© Kyösti Tikkanen ketikkanen(at)yahoo.com
Kuva-albumi Ardenneilla isoäitiä katsomassa huhtikuussa vuonna 2008
Huhtikuu on paras hetki aloittaa pyöräretki Keski-Euroopassa. Teillä on tilaa. Autoilijat eivät ole vielä kyllästyneet väistelemään retkipyöräilijöitä. Kevät on kukkeimmillaan. Vihreyttä riittää. Punkit metsissä ovat virkeitä. Tämän lisäksi huhtikuussa ajetaan joukko tärkeitä yhden päivän klassikkopyöräkilpailuja. Meidät houkutteli Ardenneille La Flèche Wallonne, La Flèche Wallonne Femmes ja Liège-Bastogne-Liège, jotka ajettiin huhtikuun viimeisellä viikolla.
Poikkeuksena suomalaisista penkkiurheilijoista Ole ja minä olemme kiinnostuneita ammattikilpapyöräilystä. Kumpikaan meistä ei ole ajanut kilpaa mutta eipä moni F-1 fanaatikoistakaan ole edes nähnyt tuota ajoneuvoa. Ehdottaessani Olelle maaliskuun alussa retkeä kevätklassikoita katsomaan hän ei kauaa miettinyt ja niinpä lähdimme liikkeelle kahdestaan. Muita ei mukaan kysyttykään.
Meillä oli tiedossa saapumispäivämme, päivämäärät kilpailuille, lähtöpäivä ja etäisyydet alueella. Sen tarkemmin emme ajatelleet hirttäytyä suunnitelmiimme. Olen huomannut parinkymmenen vuoden pyöräretkikokemuksella, että liiallinen sitoutuminen suunnitelmiin aiheuttaa joutavanpäiväistä stressiä. Meillä oli riittävästi aikaa siirtymiin, tutustumiseen kilpailureittien avainkohtiin ja itse kilpailujen seuraamiseen. Jos intoa, ilmoja ja kuntoa riittäisi niin saattaisimme tehdä enemmänkin.
Ardennit ovat Belgian, Luxemburgin, Hollannin ja Saksan yhteisillä rajaseuduilla sijaitseva matala vuoristo. Eli varsin keskeisellä paikalla Euroopassa. Kaikenkokoisia kaupunkeja lentokenttineen on alueen ympärillä, mutta me menimme sinne laivalla ja junalla. Ei sekään ole tietenkään ympäristöystävällisin tapa matkustaa, mutta Pudasjärveltä on pitkä matka ajaa pyörällä paikalle. Laivassa sentään kuljetetaan myös rahtia. Ajatellessani niitä lentäen matkustavia ihmisiä joiden pitää rutistella miljoona maitopurkkia keräykseen saadakseen ekologisen jalanjälkensä pienenemään keskimääräiseksi olen kuitenkin itseeni tyytyvänen.
Siirtymä kohteelle konevoimin perjantaista sunnuntaihin 18.4.-20.4.
Minä lähdin Pudasjärveltä perjantaiaamuna seitsemän jälkeen bussilla Ouluun josta junalla puoli kymmenen jälkeen Helsinkiin. Espoolaisen Olen kanssa kohtasimme Rautatieasemalla neljän jälkeen ja siitä lähtien taitoimme matkaa yhdessä. Tallinkin Superfast-laiva lähti iltakahdeksan jälkeen kohti Rostockia. Tähän asti kaikki tapahtui hyvässä säässä ja ilman riitoja.
Laivalla tapasimme suomalaisen retkipyöräilijän lähdössä Pohjois-Italiaan ja Balkanille. Se oli meille kaikille ensimmäinen kerta tavata maanmies pyöräretkellä Suomen ulkopuolella tai matkalla sinne lukuunottamatta etukäteensovittuja matkaseuralaisia. Edellisestä voi hätäisesti päätellä, ettei retkipyöräily ole suomalaisille kovin yleinen lomanviettotapa. Olimme sentään aloittaneet Euroopan teiden kartoituksen jo 1980-luvulla. Ja ajopäiviä ulkomailla meillä oli yhteensä yli tuhat.
Elimme säästöluokassa eli meillä oli kokoussalissa lepotuolipaikat. Niitä emme käyttäneet, vaan nukuimme lattialla, kokolattiamatoilla makuupusseissamme. Samoin teki kolmaskin retkipyöräilijä. Aterioista kävimme vain seisovan pöydän aamiaisella. Laivalla oli varsin tylsää. Helsinki-Rostock-linjan tarkoituksena on kuljettaa ihmisiä, ajoneuvoja ja rahtia Helsingin ja Rostockin väliä. Harvempi sinne lähtee suomalaisittain perinteiselle kostealle laivamatkalle. Jopa laivan sauna oli turhankin kuiva.
Vuorokauden laivamatkailun jälkeen saavuimme Rostockiin illan hämärän jo syventyessä pimeydeksi. Emme lähteneet etsimään leirintäaluetta, vaan jäimme yöpymään muutamaksi tunniksi Tallinkin terminaaliin. Yöllä neljän maissa heräilimme ja lähdimme kohti Rostockin keskustaa. Terminaali oli sulkeutumassa viideltä. Tämä oli meidän villein leiriytymisemme ja ainut josta emme maksaneet mitään.
Koluuttelimme muutaman kilometrin isomukulakivitietä pimeässä. Meillä oli kyllä valot. Saksan lakien mukaan valottomalla pyörällä ei saa ajaa yöaikaan. Erään saksalaispyöräilijän mukaan jopa sakkorangaistus on mahdollinen. Lähiöalueella pääsimme kevyen liikenteen väylälle ja katuvalojakin oli. Ilman karttaa teimme yhden ylimääräisen lenkin. Kyltitystä ei ollut. Olen ajanut Rostockissa useita kertoja, joten minulla pitäisi olla jonkinlainen kartta kaupungista päässäni. Eksyminen tekee aina hyvää. Se pitää aivotoiminnan vireänä.
Keskustassa oli hiljaista, kuten sunnuntaiaamuna kuuden maissa voisi olettaakin olevan. Löysimme kyltityksen joka opasti rautatieasemalle. Lipunmyynti oli vielä kiinni. Muuten asemalla kyllä oli vilskettä. Konditoriapiste oli jo avoinna ja ostimme pientä purtavaa ja Ole kahvinkin.
Infopisteeseen saapui englanninkielentaidoton rouva kuudelta ja hän yritti opastaa meitä lippuautomaatin käytössä. Laite oli sen verran selkeä, ettei opastuksesta ollut apua. Suurin ongelma oli tietysti saada paikka pyörälle IC-junaan, mikä ei onnistunutkaan. Infon rouva kehoitti tulemaan takaisin tuntia myöhemmin, jolloin hän olisi saanut yhteyden Stralsundista lähtevän junan konduktööriin ja saanut kysytyksi häneltä oliko junassa vapaita pyöräpaikkoja. Niinpä lähdimme tutustumaan keskikaupungin nähtävyyksiin pyörän selästä.
Ole ei ollut erityisen vaikuttunut Rostockin elävyydestä. Ihmisiä oli tietysti liikkeellä hyvin vähän. Muutama illanvietosta palailija ja eräitä muita hulluja. Koetin vakuutella, että kuuluisa hansakaupunki Rostock oli aivan erinäköinen paikka päivällä, kun kadut olisivat paremmin kansoitetut ja liikkeet auki.
Kaupunki on siistiytynyt kovasti muutamassa vuodessa. Kadutkaan eivät ole enää auki. 1990-luvulla kaikissa itäisen Saksan kaupungeissa ja kylissä vaihdettiin viemäriputkistot ja muut romppeet maan alta. Suuri osa niistä oli Hitlerin aikaisia. DDR:ssä käytettiin enemmän voimavaroja alamaisten kyttäämiseen kuin infrastruktuurin ylläpitoon.
Keskustan ja Hansa-aikaisen sataman arkkitehtuuria ihmeteltyämme palasimme rautatieasemalle kyselemään pyöräpaikkojen perään. Nyt infopisteen rouva kehoitti meitä kysymään paikkaa suoraan lähtevän junan konduktööriltä. Eivät saksalaisetkaan ole aina kovin johdonmukaisia.
Siirryimme laiturille odottelemaan junaa. Lähtöaika oli 08:25. Junan saavuttua konduktööri opasti meidät viimeiseen vaunuun jossa oli tilaa ainakin parillekymmenelle pyörälle. Huhtikuu ei välttämättä ole vielä kiihkein pyöräilykuukausi Saksassa jossa kuitenkin jopa pari miljoonaa ihmistä tekee pyöräretken joka vuosi. Pyörän kuljetus on Saksan junissa helppoa, edullista ja niitä kuljetellaan hyvin paljon.
Meillä oli junamatkalla vain yksi vaihto Dortmundissa viiden tunnin matkustuksen jälkeen. Minä käytin aikaa hyväkseni ja vedin reilun tunnin nokoset pyörän vierellä makuualustan päällä. Korvatulppien avulla nukkuminen onnistui oikein hyvin. Konduktööri oli kysynyt Olelta olenko minä oikein terve vai miksi nukun. Dortmundissa vaihdoimme paikallispikajunaan jossa pyöränkuljetustilaa oli vähemmän mutta ongelmia ei ollut.
Pyörällä Saksasta Hollantiin sunnuntaina 20.4.
Aachenissa sää oli edelleen hyvä iltapäivällä neljän jälkeen. Kaupunki sijaitsee Saksan, Hollannin ja Belgian rajojen yhtymäkohdan tuntumassa. Teimme näön vuoksi muutamia havaintoja kaupungin arkkitehtuurista ja lähdimme sitten ajelemaan Hollannin puolelle, Vaalsiin, puolenkymmenen kilometrin päähän. Käytimme merkittyä pyöräreittiä mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Normaalia kevyenliikenteen väylää olisi päässyt Hollannin puolelle paljon mutkattomammin.
Samana päivänä, kun saavuimme Vaalsiin paikan oli ohittanut Hollannissa järjestettävä kolmas yhden päivän kilpailu Ardenneilla, joka kantaa hollantilaisen olutmerkin nimeä. Raittiusmiehenä minulta ei sille mitään tukea löydy ja päätin jättää sen katsomatta. Eikä kyse ole mistään klassikosta, koska kilpailu pidettiin vasta 40. kerran. Kyllä pyöräilyklassikolla pitää olla ikää yli 70 vuotta ennenkuin sitä kannattaa edes puoliklassikoksi nimittää. Mutta Kansainvälinen pyöräilyliitto UCI haluaa, että mahdollisimman monessa maassa ajettaisiin merkittäviä yhden päivän kisoja ja Hollanti on merkittävä pyöräilymaa. Hollannin Ardennikisa oli mukana UCI:n Maailmancupissa ja nyt UCI Pro Tourissa sen arvostuksen pönkittämiseksi.
Sunnuntai-iltana kaupat olivat kiinni Vaalsissa, pikkukunnassa (vajaat 10 000 asukasta). Yritimme ostaa jonkinlaista karttaa huoltoasemilta mutta valikoima oli surkea pyöräilijän kannalta. Meillä oli mielessä mittakaavaltaan 150 000-200 000 maantiekartta. No, kunnan opastaulun avulla löysimme leirintäalueelle ja jäimme sinne odottamaan maanantain arkea, aukiolevia kauppoja ja muita paheita.
Ruuastakin oli hiukan puutetta mutta söimme minun viimeisen jälkiuunireikäleipäni ja keitin meille soijarouheella vahvistettua pussijuustokeittoa. Saksa oli lähellä. Kivenheitto leiripaikoiltamme. Mehän emme ole villakorissa kasvatettuja, vaan nukumme hyvin teltassakin. Vähäinen puropahanen hoiti rajalinjan virkaa eikä piikkilankoja näkynyt. Toisella puolella oli maatila ja paikallisbussipysäkki. Pysyttelimme kuitenkin tiukasti Hollannin puolella emmekä lähteneet mihinkään hummaamaan.
Belgiaan maanantaina 21.4.
Aamulla jätimme leirintäalueen ja nousimme reippaan lyhyen nousun puronvarresta takaisin Vaalsin kuntakeskukseen. Nyt boulangeriesukuinen leipomokahvila oli auki ja kävimme siellä aamupalalla ja ostimme mukaan leipää. Kävimme oikeassa kaupassa ja saimme mukaamme senverran eväitä, että saatoimme lähteä rauhallisin mielin kiipeämään kohti Drielandenpuntia eli Hollannin, Belgian ja Saksan rajojen kohtaamispistettä. Matkaa teimme kolmatta kilometriä ja nousimme reilun sata metriä keskimäärin 4,7% nousua. Jyrkimmillään 9%. Tämä oli ensimmäinen oikea mäkemme tällä retkellä.
Drielandenpuntilla vieraillessamme kävimme samalla Hollannin korkeimmalla vuorella, 322,7 metrin korkeudella Vaalserbergillä. Tie menee huipun kautta. Edellispäivän pyöräkilpailu oli käynyt samalla paikalla ja vieraillut samalla Belgian puolella. Paikalla on näköalatorni kahviloineen mutta se oli kiinni vielä aamusta. Belgian puolella tie oli huonommassa kunnossa muttei sentään aivan mahdoton laskea vauhdilla. Vaalserberg on ulkoilualuetta polkuineen ja ihan miellyttävänoloinen paikka, vaikkeivät puut olleet vielä aivan lehdessä.
Belgia on keinotekoinen valtio Hollannin, Saksan, Luksemburgin ja Ranskan naapurissa. Belgialaisten suuruuden aika oli Gaius Julius Caesarin aikoihin jolloin prokonsuli Caesar nimitti Belgian gallialaiset (Belgae) rohkeimmiksi kaikista gallialaisista. Jo tuolloin kyse oli sekakansoista keltti- ja germaanijuurineen. Nykyisin tämä puskurivaltio saa vaivoin kasaan edes hallitusta, koska kahden suurimman kansanosan, hollanninkielisten flaamien ja ranskankielisten vallonien yhteistyö ei suju. Maan virallinen motto on kuitenkin "Yhtenäisyydestä voimaa". Mitään varsinaisia belgejä ei ole nykyisin olemassa eikä taida syntyäkään.
Ostimme huonon kartan jolla pääsimme jotenkuten eteenpäin, vaikkei tarpeeksi teitä ollut merkitty. Belgialaisissa pikkukylissä elämä oli rauhallista ja mikäs heillä oli ollessa, kun sääkin oli hyvä. Homburgin jälkeen tie oli katkaistu tietyön vuoksi ja käännyimme pohjoiseen kohti Remersdaalia. Eli kävimme Flanderin puolella Voerenin kunnassa. Graffitissa otettiin kantaa ranskankielisen Vallonian puolesta. Kielikysymys on merkittävä tuossa Flanderin pääalueesta erillään olevassa kunnassa. Yli puolet asukkaista on ranskankielisiä.
Maasjokivarressa emme viihtyneet pitkään, vaan siirryimme äkkiä Meusejokivarteen. Kyseessä on tietysti aivan sama joki mutta nimi muuttuu ranskankielisellä puolella. Suuntasimme lounaaseen kohti Liègeä ja ajelimme jokivartta teollisuusalueiden läpi kohti keskustaa.
Ole piti Liègeä likaisena pölyisenä kaupunkina. Minulle Liègen kokoiset (190 000 asukasta) ja vielä paljon pienemmätkin kaupungit ovat vain reitille sattuvia kirouksia. En tosiaankaan lähde pyöräretkille kaupunkeja katsomaan. Kaupungintalolla oli iso banderolli joka mainosti seuraavan lauantain Liège-Bastogne-Liège -tiedotustilaisuutta.
Minä vartioin pyöriä ja Ole kävi kaupungin turisti-infossa kyselemässä Liège-Bastogne-Liège tietoutta mutta mitään ei löytynyt. Leirintäalueista hän kyseli myös ja meidät opastettiin Tilffin leirintäalueelle Liégen eteläpuolelle Ourthejoen varteen.
Pysyäksemme asioista tietäväisinä ostimme La Meuse -sanomalehden ja tavailimme siitä kaikenlaisia tietoja. Keskityimme kuitenkin urheilusivustoihin joilla oli kattavasti tietoja tulevista pyöräkilpailuista.
Kysyimme tietä löytääksemme Tilffiin mutta loppujen lopuksi suunnistimme itse. Meillä oli vähän vaikeuksia päästä Ourthejokivarteen ja jouduimme palaamaan taaksepäin Meusejokivartta löytääksemme sillan jota myöten pääsimme yli ja pienemmän Ourthen varteen. Jokea seuraava pyöräreitti vaikutti arveluttavalta mutta niinpä vain selvisimme Tilffiin leirintäalueelle.
Ensimmäiselle taisteluareenalle Huyhin tiistaina 22.4.
Löysimme matkalla muutamia pienehköjä mäkiä pilvisessä säässä ja saavuimme puolenpäivän jälkeen Huyhin, parinkymmenen tuhannen asukkaan vanhaan teollisuuskaupunkiin. Vallonia on Manner-Euroopan vanhinta raskaan teollisuuden aluetta. Se oli aiemmin Belgian talouden kantava voima. Mutta nyt flaameilla menee paremmin ja he rahoittavat verotuloillaan pitkin hampain myös köyhempää ranskankielistä aluetta.
Minä kävin Huyssä pyörällä vuonna 1989 ensimmäisellä ulkomaanpyöräretkelläni. Minulla on muistikuva Meusejoen ylityksestä ja Huyn mukulakivikaduista. Tuolloin en ollut juuri tietoinen pyöräilyn kevätklassikoiden maantieteestä. Minusta oli mukavampi seurata kesäisiä TV-kuvia Ranskan ympäriajosta.
Myöhemmin kevätklassikoiden kalenteri painui paljon tarkemmin mieleeni. Pyöräilyn monumenteiksi luetaan Milano-San Remo, Flanderin ajo, Pariisi-Roubaix, Liège-Bastogne-Liège ja Lombardian ajo. Flanderin ajo, Pariisi-Roubaix ja Liège-Bastogne-Liège olivat perättäisinä viikonloppuina maantieteellisesti hyvin lähekkäin. Aloin suunnitella tosissani retkeä jona voisin katsoa noita kaikkia. Välillä olivat viikolla Gent-Wevelgem ja La Flèche Wallonne joten kahdessa viikossa olisin nähnyt viisi sangen erilaista kisaa mukulakiviklassikoista Ardennien klassikoihin. Sitten UCI ryhtyi kaupallistamaan kilpailuja ja siirsi hollantilaisten surkean yhden päivän kisan viikkoa aikaisemmaksi ja maineikkaan Liège-Bastogne-Liègen viimeiseksi. Urakasta olisi tullut kolmeviikkoinen ja mukana yksi vähemmän kiinnostava kisa pakkopullana. Ehkä joskus vielä lähden aikaisin huhtikuussa katsomaan mukulakiviklassikoita Flanderissa ja Ranskan Nordissa.
Olin ennakolta tutustunut Huyn puitteisiin internetin avulla. Tiesin jopa, että leirintäalue Tihangessa, liitoskunnassa, olisi auki. Kaupungin karttaa olin tutkinut netissä ja tiesin suurin piirtein missä oli Huyn seinä, Mur de Huy, La Flèche Wallonnen sydän. Le Chemin des Chapelles, kappelipolku oli tien nimi jota pitkin nousemalla pyöräilijä suorittaisi Huyn seinän, Mur de Huyn ja pääsisi pois syvästä Meusejokilaaksosta.
Huyn turisti-infossa meitä palveltiin hyvin ranskaksi. Mekin sentään senverran ymmärrämme, että tiedämme vähintään auttavan ranskankielentaidon olevan huomattavaksi eduksi vieraillessa ranskankielisessä Euroopassa. Saimme paitsi kaupungin kartan niin myös tietoa seuraavana päivänä ajettavasta La Flèche Wallonnesta ja julisteet sekä miesten että naisten kisasta.
Kävimme kaupassa matkalla leirintäalueelle, Camping Mosaniin ydinvoimaloiden naapuriin ja pystytimme teltat yhdelle tontille, jossa näkyi jo olevan yksi teltta. Söimme vähän välipalaa ja palasimme keskustaan tutkimaan olosuhteita. Urheilutapahtumana La Flèche Wallonne on ylivoimaisesti tärkein Huyssä. Tämä näkyi myös katukuvassa.
Ole halusi pyöräilyaiheisia postimerkkejä ja etsimme postia ensin turisti-infon ohjeiden mukaan. Paikalla näkyi olevan postipankki mutta oletimme, että jostain löytyisi oikea postikonttorikin parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupungissa. Vanhentuneen kartan (mitä emme tienneet) mukaan postikonttori olisi muutaman sadan metrin päässä jokivartta alaspäin. Löysimmekin rakennuksen mutta posti oli sieltä kaikonnut ja tilat olivat vuokrattavana.
Palasimme postipankille ja Ole löysi sisältä yhden työntekijän postin palvelupisteen. Minulla oli ulkona vaikeuksia polkupyörän paikoituksen kanssa. Naapurissa olevan muotiliikkeen pitäjän mielestä minun pyöräni ei sopinut komistamaan hänen yrityksensä julkisivua ja jouduin siirtämään pyörän kulman taakse ja vaijerilla kiinni syöksyputkeen.
Mitään filateliaosastoa ei postipankissa ollut mutta saimme jonkinlaisia postimerkkejä ja ostimme metrin pahviputken julisteiden lähettämistä varten. Julisteita ei kannattanut kuljettaa viikkoa pyörän päällä. Putkea lyhensimme 40 cm ja lahjoitimme ylijäämäpätkän takaisin Belgian köyhälle postilaitokselle.
Illanvietteeksi päätimme ajaa ylös Mur de Huyn rauhallisissa oloissa. Seuraavana päivänä ennen kisaa väkeä olisi varmasti tienpätkällä liikkeellä paljon. Pituutta nousulla on virallisesti vain 1300 metriä mutta jokirannasta lähtien enemmän ja suomalaisittain kovaa mäkeä jo alusta asti. Korkeusero on 128 metriä ja keskijyrkkyys 9,3%. Loivempiakin osuuksia on mutta jyrkimmillään mäki on kunnioitettava 26%. Suomessa vastaavia mäkiä on ehkä laskettelukeskuksien huoltoteillä.
Mur de Huy on senverran jyrkkä, että mummopyörällä nousua ei kannata kokeilla. Laskeminen on vielä mahdottomampaa. Rumpujarrun jäähdytys ei riitä ja jarruttamatta alas ei hengissä selviä. Kilpailuissa alas ei tulla läheskään yhtä jyrkkää mäkeä. Maantiekilpailuissa kovimmat tyypit ovat niitä jotka tällaiset mäet ajavat reippaimmin ylös. Maastopyöräilyn alamäkiajot ovat vähän sellaista koltiaisten hommaa.
Koska kyseessä on kappelien polku (Le Chemin des Chapelles) niin kappeleita tien varrella myös on. Otin seuraavana päivänä kuvan kuudesta kappelista mutta epäluotettavan Wikipedian mukaan niitä on seitsemän. Kappelipolun varrella oli monenlaista rakennelmaa viritettynä seuraavan päivän urakkaa varten. Kameratelineitä oli useita ja ylhäällä maalialueella rakenneltiin suurempaa keskusta kaljatelttoineen ja videotauluineen.
La Flèche Wallonne Femmes (joskus nimellä La Flèche Wallonne Féminine), eli naisten kisa aloittaa Huystä ja kilpailijat olivat jo paikalla yöpyen hotelleissa. Yhtäaikaa meidän kanssamme mäkeä nousi Saksan maajoukkue. Naisten kilpailuissa ajetaan paitsi sponsoroiduissa joukkueissa niin myös maajoukkueissa samoissa kisoissa. Ei nousu näyttänyt helpolta ammattiurheilijoillekaan. He tietysti ohittivat minut jyrkimmässä kohdassa jossa minulla oli vaikeuksia saada etupyörää pysymään maassa ja ajolinjan suoruudessa ei ollut kehumista.
Ylhäällä ei ollut kummempaa ihmettelemistä. Vedimme hieman henkeä ja lähdimme alas samaa tietä. Minulla oli levyt kuumina ja Ole talutteli alas jarruja säästelläkseen. Kävimme kaupungintalolla ja huomasimme myöhästyneemme naisten joukkueiden esittelystä. Emme olleet tutustuneet tarpeeksi tarkoin esitteeseen jossa asiasta oli kyllä mainittu. Kaupungilla emme keksineet muuta tekemistä, vaan vetäydyimme leirintäalueen suojiin. Päivä oli loppuun asti poutainen.
Leirintäalueella tutustuimme naapuriimme joka oli ranskalainen veteraanipyöräilijä ja oli tullut paikalle La Flèche Wallonnen vuoksi. Hän puhui vain ranskaa ja mutta sitäkin kovaäänisemmin. Kaverin kuulossa oli varmaan jotain vikaa. Äijä piti matkaradiota auki ja ääni kuului kautta koko leirintäalueen.
La Flèche Wallonne, itse toiminta keskiviikkona 23.4.
Aamu valkeni puolipilvisenä ja poutaisena. Söimme aamiaisemme ja lähdimme ajelemaan keskustaan. Mennessä kysyimme lusikkamieheltä eli tapahtuman liikenneohjaajalta (joita oli varmaan lukuisia) La Flèche Wallonne Femmesin lähtöpaikkaa. La Meuse -lehden mukaan se olisi Tihangessa eli liitoskunnassa jossa leirintäaluekin oli. Emme löytäneet sitä omalla etsimisellä, vaikka löysimme huoltoalueen urheilukeskuksesta naapuristamme. Lusikkamies opasti meidät Mur de Huyn huipulle ja kiistely loppui siihen.
Ajoimme uudestaan ylös. Väkeä ei vielä ollut liikaa paikalla ja ajaminen onnistui olosuhteisiin nähden hyvin. "Helposti" ei ole koskaan oikea sana kuvaamaan Mur de Huyn nousua. Ylhäällä viime hetken järjestelyt olivat käynnissä. Kävimme katsomassa rinteeltä Huyn yleisnäkymää. Näkyvimpänä maamerkkinä sojottivat kaksi ydinvoimalan jäähdytystornia.
Palasimme lähtöpaikalle ja katselimme valmistautuvia naisia sillä silmällä kuin poikamiehet katsovat heitä. Yllättäen huomasimme kuulutuksista, että naisten joukkueita esiteltiin taas. En tiedä oliko sitä tehty edellisenä iltana lainkaan. Joka tapauksessa joukkueet (25) kiipesivät palkintokorokkeelle esiteltäviksi. Leirintäaluenaapurimme seisoi eturivissä parhaalla katselupaikalla. Me tyydyimme takarivin paikkoihin.
Minun asiantuntevuuteni naispyöräilijöistä on hyvin ohut. Tiedän vain muutamia nimiä. Erityisesti suomalaisittain hauskoilta kuulostavat liettualaisnimet tarttuvat mieleen hyvinä kielivoimisteluina. Liettualaisnaiset ovat kovaa valuuttaa kansainvälisillä pyöräilymarkkinoilla. Kasvoilta tunnen aivan muutamia naispyöräilijöitä. Eipä heistä julkisuudessa paljon puhutakaan. Miesten puolelta pystyn nimeämään kymmeniä ajajia ja lopettaneita saman verran. Suomen medioissa pyöräilyuutiset keskittyvät dopingiin. Ehkä sillä kompensoidaan suomalaisurheilijoiden suoritusten harmaata ellei peräti mustaa dopingtaustaa jota on paha käsitellä.
Naisten joukkuevahvuudet vaihtelivat 5-6 jäseneen. Miesten kilpailuissa joukkuevahvuudet ovat harvoin alle maksimin ja erityisesti tärkeissä kisoissa alivahvuisuus voi johtua ainoastaan viime hetken sairaustapauksista. Naisten kilpailuja on paljon vähemmän mutta niin on kilpailevia naisiakin. La Flèche Wallonne on yksi heidän tärkeimpiä kisojaan ja varmasti vaikeimpia joten huonot mäkiajajat eivät siihen lähde mukaan ollenkaan. Polkupyörän taluttaminen vastamäkeen on pyöräilijälle yksi nöyryyttävimpiä kokemuksia, vaikka näin tapahtuu joka vuosi esimerkiksi miesten Ronde van Vlaanderenin mukulakivimäissä.
Naiset lähtivät Mur de Huyn päältä. Ensimmäiset sadat metrit heillä oli edessään "faux plat" (valetasanko) eli loiva vastamäki joka ei hirmujyrkän Mur de Huyn jälkeen "näytä" miltään. Mutta happivelkaiselle pyöräilijälle siinä on varmasti tekemistä kovastikin. Naiset eivät tietenkään olleet lähdössä happivelassa, vaan lähtivät liikkeelle reippaasti niin että kilpailun johtajan auto sai kiihdyttää mukavasti lähtöliputuksen jälkeen välttyäkseen jäämästä tientukkeeksi.
Naisten lähdettyä puoliltapäivin reilun sadan kilometrin matkalleen (103,5 km) meillä oli tunti aikaa odotella miesten saapumista ensimmäiselle Mur de Huyn nousulleen. Miehet olivat jo lähteneet liikkeelle lännestä Charleroin kaupungista ja olisivat ajaneet 65,5 kilometriä ylittäessään ensimmäisen kerran Mur de Huyn. Tästä vielä tunti eteenpäin he ylittäisivät sen taas. Seuraavan tunnin kuluttua naiset tulisivat maaliin ja nousisivat silloin ainoan kerran Mur de Huyn. Sillä aikaa miehet kiertäisivät pidemmän lenkin ja tulisivat maaliin noin tunti naisten jälkeen ajaen loppunousuna kolmannen kerran Mur de Huyn. Heidän kilpailunsa olisi 199,5 kilometriä pitkä.
Kilpailuissa oli tietysti muitakin mäkiä kuin Mur de Huy. Suomalaisittain ajateltuna todella kovia mäkiä. Miesten kilpailussa oli 10 luokiteltua nousua ja reitillä oli muitakin, pienempiä mäkiä. Naisten kilpailussa oli seitsemän luokiteltua mäkeä. Molemmissa kisoissa on erikseen mäkikilpailu jossa mäkien ensimmäiset ylittäjät saavat pisteitä jotka lasketaan yhteen lopussa ja eniten pisteitä kerännyt pääsee palkintopallille ja saa pokaalin kunhan vain selviää maaliin. Mäkien määrä ei tietenkään kerro kaikkea. Ranskan ympäriajossa ajetaan vuoristo-osuuksia joilla on vain kaksi-kolme mäkeä mutta ne ovat sitten sitäkin kovempia. Ardennien nyppylät pistävät hymyilemään niiden rinnalla.
Jätimme pyörät ylös ja hakeuduimme jalan jyrkimmän kohdan läheisyyteen kolmannen (minun laskujeni mukaan) kappelin kohdalle missä tie tekee hyvän mutkan ja kilpailijat ovat näkyvissä pitempään. Kappelin lisäksi sisäkurvin puolella ei ole muita rakennuksia näkyvyyttä haittaamassa. Paikalle kertyi tietysti paljon muitakin katsojia. Ei tietenkään niin paljoa kuin maaliviivan tuntumaan jossa kaljateltta sijaitsi ja suuri videotaulu helpotti kilpailuiden seuraamista.
Tällaisten kilpailujen järjestäminen vaatii todella paljon työvoimaa. Yhtäaikaa oli liikkeellä kaksi suurta kilpailua. Tietysti maalialueen henkilöstö ja liikenteenohjaus palvelivat molempia kisoja. Mutta molemmissa kisoissa piti olla mukana liikkuvaa henkilökuntaa autoineen ja poliisivoimat vielä päälle. Lippuja ei myydä, vaan tulot tulevat sponsorisopimuksista ja mainosmyynnistä. Huyn kaupunki ja Liègen provinssi olivat mukana rahoittamassa. Niille on tärkeää tulla mainituksi. Mekin olimme tulleet turisteina paikalle ja viivyimme kaksi yötä kaupungissa ja kehumme sitä näin jälkikäteen kovasti.
Mainoskaravaani eteni kilpailun edellä ja toi hiukan lisäohjelmaa katsojille. Mainostarroilla varustetuista autoista jaettiin monenlaisia ilmaisnäytteitä. Ranskan ympäriajoon verrattuna mainoskaravaani on tietysti varsin köykäinen mutta varmasti tärkeä tulonlisä järjestäjille. Paikasta mainoskaravaanista täytyy tietysti maksaa.
La Flèche Wallonnen järjestelystä vastaa ASO, Amaury Sport Organisation, joka vastaa myös Ranskan ympäriajon järjestelyistä. Muitakin hyvin tärkeitä kilpailuja ASO omistaa ja riidellessään UCI:n kanssa se on erittäin huomioonotettava tekijä. Suurten ympäriajojen järjestäjät (ASO Ranskassa, RCS Italiassa ja Unipublic Espanjassa) eivät olleet mukana UCI:n Pro Tourissa enää tänä vuonna (2008). Tämä aiheutti koko Pro Tourin vesittymiseen. Keväällä näytti siltä, että suurten ympäriajojen järjestäjät perustavat oman liigan ilman UCI:a. Klassisista pyöräkilpailuista vain muutaman järjestää joku muu kuin ASO, RCS tai Unipublic. Toisaalta edellä mainittujen järjestäjien kisoista riittää ohjelmaa sadaksi päiväksi vuoden aikana.
Jos pyöräkilpailun nimessä esiintyy sana klassikko jossain muodossa niin kyse ei silloin varmasti ole klassikkokilpailusta. La Flèche Wallonne alkaa olla pikkuhiljaa klassikko (ensimmäinen kerta vuonna 1936) muttei vielä monumenttisarjaa. Kaikkein naurettavin klassikkosanan väärinkäyttö tapahtui Englannissa 1990-luvulla, kun siellä ajettiin UCI:n World Cup-sarjaa (Pro Tourin edeltäjä). Rochester International Classic ajettiin vain yhden ainoan kerran vuonna 1997.
Pilvipeite alkoi pikkuhiljaa vahvistua. Sääennuste oli luvannut sadekuuroja. Miesten saapuessa ensimmäisen kerran Mur de Huylle aurinko loi vielä varjoja vaikka paistoi pilvipeitteen läpi. Joukko oli hyvin kasassa ja ohitti meidät minuutissa. Koko systeemin ensimmäisestä "course"-autosta viimeiseen, "voiture balain" eli luuta-auton ohitukseen kului alle 5,5 minuuttia. Eli autoletkaa oli todella riittävästi. Muita kuin kilpailuun liittyviä ajoneuvoja reitillä ei saa liikkua, vaan tiet pidetään suljettuina. Suomessa vastaavaa ei tapahdu kai muualla kuin Jyväskylän Suurajoissa. Pyöräkilpailuja varten teitä meillä ei juuri suljeta.
Ihmiset pitivät tyynesti paikkansa tien varressa. Väki oli iältään vaihtelevaa pikkuvauvoista haudan partaalla tasapainoileviin vanhuksiin. Pikaisella otannalla 4/5 katsojista oli miehiä. Moni oli tuonut istuimen mukanaan viihtyäkseen paikalla tuntikausia. Omilla eväillä varustautuneita oli paljon ja iltapäivän edetessä sen huomasi, kun silminnnähden humalaisia alkoi erottaa joukosta. Vähemmistöhän he olivat mutta erottuva sellainen.
Toinen miesten ohitus tapahtui kannustuksen hiukan lisäännyttyä. "Peloton" eli pääjoukko saapui yhtenäisenä mutta häntä oli varsin venynyt ja ajajista olivat jotkut jo keskeyttäneet. Ardennien klassikoihin osallistuvat erikoismiehet joista suurin osa ei aja lainkaan aikaisempia mukulakiviklassikoita joihin erikoistuvat toisenlaiset tyypit. Apuajajatehtävissä olevat joutuvat ajamaan molemmat kisat. Heidän tehtävänsä on pitää joukko kasassa kilpailun alkumatka.
La Flèche Wallonne, maaliintulot keskiviikkona 23.4.
Naiset saapuivat maaliin ennen iltaneljää ja vielä kuivassa säässä. Onnistuneita irtiottoja ei ollut tapahtunut, vaan pääjoukko saapui yhtenäisenä Huyhin. Kilpailijoiden kasvojen ilmeet Mur de Huyn nousussa eivät olleet naistenlehtien kansissa julkaistavia. Mieleen jäi kohdallemme aivan kärjessä rimpuileva walesilainen Nicole Cooke jonka kasvoista paistoi rehellisesti kipu. Yritys oli todella kova mutta mäki oli hänelle nyt liian vaativa ja hän jäi kahdeksanneksi. Hän on voittanut La Flèche Wallonne Femmesin vuonna 2003 vasta 20-vuotiaana. Toisen kerran vuonna 2005 ja kolmannen kerran seuraavana vuonna.
Suurimmat kunnian päivät Cookelle tulivat tänä vuonna (2008) elokuussa, kun Cooke voitti Pekingin olympialaisissa maantieajon. Syyskuussa hän voitti vielä maailmanmestaruuden ja on ensimmäinen pyöräilijä joka pystyi tuplaan samana vuonna. Cooke on yksi harvoista naispyöräilijöistä jotka tunnistan kasvoista. Kilpailussa tunnistamista helpotti se, että Cooke ajoi Britannian mestarin paidassa peräti kahdeksatta vuotta peräkkäin. Toinen huippubrittipyöräilijätär Emma Pooley tuli kisassa kuudenneksi. He ajoivat samassa, Ison-Britannian maajoukkueessa.
Voittoon kampesi Marianne Vos joka ei nimenä ollut minulle tuntematon mutta kasvoja en ollut oppinut. Meidät ohittaessaan hän oli tasoissa Cooken kanssa. Hän edustaa Team DSB Bankia ja on hollantilainen. Joukkue pitää mainita ennen kansallisuutta sillä maantiepyöräily on joukkuelaji (paitsi Jeannie Longolle). Marianne Vos on todellinen huippupyöräilijä sekä maantiellä, radalla että cyclocrossissa. Maailmanmestari kaikissa kolmessa lajissa ja ikääkin tässä kilpailussa vielä alle 21 vuotta. La Flèche Wallonne Femmesin hän voitti jo toisen kerran peräkkäin.
Toisena maaliin saapui Marta Bastianelli Italian maajoukkueesta, hallitseva maantieajon maailmanmestari, sekunti Vosista. Hänkään ei ollut ehtinyt vielä täyttää 21 vuotta. Hänellä kävi myöhemmin kesällä ohraisesti, koska hän jäi kiinni kielletyn laihdutuslääkkeen käytöstä dopingtestissä. Keveydestä on etua maantiepyöräilijälle. Radalla pärjäävät lihaskimputkin. Keveyteen voi tietysti pyrkiä olemalla syömättä. Anorexia nervosa on valitettavasti erityisesti naispyöräilijöillä hyvin yleinen sairaus.
Kolmantena maalilinjan ylitti Judith Arndt joukkueesta High Road (myöhemmin Columbia) kansalaisuus saksalainen ja ikää 32 vuotta. Hänkin on voittanut maailmanmestaruuden sekä maantiellä että radalla. Maaliin saapui 78 naista ja keskeyttäneitä oli 68. Tuloksen saaneista viimeinen tuli maaliin kahdeksan minuuttia voittajasta. Tämän jälkeen tuli vielä naisia maaliin mutta he olivat keskeyttäneet ja ajoivat Mur de Huyn ylös vain tutustumistarkoituksessa tai piinatakseen itseään.
Olen mielestä kaikkien aikojen paras suomalainen naispyöräilijä on Tea Vikstedt-Nyman. Minun mielestäni hän on Pia Sundstedt joka on sijoittunut La Flèche Wallonne Femmesissä kaksi kertaa toiseksi vuosina 1998 ja 2000. Kisaa naisille on pidetty vasta vuodesta 1998. Vaikka Tean ja Pian aktiiviaikojen väli oli lyhyt niin naiskilpapyöräily ehti muuttua ja kehittyä joten heidän kilpailu-uriensa vertailu on vaikeaa.
Naisten mentyä keskityimme odottamaan miehiä. Seurasin miesten kilpailua kännykän avulla wapin kautta. Cyclingnewsin (http://live.cyclingnews.com/wap) kommentaattorit kirjoittivat kuvauksia miesten kisan kulusta lähes joka minuutti. Ei ole monta vuotta, kun jätin vielä kännykän kotiin lähtiessäni kuukausiksi pyöräretkelle. Nyt olen jo niin kännykän orja, että se pitää olla päällä aina, vaikka en ole tärkeä ihminen jolle jatkuvasti soitellaan. Wap kertoi, että vettä oli alkanut sataa miesten niskaan. Meillä oli vielä pouta mutta pilvipeite näytti siltä, että tummemman kohdan sattuessa kohdalle saattaisimme kastua.
Sadetta ei tarvinnut kauan odotella ja ihmiset alkoivat hankkiutua sateenvarjojensa alle tai vetivät sadekamppeita niskaansa. Pikkukappelin katoksen alla tuli tungosta ihmisten vaikkeivät sateensuojaan tunkevat hartailta vaikuttaneet. Minä vetäydyin kamerakorokkeen alle, vaikka asuni jonkinasteista vettähylkivyyttä lupaakin. En kuitenkaan havainnut, että kukaan olisi jänistänyt ja lähtenyt kotiin. Belgiassa satelee enemmän kuin Suomessa ja ihmiset ovat tottuneet siihen.
Miehet tulivat läpimärkinä mutta vielä yhtenäisenä joukkona viimeiseen nousuunsa. Mukana oleva ainut suomalainen Kjell Carlström Liquigasista oli keskeyttänyt. Emme olleet häntä tunnistaneet aikaisemmissa nousuissa. Kjell ei totisesti ollut mikään ennakkosuosikki tässä kisassa eikä missään muussakaan ammattilaiskisassa. 81 pyöräilijää oli keskeyttänyt ja 119 sai tuloksen. Keskeyttäminen ei ole pyöräkilpailussa niin häpeällistä kuin hiihtokisoissa. Useampipäiväisessä etappiajossa keskeyttämistä pyritään välttämään, koska joukkuetoverit saattavat tarvita seuraavina päivinä. Osallistujista vain murto-osa lähtee tekemään henkilökohtaista tulosta. Carlström ehkä teki töitä kapteenilleen mutta tulosta ei syntynyt eikä se välttämättä ollut hänen vikansa.
Kim Kirchen High Road tallista (myöh. Columbia) selvisi voittajaksi. Toiseksi polki ammattikakkonen, Cadel Evans, Silence-Lotto. Kolmanneksi ehti "Il Piccolo Principe" Damiano Cunego Lampresta. Pyöräilyä mäkimaastossa treenataan siis menestyksellisesti ainakin Luksemburgisssa, Australiassa ja Italiassa. Viimeinen hyväksytty aika AG2R:n Julien Loubetille oli yli 10 minuuttia voittajasta.
Luksemburgin ruhtinaskunta on Ardenniklassikoiden naapurissa ja erittäin kova pyöräilymaa. Maailmanmestaruuskisoissa he saivat asettaa yhdeksänhenkisen joukkueen, kuten 10 muuta huippumaata (muilla mukaan huolituilla mailla oli pienemmät joukkueet, 1-6 jäsentä). Mutta luksemburgilaisia huippupyöräilijöitä ei ole paljon ja joukkueeseen haalittiin suurin piirtein kaikki joilla oli tarvittavan tason kilpailulisenssi. Suurin osa heistä ei ollut ajanut isoissa ammattilaisjoukkueissa.
Australialaisilla pyöräilijöillä klassikkovoittoja on vähän. Stuart O'Grady on voittanut Pariisi-Roubaixin, Phil Anderson Pariisi-Toursin ja Robbie McEwen vähän arvostetun Pariisi-Brysselin neljä kertaa ja siinä kaikki. Cadel Evans ei saanut voittoa nytkään. Italialaiset ovat pärjänneet klassikoissa aina hyvin mutta nyt Damiano Cunegolla ei ollut niin hyvä päivä kuin edellisenä sunnuntaina jolloin hän kiipesi korkeimmalle korokkeelle.
Kilpailun hännän ja luuta-auton ohitettua meidät lähdin pyrkimään huipulle. Se ei ollut helppoa sillä katsojat valuivat alaspäin ja heitä oli paljon. En ehtinyt miesten palkintojenjakoon mutta Marianne Vosia esiteltiin vielä saapuessani. Cunego meni talliautoonsa vierestäni. Muita huippuja en nähnyt tai tunnistanut ruuhkassa.
Pyörät ja varusteet olivat säilyneet hyvin vaijerilla valopylvääseen kiinnitettynä. Vesisade hellitti hieman ja lähdimme kotileirintäaluetta kohti. Tulimme alas merkittyä huoltoreittiä jota kisakin käytti. Näimme hyvin alas laaksoon ja ajattelimme oikaista leirintäaluetta kohti ydinvoimaloiden jäähdytyspönttöjen suuntaa. Pyörimme laaksonrinteeseen sijoitetulla omakotitaloalueella ja saimme todeta, että alas siitä ei pääse. Palasimme huoltoreitille ja selvisimme viimein alas.
Leirintäalueella seurustelimme jälleen ranskalaispyöräilijän kanssa. Hän oli lähdössä Dinantiin 75 kilometrin päähän. Hän selvitti meille tärkeänä tietona, että Liège-Bastogne-Liège päättyy Ansiin joka on itsenäinen kunta Liègen pohjoispuolella (mutta Liège on kasvanut kiinni siihen). Päivälliseksi lämmitin "petit salé aux lentilles" säilykepurkkiruuan. Linssejä, porkkanaa, sipulia ja sianlihaa. Söimme Olen kanssa makeisiin suihin.
Kohti Bastognea torstaina 24.4.
Aamulla, kauniissa säässä, jätimme vanhan Huyn ja poistuimme Meusejokilaaksosta. Eikä se ollut ihan helppoa. Saimme hien pintaan. Tavoitteenamme oli saavuttaa Liège-Bastogne-Liège kisan reitti (reilun 30 kilometrin päässä) ja ajaa sitä pitkin. Ammattilaiset pistelevät 261 kilometriä alle seitsemän tunnin. Me aioimme ajaa reitistä hiukan vajaat 200 kilometriä ja senkin kolmen päivän aikana. Mutta me olemmekin turisteja emmekä edes vannoutuneita kuntopyöräilijöitä.
Pysähdyin valokuvaamaan lihakarjaa, rotu Belgian Blue. Keisarinleikkausten arvet näkyivät lehmien kyljissä. Ylilihaksikkaat lehmät eivät useinkaan pysty synnyttämään, vaan vasikat täytyy ottaa ulos kirurgisesti. Ei aivan luomulehmärotu.
Ohitimme Wérisin ja katselimme hiidenkiviä, menhirejä eli merkkejä 5000 vuoden takaisesta kulttuurista. Silloin pyöräkilpailuja ei vielä ollut mutta ihmiset tekivät silti hulluja asioita. Oleen kivet eivät tehneet vaikutusta.
Pyöräni laakerit rahisivat uutuudenkarheuttaan. Valmistaja oli laittanut siihen myyntivaltiksi erinomaisen takavaihtajan, keskinkertaiset jarrut mutta höpöhöpönavat ja saanut minua kusetettua. Minä en ole tekniikkapuolella mikään velho eikä minulla ole tuolla alalla mitään kunnianhimoa. Olen kanssa kuuntelimme pyöräni rouskutusta mutta ajelimme eteenpäin ja muutaman päivän päästä laakerikuulat olivat hioutuneet pyöreiksi ja ääni vaimentunut. Tai sitten korva vain tottui siihen.
Ensimmäinen luokiteltu nousu Côte de Ny odotti meitä puolensadan kilometrin lämmittelyn jälkeen. Tavailimme La Meuse-lehden reittiselostusta mutta eihän siinä jokaista mutkaa ole selitetty. Luulimme nousun olevan ennen Nyn kylää mutta asia olikin päinvastoin. Osuimme kuitenkin oikean kirkon nurkalle ja lähdimme oikeaan nousuun. Tasamaata emme olleet ajaneet siihenkään asti mutta ei ollut epäilystäkään, että olimme luokitellussa mäessä.
Côte de Ny on 1,8 kilometriä pitkä ja keskijyrkkyys on 5,7%. Liège-Bastogne-Liègen mäistä se on helpoimmasta päästä ja Suomestakin saattaa löytyä vastaavia. Ylhäällä pääsimme takaisin isolle tielle ja päätimme pitää kunnon tauon korkealla kukkulalla hienon näköalan ääressä. Puut eivät vielä olleet lehdessä ja vihreys oli hentoisen vaaleaa. Lehtivihreää oli vielä vähän.
Seuraava mainitsemisen arvoinen paikka oli La Roche-en-Ardenne. Kooltaan se on minulle sopiva kaupunki. Asukkaita on vain reilu 4000. Turismi on tärkein työnantaja ja joenrotkossa sijaitsevassa kaupungissa onkin yllättävä vuoristotunnelma keskellä ylätasangon peltoja. Emme ostaneet kanootti- tai kumiveneohjelmaa Ourthejoelle, vaan tutkailimme miten reitti kaupungista ulos lähteekään. Leirintäalueita kaupungissa oli useita mutta emme poikenneet reitiltä, vaan jatkoimme kohti Bastognea.
Côte de la Roche-en-Ardenne sijaitsee isolla tiellä, on 2,8 kilometriä pitkä ja keskijyrkkyys on 4,9%. Oikeastaan nousu alkaa jo kaupungista mutta välillä on tasaista. Mäkikiriviivan jälkeen nousua löytyy kohta lisää mutta pikku alamäki katkaisee yhtenäisen nousun.
Saavuimme Orthoon kulutettuamme tunnin kahdeksan kilometrin matkalla. Leirintäalue houkutteli meitä. Oli jo ilta. Leirintäalueen yhteydessä oli vanha maalaishotelli (tai toisinpäin), jossa vastaanotto oli. Keskustelimme ranskaksi emännän kanssa ja saimme sovittua yöpymisen. Kuumaa vettä ei ollut käytettävissä mutta hinta oli silti sama. Minä kävin kylmässä suihkussa mutta Ole jätti väliin. Kylmässä suihkussa tulee säästettyä vettä ja energiaa mutta hien ja maantiepölyn saa kyllä pestyä.
Laittelimme ruokaa viileässä illassa ja kahdeksan maissa alkoi hiukan sataa. Olimme kuitenkin valmiita ja saatoimme vetäytyä telttojemme suojiin. Yöllä heräsin ja taivas oli tähdessä. Kuun edessä oli ohut pilviharso. Tämä oli retkemme kylmin yö mutta pakkasen puolella lämpötila ei tainnut käydä. Olimme 300 metrin korkeudessa.
Kääntöpisteelle Bastogneen ja takaisin pohjoiseen perjantaina 25.4.
Aamulla oli taivas vetäytynyt pilveen. Aavistelimme sadetta mutta sää pysyi poutaisena. Bastogne odotti meitä parinkymmenen kilometrin päässä. Ajelimme ylätasangolla loivia pikku mäkiä ylös ja alas noin 500 metrin korkeudessa. Bastogne ei ole puolivälissä kisaa, vaikka nimestä "Liège-Bastogne-Liège" voisi niin päätellä. Lähdöstä kääntöpisteelle olisi kilpailijoilla 110 kilometriä ja maaliin olisi vielä 151 kilometriä ja kymmenen luokiteltua nousua. Takana oli vasta kaksi luokiteltua nousua.
Kun Liège-Bastogne-Liège aloitettiin vuonna 1892, niin järjestäjät ajoivat Liègestä junalla Bastogneen laskemaan ja tarkistamaan osanottajat. Sitten he ajoivat junalla takaisin Liègeen vastaanottamaan maaliintulijat. Nykyisin junalla ei Bastogneen pääse. Niin se maailma on mennyt eteenpäin(?). Nykyisin myös Liège-Bastogne-Liègen järjestelystä vastaa ASO. Kilpailun reitti on vaihdellut jonkin verran vuosien aikana.
Bastogne on pikkukaupunki jossa on pienteollisuutta. Asukkaita on reilu 14 000 mutta kaikki eivät asu keskustaajamassa. Mikään turistikaupunki se ei ole ellei matkailija satu olemaan sotahistoriafriikki. Saksalaisten viimeinen merkittävä hyökkäysoperaatio vuodenvaihteessa 1944-45 tapahtui Ardenneilla ja Bastognen matkailunedistämisstrategia tuntui olevan 90% sen varassa. Amerikkalaiset olivat hetken piiritettyinä Bastognessa ja heitä käy vielä merkittävissä määrissä tutustumassa historialliseen taistelutantereeseen. Meitä pyöräilijöitä varten ei tuntunut olevan mitään. Ei postikortteja, ei matkamuistoja.
Ostimme leivonnaisia ja katselimme arkkitehtuuria. Bastogne ei ole ruma. Vanhat rakennukset on entisöity sodan jälkeen. Mutta meille riitti reilu tunti ja jatkoimme reittiä joka oli nyt kilpailujärjestäjien toimesta merkitty niin hyvin, ettei meidän tarvinnut suunnistaa ollenkaan. Seurasimme nuolitusta eikä eksymisestä ollut toivoakaan.
Houffalizessa kävimme supermarketissa ostamassa ruokaa lisäpainoksi, koska mäet eivät tuntuneet oikein miltään. Côte de Saint Roch on aivan kylän laidassa ja mäki alkoi heti liikenneympyrästä. Olen pienin vaihde ei ollut yhteistyöhaluinen, vaan vaati pitempää suostuttelua tasamaalla kytkeytyäkseen. Joten Olen täytyi vaihtaa pienin reilusti ennakkoon.
Côte de Saint Roch on lyhyt mäki. Vain 800 metriä pituutta mutta keskijyrkkyys on 12% ja 20% menee rikki muutamassa kohdassa. Me saimme kelata ihan tosissamme retkivarustuksinemme. Ylhäällä, mäkikiriviivalla, katse taaksepäin ei kerro mitään totuudesta. Työmatkapyöräilijälle Côte de Saint Roch on aivan liian ärhäkkä molempiin suuntiin. Mutta eiköhän joku hullu aja sitä päivittäin toimistoonsa.
Mäkikiriviivan tuntumassa oli pöytä penkkeineen kappelin vieressä. Pidimme lounastauon ja söimme mäen tuoman ruokahalun avulla kilotolkulla kuormiamme keveämmiksi. Aurinko oli alkanut paistaa mutta takki oli syytä laittaa päälle. Nousun olin puristanut T-paidassa.
Tauon jälkeen risteyksiä oli tämän tästä. Hyvän reittimerkinnän ansiosta selvisimme mainiosti eteenpäin kinastelematta. Seuraavalle luokitellulle mäelle oli yli neljäkymmentä kilometriä ylängöllä. Reitti ei toki kulkenut tasamaata emmekä me tylsiä tasankoja olleet tulleet etsimäänkään.
Salmchâteaussa, pikkukylässä linnanraunioineen, pidimme jäätelönsyöntitauon. Kävimme sekatavarakaupassa, alimentation, fruits & legumes, lotto, librairie. Ilma oli suorastaan kesäinen. Laskimme muistomerkistä maailmansodissa kaatuneita ja yritimme ymmärtää paikallisten kotkotuksia.
Ajoimme hetken isolla tiellä N68 suuntana pohjoinen. Sitten tiukat tienristeykset alkoivat jälleen ja lähestyimme Côte de Wannea etelästä joka jälkikäteen tuntui huomattavasti helpommalta puolelta. Tämä nousu oli vankan kuusimetsän suojissa. Laskussa saimme jarrut mukavasti laulamaan tiukoissa mutkissa.
Viimeisenä ponnistuksena ajoimme Côte de Stockeun. Saavuimme jo Stavelotiin jossa aioimme yöpyä. Stockeun mäki on pirullinen sivulenkki reitissä joka palaa kohta samaan sillankorvaan josta mäki lähti nousemaan. Alhaalla luki "Steele Eddy Merckx" ohjeena huipun muistomerkille. Kapean kadun nimi oli yksinkertaisesti Stockeu. Se on varmaan kuorma-automiesten painajainen.
Ole suoritti vaihteenvaihtoseremoniansa ja Côte de Stockeulla totisesti tarvitaan pienintä vaihdetta. Pituutta nousulla on vain 1,1 kilometriä ja keskijyrkkyys on 10,5%. Yhdessä kohdassa oli hetkellisesti niin jyrkkää, että minulla oli vaikeuksia pitää etupyörää maassa ja suunnassa. Ja eiköhän vain joku paikallinen tullut juuri vastaan maastoautollaan, kun minä taistelin ohjauksen kanssa. Selvisin ohituksesta jalkaa maahan laittamatta. Viimeiset 50 metriä olivat suorastaan helppoa.
Paikalle oli jo tuotu siirrettävät kaiteet ja merkkinauha jonka tarkoitus oli pitää ihmiset poissa tieltä oli vedetty kireälle. Odottelin Olea laella ja aloin jo epäillä oliko mies selvinnyt noususta lainkaan kunnes tuttu turkoosi lippalakki alkoi nousta näkyviin. Hänellä ei ollut pyörässään niin pieniä vaihteita kuin minulla ja nousu oli ollut todella vaikea.
Ylhäällä meitä odotti kivestä kohoava pronssinen Eddy Merckx ja luettelo hänen saavutuksistaan. 525 voittoa, 31 yhden päivän klassikkoa, 3 maailmanmestaruutta, 5 Ranskan ympäriajoa, 5 Italian ympäriajoa, 7 Milano-San Remoa ja 5 Liège-Bastogne-Liègeä etc. Ainoa Espanjan ympäriajon voitto oli jätetty kirjaamatta erikseen ja jätetty sisältymään luokkaan "etc" 19:n muun klassikkovoiton kanssa. Merckx itse oli pitänyt muistomerkin paljastusta vähän nolostuttavana ja arvellut, että eikö sellaisia tehdä vain edesmenneille suuruuksille.
Ole oli innoissaan steelestä. Hän oli etsinyt kohokohtaa retkeltä kuvauskohteeksi ja nyt oli mielestään löytänyt sellaisen. Niinpä otimme monta kuvaa eri kulmista ja erilaisilla miehityksillä ja varustuksilla.
Nyt oli edessä haastava lasku. Onneksi sitä ei tarvinnut tehdä samaa reittiä. Jyrkkyyttä sivulenkin laskussa riitti kuitenkin mukavasti. Nousut Ardenniklassikoissa vaativat raakaa voimaa ja korkeaa kivunsietokynnystä happivelassa ponnisteleville kilpailijoille. Monet laskut ovat hyvin teknisiä ja vaativat hulluutta ja erinomaista pyöränkäsittelytaitoa. Kilpailusta poiketen meidän laskuamme vaikeutti liittymä isompaan tiehen jyrkässä kohdassa. Meidän piti seurata etuajo-oikeutetun tien liikennettä mutta kilpailijat pääsivät tietysti laskemaan suoraan muun liikenteen ollessa estetty.
Stavelotin pikkukaupungista ostimme lisää ruokaa painoksi ja hankkiuduimme leirintäalueelle yöpymään. Meillä oli päivän saaliina satakunta kilometriä kintereissämme pyykkilautamäkineen. Sää oli hyvä ja kävimme hyvillä mielin yöpuulle.
Aywailleen, katselupaikoille lauantaina 26.4.
Edessä oli viimeinen päivä Liège-Bastogne-Liège -reitillä ennen Aywaillea jonka tienoilla aioimme katsella itse kisaa. Matkaa oli jäljellä reilu viisikymmentä kilometriä. Luokiteltuja nousuja meillä oli jäljellä vielä kolme jotka ajaisimme miehekkäästi täydellä kuormalla.
Nousu Côte de la Haute-Levéelle alkoi heti Stavelotista, joten emme saaneet ajaa lihaksia lämpimiksi aamulla. Jyrkkyyttä mäellä oli keskimäärin 6% ja pituutta 3,4 kilometriä. Viimeiset sadat metrit olivat lähes tasaisella. Tie oli varsin suuri mutta poutainen lauantaiaamu oli rauhallinen.
Ylhäällä pidimme pienen tauon ja kilpailujärjestäjät saapuivat juuri pystyttämään tolppia mäkikirimaalin banderollille. Järjestäjillä riitti töitä moneksi päiväksi kilpailun valmisteluissa. Katsojia olisi paikalla kymmeniä ellei satoja tuhansia ja televisiosta kisaa seuraisi kymmeniä miljoonia katsojia. Paitsi tietysti Suomessa ja USA:ssa joissa ei ole kuultukaan muista pyöräilykisoista kuin Ranskan ympäriajosta.
Tielinjaukset olivat vaihteeksi suoria ja helppoja ajettavaksi. Teimme kuitenkin 180 asteen käännöksen Francorchampsissa ja päästelimme takaisinpäin myötämäkeen ja löysimme suoran päätteeksi serpentiinimutkia. Ruyssa teimme taas tiukan mutkan ja Côte du Rosier alkoi nousta edessämme. Alussa oli lyhyt jyrkkä osuus ja Ole joutui palaamaan tasaiselle vaihtaakseen pienimmälle. Myöhemmin tie nousi vakaasti yhteensä 4 kilometriä 5,9% jyrkkyydellä.
Koska oli lauantai ja suurella joukolla ihmisistä vapaata, niin kuntopyöräilijöitä oli liikkeellä reitillä paljon. Emme puhutelleet ketään mutta todennäköisesti pyöräilykerhot olivat tulleet erityisesti Liège-Bastogne-Liège -reitille ajamaan ehkä kauempaakin. Samanlaisella varustuksella kuin me ei ajanut kukaan. Pyörätkin olivat kilpureita, kuten kunnon kuntopyöräilijällä täytyy olla. Lämpimästä säästä, kevätluonnosta ja itsensä rääkkäämisestä nauttimassa oli monta kertaa enemmän miehiä kuin naisia.
Ylhäällä pidimme välipalatauon ja kuuntelimme kaukaista moottorien ujellusta. Spa ja Francorchamps eivät olleet kaukana ja molempien nimet yhdistetään moottoriurheiluun. Olimme reitin korkeimmalla kohdalla 550 metriä merenpinnan yläpuolella. Ardennit nousevat korkeimmillaan vajaaseen 700:aan metriin.
Stoumontissa pidimme jälleen taukoa. Meillä ei ollut kiirettä. Aywaille lähestyi turhankin nopeasti. Kävimme kahvilassa ja otimme pikkusuolaista välipalaksi. Pyöräilijät olivat varmaan tuona päivänä kahvilan tärkeimmät asiakkaat. Tai ainakin lukuisimmat.
Nousu Côte de la Vecqueelle alkoi heti kahvilan pihasta. Ensimmäisiä satoja metrejä ei tosin laskettu vielä nousuksi. Viralliselle nousulle on laskettu pituutta 3,1 kilometriä ja keskijyrkkyys on 5,9%. Nämä nousut vievät kilpailijoiden lihaksista ylimääräiset energiat. Ratkaisut ajetaan viimeisissä nousuissa mutta ne joilla sattuu olemaan huono päivä tippuvat kyllä pääjoukosta jo aikaisemmin.
Lähes yhtäaikaa kahvilasta lähti vanhempi pariskunta jossa vaimo piti kunniaa perheen kovimmasta pyöräilijästä. Isäntä oli ehkä vanhempi tai vaivaisempi eikä ajanut nousua täysillä, vaikka hänellä oli kippurasarvinen kilpuri ja emännällä vain retkipyörä. Kypärää kummallakaan ei ollut päinvastoin kuin muilla kuntopyöräilijöillä. Minulla ja Olella oli täysi työ emännän peittoamisessa.
Nyt emme pitäneet pidempää taukoa emmekä syöneet. Lähdimme taas kohti Amblèvejokivartta josta olimme aamulla lähteneet Stavelotista ja käyneet Stoumontissa sitä uudestaan kurkistelemassa. Kello kolmen maissa olimme Aywaillessa, reilun 11 000 asukkaan kunnassa. Kävimme isossa supermarketissa ostamassa herkkuja. Tarkoituksemme oli yöpyä leirintäalueella kaksi yötä ja katsoa siinä välissä Liège-Bastogne-Liègen ohitus kahteen kertaan. Liège-Bastogne-Liège -reitti teki rumannäköisen kahdeksikon ja reitti ristesi juuri Aywaillen kohdalla. Kunnan läpiajojen välillä kilpailijat ajoivat yli 200 kilometriä käväistessään Bastognessa.
Leirintäalueella, hautausmaan takana, oli hyvät, tai ainakin meille riittävät palvelut. Palvelu oli tietenkin ranskaksi mutta meillä ei ollut ymmärtämisessä ongelmia. Maksoimme kyllä vain yhdestä teltasta kahden asemesta. Tämän ymmärsin vasta sen jälkeen, kun keskustelu hinnoista oli käyty ja leiriytyminen maksettu. Käytettävissä oli pyykkikone. Ravintolaa käytimme vain leirintäaluemaksujen suorittamiseen. Asetuimme Amblèvejoen penkalle. Kolmaskin pyöräilijä oli paikalla mutta häneen emme saaneet kummempaa kontaktia.
Illalla kävimme vielä pikkulenkillä itse Aywaillen keskustassa jossa asui ehkä puolet kunnan asukkaista. Teimme tiedusteluretken Liège-Bastogne-Liège -reitin aamuiselle osuudelle ja haimme hyvää katselupaikkaa. Ensimmäinen luokiteltu nousu olisi Côte de Ny jonne oli Aywaillesta matkaa 35 kilometriä. Tunsimme itsemme senverran laiskoiksi, että emme edes harkinneet Côte de Nylle ajamista, vaan etsimme pikkunousua, jossa vauhti jonkinverran hiljenisi ja kilpailijoiden tunnistaminen olisi helpompaa. Kuntakeskuksen kohdalla reitti nousikin pois Amblèvejokivarresta ja vieläpä monen hidastavan risteyksen kautta. Ylitimme rautatien ja Olen mielestä paras katselupaikka olisi siinä. Ajoimme vielä kilometrin mutta sitten minäkin taivuin siihen tulokseen, että kylän pinnassa oleva paikka olisi otollisin.
Emme tutustuneet Aywaillen alueen nähtävyyksiin eli lukuisiin linnoihin, Remouchampsin luoliin tai eläintarhaan. Meille riitti Amblèvejoen liplatus ja kevään tuoksut. Vanha kirkko oli leirintäalueen vieressä ja se näkyi katsomattakin. Muuten paikkakuntaa suositellaan patikka- ja pyöräretkeläisille. Käsittääkseni kuuluimme jälkimmäiseen porukkaan.
"La Doyenne", Liège-Bastogne-Liège sunnuntaina 27.4.
Sunnuntaiaamun sää oli kaunis ja olimme tyytyväisiä. Ja niin olivat varmaan kilpailijatkin. Liège-Bastogne-Liègen pitkästä historiasta löytyy kuvia lumisista vuorista ja räntäsateen seassa horjuvista märistä pyöräilijöistä. Belgian klassikot ajetaan varhain. Kauden aloitus "Het Volk" ajettiin 63:nen kerran maaliskuun ensimmäisenä päivänä Flanderin puolella ja Liège-Bastogne-Liège lopettaa Belgian klassikkokauden huhtikuun lopussa nykyisin viikkoa myöhemmin kuin aikaisemmin.
Lähdimme liikkeelle ennen kymmentä ja ajoimme Aywaillen keskustaan, kävimme boulangeriessa ja odottelimme kiinniolevan paperikaupan ulkopuolella josko saisimme päivän lehden käsiimme. Mainoskaravaani livahti edessämme risteyksestä reitille. Sen ehtisimme nähdä iltapäivällä uudestaan lähempää. Emme viitsineet pitempään odotella, vaan hain La Meuse-lehden boulangeriesta. Lehdessä olisivat viimeisimmät spekulaatiot päivän kilpailun tapahtumista. Ole kävi vielä kipaisemassa leirintäalueelta onnenlätsänsä ja lähdimme miehittämään katselupaikkaamme.
Väkeä oli asettunut katselemaan satamäärin samaan pikkunousuun jossa mekin päivystimme. En tiedä vaikuttaako sade kuinka paljon katselijamääriin. Liège-Bastogne-Liège on niin merkittävä urheilutapahtuma, että Suomesta on vaikea etsiä urheilupuolella vastaavaa. Salpausselän hiihtokisoihin lähdetään vielä suurin joukoin vuodesta toiseen. Mutta Liège-Bastogne-Liège on "La Doyenne", kunnianarvoisa matriarkka, isoäiti jota on tultu katsomaan kauempaakin jo kauan. Ensimmäisen kerran kisa järjestettiin 1892. "La Doyenne" on merkittävistä ammattilaisajoista vanhin, joten perinteitä on katselukulttuurissakin todella pitkältä ajalta.
Poliisimoottoripyörät aloittivat karavaanin. Punainen auto, teksteillä Direction Générale ja Officiel 1, jossa kilpailun johtaja istui ja seurasi tapahtumia, saapui muutamia kymmeniä metrejä ennen yhtenäisenä joukkona seuraavia pyöräilijöitä. Katselijat eivät riehaantuneet kummempaan mekastukseen. Tämä ei ollut vielä paikka ratkaisuille, vaan ajajat olivat vasta virittäytymässä kisaan. Lähdöstä oli vain 23 kilometriä. Maaliin oli vielä 238 kilometriä.
Palasimme leirintäalueelle ja otimme mukaamme eväitä loppupäivää varten. Lähdimme tutustumaan Côte de la Redouteen, jonka nousussa aioimme kisaa seurata. Sinne oli matkaa vain puolenkymmentä kilometriä ja ajattelimme käydä ajamassa Côte de Sprimontin jonne oli matkaa vielä toiset puolenkymmentä kilometriä. Kevyessä varustuksessa se ei olisi paljon mitään. Sitten palaisimme Côte de la Redoutelle.
Kun aikoinaan suunnittelin retkeämme halusin, että sijoittuisimme katsomaan kisaa johonkin legendaarisista, myyttisistä nousuista, joissa kisa on aikaisemmin ratkaistu. Côte de la Redoute oli paras vaihtoehto. Joku kaupunkilaisempi olisi jättäytynyt Liègeen jossa olisi voinut seurata lähtöä ja katsoa sitten ratkaisuja joko maalialueella tai Côte de Saint-Nicolaksella 5,5 kilometriä ennen maalia. Arvelin, että Liègessä katsojissa olisi paljon sekundaturisteja mutta Côte de la Redoutelle katsomaan tulisivat pitkän perinteen ylläpitäjät. Eikä väkeä olisi niin hirveästi kuin Liègessä. Côte de la Redouten etuna oli myös se, että kisan näkisi kaksi kertaa. Toinen myyttinen nousu, Côte de Stockeu oli senverran syrjässä, että kisan olisi nähnyt vain kerran.
Järjestäjät tiesivät, että katsojia Côte de la Redoutelle tulisi kaukaa ja aikaisin. Rinteen alaosassa nurmikenttiä oli varattu asuntoautoja ja karavaanareita varten. Osa katsojista oli yöpynyt siellä myös teltoissa. Valtava videotaulu oli pystytetty pellolle ja sen ympärille oli pystytetty markkinakojuja ja kaljatelttoja. Tapahtuma olisi rehellisen kaupallinen.
Côte de la Redoute on 2,1 kilometriä pitkä ja keskijyrkkyys on 8,4%. Tiehen oli maalattu uusia kannustuskirjoituksia ja jyrkimmissä kohdissa niitä oli päällekkäin monien vuosien ajoilta. Väkeä oli liikkeellä paljon ja pyöräily oli paikoin vaikeaa. Sinkutimme ylös ja katselimme parhaita katselupaikkoja tien varressa. Ylhäällä oli turhan loivaa ja kilpailijoiden vauhti olisi liian kovaa. Parhaat, jyrkimmät paikat olivat keskellä rinnettä. Tien molemmin puolin oli laitumia jotka oli aidattu piikkilangoin. Olikohan tarkoitus pitää elikot laitumilla vai katsojat poissa laitumilta?
Jatkoimme Côte de Sprimontille saman tien. Tuolla seuraavalla nousulla ei ollut vielä havaittavissa katsojajoukkoja lainkaan. Eikä yöpyjiä näkynyt. Côte de Sprimont on 1,4 kilometriä pitkä ja keskijyrkkyys on 4,7%. Silläkin on pitkä historia mutta naapurissa sijaitseva huomattavasti raaempi Côte de la Redoute imaisisi kauempaa tulevat katsojat. Sprimontin nousun ympäristö ei ollut niin katsojaystävällinen, vaan varsin tiheästi rakennettu ja kaupunkimaisempi. Todennäköisesti katsojia ilmaantuisi ainakin lähitaloista, kun ohitusaika olisi lähempänä.
Palasimme takaisinpäin ja yritimme ostaa jäätelöä kauniin päivän kunniaksi mutta se ei onnistunut, koska kaupat menivät kiinni klo 12 sunnuntaipäivänä. Ajelimme takaisin Côte de la Redoutelle huomattavasti helpompaa laskupuolta kaunista, keväistä maaseutua ihaillen.
Nyt meidän piti päättää mikä olisi palkitsevin katselupaikka. Olen mielestä jyrkkä osuus lähellä videotaulua olisi paras. Minun mielestäni ylempänä, seuraavalla jyrkällä osuudella oli parempi. Minun jääräpäisyyteni voitti. Vastapuolelle oli saapunut perhe jossa oli katsojia ainakin kolmessa sukupolvessa. Heillä oli kunnon eväskorit mukana ja he nauttivat kadehdittavan monipuolisen lounaan odotellessaan kilpailua jonka saapumiseen oli vielä yli kaksi tuntia.
Meillä oli runsaasti aikaa ja päätin käyttää sen järkevästi ja oikaisin nurmikolle vähän sanomalehtiä suojanani ja vetäisin pikku tirsat. Herätessäni väkimäärä oli ainakin triplaantunut. Joku baskipyöräilyfani oli kirjoittanut tiehen kymmeniä kertoja nimen Azanza kannustaakseen Jorge Azanzaa, Euskaltel-Euskadin joukkueen jäsentä parhaimpaansa. Euskaltel-Euskadi on hyvin nationalistinen joukkue jonka tarkoitus on pitää baskipyöräilyn lippua korkealla. Joukkueen pyöräilijöistä vain yksi ei ollut baski vuonna 2008. Tuo ei-baski oli Samuel Sanchez joka sattui voittamaan maantieajon olympiakultaa Pekingissä elokuussa. Liège-Bastogne-Liègeen hän ei osallistunut lainkaan, vaikka tämänkaltaisen kilpailun luulisi sopivan hänelle hyvin.
Wap-yhteyden avulla sain selville irtiottoryhmän osanottajat. Markus Fothen (Gerolsteiner), Tom Stubbe (Française des Jeux), Pierre Rolland (Crédit Agricole), Pavel Brutt (Tinkoff Credit Systems) ja David Kopp (Cycle Collstrop). Ei yhtään kovaa nimeä mukana. Heidän tarkoituksensa oli pitää joukkueidensa lippuja korkealla. Pääjoukko ei päästänyt heitä kovin kauas. Vaikka etumatkaa oli parhaimmillaan 11'30" niin pääjoukon apuajajat pistivät senverran pökköä pesään, että irtiotto pysyi saavutettavan matkan päässä.
Mainoskaravaanissa olivat mukana samat mainostajat kuin La Flèche Wallonnessa. Rihkamasta jonka he jakoivat sain avaimenperän led-valolla ja pikkupussin karamelleja. Varallisuuteni ei voi katsoa kasvaneen eikä niin käynyt kyllä kenellekään muullekaan.
Ole kuunteli salaa muiden katsojien juttuja. Kjell Carlströmin nimi oli mainittu moneen kertaan. Myöhemmin selvisi, että hän oli ollut irtiotossa Philippe Gilbertin (Française des Jeux) kanssa. En raaskinut pitää wap-yhteyttä päällä koko aikaa. Gilbert ja Carlström yrittivät ajaa irtiottoryhmän kiinni. Sen jälkeen he olisivat käyttäneet aikaisia irtiottajia hyväkseen astinlautana hetken ja alkumatkasta pääjoukossa voimiaan säästelleinä olisivat karanneet taistelemaan voitosta. Suunnitelma joka joskus harvoin toimii.
Katsojia kiipeili lopulta puihinkin hyvää katselukulmaa hakeakseen. Eikä piikkilanka pidätellyt heitä poissa laitumelta. Viljelijän olisi kannattanut tuoda paikalle nuoria sonneja niin väki olisi pysynyt kaukana pelloilta. Päivä oli lämmin ja shortseissakin olisi tarjennut. Me olimme varjopaikassa mutta ei meilläkään palellut.
Pyöräilystä puhuttaessa penkkiurheilu saa aivan päinvastaisen merkityksen kuin tavallisesti. Pyöräilijät istuvat mukavilla (tai, noh...) penkeillään ja katsojat seisovat. Siis ainakin ne katsojat jotka ovat todella seuraamassa tapahtumaa "livenä". Tahko Pihkalan mukaan pyöräily oli "istumajuoksua". Hän arvosti enemmän urheilulajeja joista oli hyötyä sotakentillä.
Poliisimoottoripyörät saapuivat ja menivät. Kuvaajia kyyditsevät motskarit jättivät kuvaajia kohdallemme odottamaan kilpailijoita. Alhaalta alkoi kuulua väkijoukon kannustusta. Kauan odotettu "La Doyenne" oli viimein saapumassa viihdyttämään meitä.
Irtiottoryhmän jäännökset saapuivat hetkeä ennen pääjoukkoa. Rolland oli keulassa yksin. Fothen ja Brutt saapuivat parinkymmenen sekunnin sisällä. Puoli minuuttia heistä saapui pääjoukko aivan eri tempolla. Gilbert oli vielä irti mutta pääjoukon näkyvissä. Hallitseva maailmanmestari Paolo Bettini (Quickstep) teki iskun ja repi pääjoukkoa hajalle vilkaisten arvioivasti taakseen juuri meidän kohdallamme. Pääjoukon kärki tuntui olevan vauhdista päätellen aivan eri kilpailussa kuin irtiottoryhmän henkiinjääneet.
Yhdeksän minuuttia kärjen jälkeen saapui kilpailun häntä, jossa Liquigasia edusti Kjell Carlström tallitoverinsa Valerio Agnolin kanssa. Heidän kanssaan nousi vielä yksi pyöräilijä ja luuta-auto oli aivan kannoilla. Jos Kjell Carlström olisi voittanut "La Doyennen", niin kyllä Suomen urheilutoimittajat perinteiseen patrioottiseen tapaansa olisivat kohta julistaneet Liège-Bastogne-Liègen maailman merkittävimmäksi pyöräilytapahtumaksi. Ja kaikki pyöräilyn dopinguutiset olisi unohdettu iäksi. No ehkei sentään. Onhan se medialle niin herkullinen aihe.
Maaliin oli vielä 34,5 kilometriä ja katsojat lähtivät valumaan alaspäin videotaululle, autoilleen tai kotiinsa. Pyörällä alas ei ollut helppoa ajaa, koska tiellä oli paljon kävelijöitä. Minä en jäänyt nauttimaan videotaulun väenpaljoudesta, vaan päätin luottaa kännykän wap-yhteyden tietoihin kisan kulusta. Alempana tie täyttyi matelevista autoista joita en yrittänytkään ohittaa, koska tilaa siihen ei ollut. Käväisin vielä isossa supermarketissa ja ajelin leirintäalueelle. Ole jäi vielä videotaulun luo seuraamaan kisaa.
Kisan ratkaisut tapahtuivat toiseksi viimeisellä luokitellulla nousulla, Côte de la Roche aux Fauconsilla jossa Andy Schleck (CSC), Fränk (ei kirjoitusvirhettä!) Schleck (CSC), Davide Rebellin (Gerolsteiner) ja Alejandro Valverde (Caisse d'Epargne) pääsivät eroon pääjoukosta. Bettini sanoi jälkeenpäin, että hänen energiansa vain loppui ja ratkaiseva irtiotto pääsi karkuun. "La Doyenne" on kisa jossa pärjäävät lyhyiden mäkien erikoismiehet joita varten on oma termikin "puncheur". Irtiottajista Rebellin ja Valverde ovat tunnettuja "puncheureja". Schleckin veljekset ovat tunnetumpia pidemmissä mäissä. Joukosta pudonnut Bettini oli puhdasoppinen "puncheur", joka ei voittanut koskaan suurten ympäriajojen kovia vuoristo-osuuksia mutta oli usein pistämätön pikkumäissä. Bettini vetäytyi eläkkeelle kauden 2008 jälkeen korkeassa 34 vuoden iässä.
Maalissa "Don Alejandro" Valverde pesi muut loppukirissä mikä ei ollut odottamatonta. Schleckin veljekset yrittivät pelata joukkuepeliä mutta eivät olleet tarpeeksi vahvoja tai fiksuja. "Tintin" Rebellin otti kakkosijan ja vanhempi Schleck, Fränk, pääsi palkintopallilla kolmannen paikalle. Kilpailun irtiottoryhmästä Pavel Brutt pääsi myös palkintopallille mäkikilpailun voittajana. Päivän uurastus ei mennyt häneltä hukkaan.
Kjell Carlströmin kisa onnistui hyvin. Hän oli mukana Gilbertin irtiotossa ja toi kunniaa tallilleen ja sponsoreilleen. Sijoitus oli 126. Muut Liquigasin miehet eivät onnistuneet. Vincenzo Nibali tuli kahdeksanneksi mutta se on yhtäkuin ei mitään sponsoreiden kannalta. Maaliin tuli 133 pyöräilijää. 67 keskeytti. Jorge Azanzan (katselupaikkamme kannustusmaalausten suosikin) sija oli 62.
Illalla teimme ruokaa ja juttelimme päivän kulusta. Otin viimein kuvan Aywaillen kirkosta. Maalaiskirkoista saatan ottaa valokuvia mutta kaupunkikatedraalien kuvaamisen jätän muille. Kaunis ilma oli loppumassa ja ennustin pessimistinä yöksi vesisadetta.
Elämää "La Doyennen" jälkeen maanantaina 28.4.
Meidän klassikko-ohjelmamme oli ohi ja oli aika suunnata seuraaviin haasteisiin. Aamulla oli pilvessä mutta saimme telttamme koottuna kuivina. Tiemme erosivat leirintäalueen risteyksessä. Mutta se ei johtunut riitaantumisesta, vaan suunnitelmiemme erilaisuudesta. Kunnon riitaa emme olleet saaneet koko yhteisseikkailussamme aikaiseksi. Saman tien alkoi sataa. Aamupäivän mittaan minä ainakin kastuin kunnolla.
Vielä vastaus kaikkein eniten kiinnostavaan kysymykseen. Tai ainakin helpoimpaan, eniten esitettyyn kysymykseen. Ja ainakin minun mielestäni tylsimpään. Kilometrejä kertyi hiukan alle viisisataa. Ei mitään sankarillista mutta olemme tyytyväisiä. Pistäkääpä samantyyppinen varustus pyörän päälle ja kokeilkaa itse Ardenneilla.
Ole lähti ajamaan itään, kohti Saksaa, Aachenia, josta hän jatkoi junalla Düsseldorfiin. Düsseldorfissa hän leikki pari päivää kaupunkituristia. Minun seurassani se ei olisi onnistunut. Hän lensi sitten Suomeen valmistautumaan seuraavaan pyöräretkeensä Skotlannissa jonne lähtikin kesäkuun alussa.
Minä lähdin polkemaan länteen. Edessäni oli vielä reilu viisi viikkoa pyöräretkeä. Vallonian vanhan teollisuusalueen läpiajo ei houkutellut. Poljin Huyhyn, nousin pyörineni junaan ja matkasin Ranskan puolelle Lilleen puolitoistasataa kilometriä raiteilla. Pyörällä olisin saanut ajaa pitemmästi ja aikaa olisi kulunut kaksi päivää. Lillestä poljin vielä muutamia kymmeniä kilometrejä Aubersin leirintäalueelle. Minulla oli kiire. Tapaaminen älykkään, pitkän ja tumman suomalaisnaisen kanssa odotti minua Englannin Bristolissa.
Linkkejä:
La Flèche Wallonne virallinen sivusto La Flèche Wallonne Femmes virallinen sivusto Liège-Bastogne-Liège virallinen sivusto Archivio salite d'Europa Mäkiprofiileja |
||
 |
|
|