Muinaisen maailman legendat kertovat feenix-linnusta. Se kuolee palaen tuhkaksi ja sen jälkeen syntyy siitä tuhkasta uudelleen samanlaisena. Maailman toinen aika kertoo myös omaa legendaansa. Legendaa miehestä, joka poltettiin väärin perustein roviolla ja nähtiin sen jälkeen muualla. Se olin minä.
Muistan vanhan ajan, maailman ensimmäisen ajan. Muistan, miten helpolle maailma näytti, kun katselin sitä tornistani, suojaisesta kolkasta, ympärilläni pelkkää vehreyttä, kuin ikuinen kevät. Muistan myös, miten ignorantti olin maailmaa kohtaan ja miten tarkasti varjelin omaa itseäni ja omaa palastani maailmassa. Ja miten tarkasti varjelin omaa henkilöllisyyttäni, ettei minua olisi tunnettu kun astelen maailmassa itse. Halusin olla täysin tuntematon. Se aika itsessään oli melko merkityksetön minun kannaltani. Valmistauduin kai lähinnä vain lähtemään tornistani kohti maailmaa.
Maailman ensimmäisen ja toisen ajan taittokohtaa ei kai kukaan, paitsi mahdollisesti jumalat, pysty tarkasti kertomaan. Yleisesti ottaen sen lasketaan alkavan siitä, kun kaupungit alkoivat vaurastua ja rikkaista alkoi tulla yhä rikkaampia ja köyhät nöyrtyivät olemaan rikkaiden alamaisia. Toisinaan tosin köyhälistön joukosta ylhäiset nostivat yksilöitä, varsinkin maailman toisen ajan alkupuolella. Itse hylkäsin tornini suojan toisen ajan alkupuolella ja astuin ulos maailmaan. Annoin maailmalle vallan tarttua minuun ja kuljettaa minua eteenpäin, keräten matkaani kokemuksia, ystäviä ja tietoa. Olin mukana rakentamassa kaupunkeja, työskentelemässä yhdessä alhaisten ja ylhäisten kanssa kestävien rakennusten puolesta. Rakensin valtakuntaa, koetin olla osa sitä ja omalta osaltani toivoin voivani säilyttää sen ikuisesti.
Ja maailman toinen aika oli rauhallinen. Kahakoita tietenkin oli, niiltä ei koskaan vältytä. Mutta ne saatiin talttumaan ja pääasiallisesti kaikki meni hyvin. Ja minä olin yksi niistä, joka kohotettiin alhaisten joukosta tuntemattomana kohti korkeuksia, sillä hallitsijat olivat minuun mielistyneet ja minä olin heihin mielistynyt. Mutta kaikki tämä peitti silmäni verkoin. Minun olisi pitänyt aavistaa, nähdä vaaran ennusmerkit. Lukea aivoituksia kuten luin kirjoja, nähdä päivänselvien asioiden tekemän verkon lävitse taustalla kytevät pesäkkeet ja toimia estääkseni niitä suurenemasta ja kasvamasta. Mutta en nähnyt, enkä voinut tehdä mitään ennen kuin oli aivan liian myöhäistä.
Kuin hentoisella veneellä kalastaja ajautuu myrskytuulen puhaltaessa sinne, minne tuuli kuljettaa, ajauduin minä tilanteeseen, josta ei ollut selkeää tietä ulos. Koetin toimia niiden arvojen ja toimintamallien mukaisesti, minkä katsoin olevan oikeat siihen tilanteeseen. Koetin pelastaa vielä sen, mitä pelastettavissa oli. Salakuljetin muistoja niiden muutaman henkilön kanssa, joihin katsoin voivani tukeutua ja turvata ja yhdessä loimme toisaalle turvasataman pois puhkeavan myrskyn tieltä, niin ettei maailman toista aikaa - joka nyt oli ilmiselvästi tulemassa päätökseensä - unohdettaisi. Toivoimme, että sen pohjalta osattaisiin tehdä jotain parempaa, jotain pysyvämpää ja joka oppisi menneistä virheistä. Osaisi varoa niitä ja osaisi väistellä uusia karikoita, mitä maailman alkava kolmas aika tulisi eteen asettamaan. Sodan keskellä oli maailman kolmas aika sarastamassa, kuin auringonnousu ukkosmyrskyisen yön jälkeen.
Me pakenimme suurista kaupungeistamme, ylväistä palatseistamme elämään elämäämme maanpakolaisina, kiertolaisina vailla omaa kotia. Niin vaelsimme aina vain eteenpäin, jättäen taaksemme kaupunkimme, joita olimme rakentaneet, ystävät, joita olimme rakastaneet ja kuulimme takaamme sodan pauhun, kunnes löysimme itsellemme pienen paikan, jonne saimme perustettua pienen tukikohdan meitä varten.
Rauhanvälittäjänä matkustin vanhojen kaupunkiemme ja pakolaisleirimme väliä, sovitellen ja koettaen paikata ja pelastaa sitä, mikä vielä pelastettavissa oli. Kohtalo ei aina mene kuten mielemme haluaisi ja minut petettiin, vangittiin, vietiin kuulusteltavaksi, todettiin syylliseksi ja ajettiin maanpakoon virallisesti. Niinpä pakenin pois menneestä, kääntäen katseeni tulevaan ja piilotin itseeni hitusen vielä näkyvissä olevaa vanhaa toista aikaa.
Nojaten niihin tietoihin ja taitoihin, joita olin oppinut vanhoissa kaupungeissa asuessani koetin ohjastaa pientä, mutta sangen terhakkaa joukkoa unohtamaan menneet pahat ja kääntämään katseensa tulevaan. Ajan kanssa pakolaisia kertyi luoksemme enemmän ja enemmän, joten kutsuin heidän joukoista ne, joihin tunsin voivani luottaa ja yhteisvoimin aloimme luoda perustaa pysyvälle asutukselle. Koko toimintaamme ohjasi vanhassa maailmassa hyväksi havaitut ohjeet ja niiden mukaan kaupungistamme alkoi vähitellen tulla kestävämpi ja suurempi.Ajan kuluessa alkoi sodan muisto haalistua ihmisten mielissä. He kaipasivat takaisin entisiin, loisteliaisiin kaupunkeihinsa, takaisin ylellisiin elämiinsä, mihin olivat tottuneet maailman toisella ajalla. Varsinkin sen takia, koska me kohotimme toisia heidän sijaansa ja jätimme heidät ilman valtansa arvomerkkejä. Me palkitsimme ahkerat ja jätimme itsestäänselvyytenä asioita pitävät ilman. Ja kyläämme saapui edelleen hajanaisia pakolaisjoukkoja, jotka toivat tullessaan lohdutonta sanomaa: vanhan maailman kaupungit olivat raunoina ja niissä kuiskailivat enää vain aaveet, menneisyyden lohduttomat henget. Ja silti osa kaipasi takaisin vanhaan, mitä ei enää ollut. Ja kuultuamme uutiset vanhoista kaupungeistamme, me kävimme ylpeiksi. "Mihin me enää tarvitsemme niitä, jotka rakensivat kiiltävät palatsimme ja veistivät ylväät patsaamme", kyselimme toisiltamme ja jätimme huomiotta kansan köyhyyden, piinaten heitä vain enemmin veroin ja raskaammin rajoittein. Ja jälleen kerran annoin ylväiden asumustemme ja arvomerkkien peittää silmäni näkemästä ja havahduin liian myöhään näkemään asioiden oikean laidan. Tällä kerralla en olisi edes huomannut sitä itse, vaan tarvitsin apua saadakseni silmiltäni pudotettua niitä peittävät verkot. Havahduin kuulemaan kansan hädän ja käännyin lähimpien ystävieni kanssa muiden ylhäisten puoleen kertoen heille näkemisistämme. "Tarinanne ovat kuin kärpästen surinaa korvissamme ja alhaiset ovat kuin tomu varpaittemme alla, se on vain välttämätön paha." Kuultuamme tämän, laskeuduimme palatseistamme kansan joukkoon nähdäksemme miten asiat todella olivat. Koettaessamme takaisin olivat ovemme lukitut ja vartijamme eivät enää tunnistaneet meitä vaan sysäsivät meidät keihäillään takaisin alas. Niinpä liityimme niihin, joita emme olisi ensin halunneet tuntea ja joiden palvonnan olimme mielestämme teoillamme ansainneet, toimmehan heidät suojaan sodalta. Näimme myös asioita, jotka olivat kuin tuulesta temmattuja, joiden tarkoitus oli vain häiritä ylhäisten toimintaa, vailla muuta tarkoitusta. Onnistuimme vielä lähettämään muutaman viestin entisiin palatseihimme, mutta vastaukset olivat tylyjä: "Asianne ovat kuin pitkäveteisten muulien hirnuntaa korvissamme. Kumpaakaan emme jaksa kuunnella. Sulkeudumme palatseihimme, sillä kuvitteelliset ongelmanne ovat kuin joenvarren muta varpaittemme väleissä, emme jaksa sitäkään vaan mieluummin kuljemme kantotuolein. Palaamme takaisin, kunhan olette ensin oppineet asemanne ja oppineet kunnioittamaan meitä, sillä me olemme jumalia."
Nyt katselen ympärilläni vallitsevaa kaaosta murheellisin silmin. Se toivon kipinä, jonka pelastin maailman toisesta ajasta valaisemaan tietäni halki sotaisan kolmannen ajan, on himmenemässä. Mietin keinoja, joilla saisin maailman kolmannen ajan jatkumaan, peläten samalla tämän olevan merkki tämän ajan päättymisestä ja taas uuden alkamisesta.
Tuuli on jälleen nousemassa. Se tuoksuu muutokselle, mutta millaiselle, se jää nähtäväksi.
© Kalle Reijonen a.k.a. Druusi
