". Elokuvien silmänkääntötemput ja animaation Ihme, jonka niin kauan uskoi syntyneen vain Kippari Kallen pinaatin voimasta.
Sama lapsuuden kihelmöivä tunnelma oli tässä aulassa. Lippujen jonotus, makeisten valinta ja taas ikuisuutta ja tönimistä, ennenkuin vahtimestari lopulta avasi salin ovet ja kaikki ryntäsivät kohti punaisia, samettisia istuimia. Istuimet olivat aina samettia ja punaisia, olipa sitten kyseessä Bio Rita, Puisto Kino, Sininen Kuu tai Kuhmon Kino Miilu. Samaa punaista kuin piirretyn elokuvan ensimmäinen räjähtävä kuvaruutu. Ja silloin vasta sait panna suuhun ensimmäisen karamellin, muuten kaikki olisi saattanut epäonnistua, koko huolella synnytetty lumous haihtua.
Hieno kulttuurin tutkija Walter B e n j a m i n kirjoittaa siitä kuinka hän lapsena alkoi hahmottaa kotikaupunkiaan, Berliiniä. Kuinka matka vääjäämättömästi kulki kotipihalta sirkukseen tai eläintarhaan. Täällä Kuhmon kirkonkylässä tuo ympäristön ymmärtämisen reitti lapselle on vain hiukan erilainen. Se kulkee pihapiiristä torille ja sieltä Tapionkadun ja Rajakadun kulmaukseen - Kino Miiluun.
Rakennus on Kuhmon uusi työväentalo joka tänä vuonna on 20 vuotta vanha. Entinen työväentalo, joka rakennettiin 1900- luvun alkupuoliskolla, myytiin vuonna 1957 ja sittemmin purettiin. Myös Lentiirassa oli parakki vuosina 1947-1950. Mutta työväentalot ovat saaneet väistyä. Tilat kävivät myös täällä kannattamattomiksi. Talot purettiin tai otettiin muuhun käyttöön. Aika muuttui. Kuhmossa oli myös ennen elokuvateatteri, Korpilinna, vanhassa Suojeluskuntatalossa. Mutta aika muuttui. Tuli televisio ja sekä vanhemmat että nuoremmat istuivat sen ääressä.
Vuonna 1977 työväentalo vuokrattiin elokuvateatteriksi. Syntyi Kino Miilu. Aika muuttui. Ehkäpä ihmiset olivat kyllästymässä televisioon, ravintoloihin tai huoltoasemien kahviloihin. Elokuva tuo vanha ihme teki selvästi uutta tuloaan. Valot sammuvat ja valkokankaan tähtitaivas syttyy. Taas loistavat ja tuikkivat nuo ihmisen unelmat ja niiden taimet salin pimennossa. Taas tuikkivat tähtinä ihmislasten silmät.
Lastennäytösten piirroskuvat: "Looney Tunes" ja "Merrie Melodies"! Kuka voisi unohtaa näitä amerikkalaisten piirretyn elokuvan hulluntöitä. Chuck J o n e s i n, Tex A v e r y n ja Fritz F r e l i n g i n loihtimia ajasta ja paikasta, tavoista ja tottumuksista täysin välinpitämättömiä, läpikotaisin "älyvapaita" hahmoja, jotka viiden minuutin aikana hullun lailla poukkoilivat valkokankaalla: Väiski Vemmelsääri kumppaneineen.
Väiskin vetovoima ja ajattomuus käy hyvin tänään täällä Kuhmossa. Tämä amerikkalaisen elokuvan perinteinen juippi, joka omasi hengissä pysymisen hienoudet yhtähyvin suurkaupungin viidakoissa kuin pientilallisen porkkanamaassakin. Sen olemassaolon kamppailun kepulikonsteille oli yhtä helppo nauraa täällä kuin New Yorkissakin. Se toi mieleen elokuvien alkuaikojen suuren taian. Sillä oli vastineensa kaikkialla maailmassa. Suomalaisessa kansanperinteessä se-sama-jänis, joka alituiseen huijasi kaikkia muita luomakunnan asujia. Se imi voimansa suoraan 1800- luvun taiteiden perinteen aluskasvillisuudesta: sirkuksesta, pilakuvista, vaudeville-, varjo- ja nukketeatterista.
Lapsien odotuksen, hämmästyksen ja säikähdyksen jännite purkautuu hihityksen ja villin naurun meteliin, josta kukaan ei ole ulkopuolella. Ja me aikuiset soimme mukana sekä solisteina että kuorona. Kun poistumme esityspaikasta kuitenkin vain meille aikuisille paljastuu punaisten lamppujen salaisuus. Juuri niistä johtuu se, että minkä maailman elokuvateatterin tahansa minkä väriset istuimet tahansa näyttävät juuri siltä oikealta punaiselta.
TIMO AARNIALA